Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 1, 1947

              katsahtamaan häneen. Poskilla paloi pu­na
ja silmät loistivat.
•Lähettikö hän teidät?'^
Jan ponnisteli kaiklci voimansa puhu­akseen
rauhallisesti-
' ' E i .hän sanonut mitään, herra Dixon.
Mutta tiedän, että hän on onndlinjen,
jo3 vien teidät takaisin Lac Bainiin."
Vähän ajan kuluttua Jan pysäht3ri,
teki tulen jä sulatti lunta teeksi. Juoma
virkisti heitä, ja he jatkoivat taasen
matkaansa. Hiukkasta myöhemmin Jan
ripusti pyssynsä kuusenoksaan.
''Palaamme ottamaan pyssyt jonakin
päivänä'', virkkoi hän.
Dixon nojasi häneen yhä raskaam­min,
ja lepohetkien väliset matkat ly­henivät
lyhenemistään. Kohnasti he te­kivät
tulen ja keittivät teetä. Oli yö
heidän laskeutuessaan harjulta Lac Bai-nin
jäälle. Oli jo sivu puolenyön Janin
raahatessa Dixonia kuusikosta kentälle.
Kylässä ei näkynVt ainoatakaan valoa ja
bän vei puolitajuttoman kantamiksensa
kauppaan. Hän herätti Croisset'n, joka
päästi heidät sisälle. '
"Pidä huoli Dixonista, äläkä^hälyytä
ihmisiä keskellä yötä. Ehtivät ne kuul­la
aamulla mitä on tapahtunut." ,
Omassa huoneessaan keitti hän ka­miinassa
lihaa ja kahvia ja jäi sitten
pitkäksi aikaa istumaan tulen ääreen.
Hän oli tuonut Dixonin takaisin- Aamul­la
saisi Melisse tietää sen. Ensin hän
menisi englantilaisen luo sitten hän tu­lisi
hänen luoksensa!"
Hän nousi ja meni huoneensa karkean
nurkkapöydän luo.
' E i , Melisse ei saa tulla luokseni aa­mulla'',
kuiskasi hän itsekseen. "Hän
ei saa enää ikinä nähdä Jan Thoreauta."
Hän otti kynän ja paperia. Arkin toi­sensa
jälkeen hän rutisti ja heitti tu­leen.
Lopuksi hän kirjoitti puolenkym­mentä
riviä.
•Toin hänet takaisin sinulla, IMelisse,
ja rukoilin Jumalalta sinulle onnea. Jä­tän
sinulle vanhan viuluni, ja aina kun
soitat sitä, kertoo se sinulle Jan Tho-reaun
rakkaudesta."
Hän taittoi kirjeen ja sulki sen yh­tiön
kTJekuoreen. Levollisesti meni hän
omasta huoneestaan tyhjään'kauppaan.
Svnyttämättä tulta löysi hän uuden sel­kärepun,
hiukan ruokatavaraa ja am­muksia.
Melissen kirjeen jätti hän niin,
että Croisset tai kaupanhoitaja löytäisi
sen aamulla- Hänen koiransa olivat va-jas.
sa kauppapuodin takana, ja men­nessään
niitten luo, mainitsi hän niitä
hiljaa ja varoittaen nimeltään. Yhtä
äänetönnä kuin isäntänsä kulkivat ne
hänen jäljessään metsänreunaan. Hau­taa
vartioivan vanhan kuusen juurelle
Jan pysähtyi ja kohotti hiljaa kätensä
pientä taloa kohti. Koirat katselivat
häntä. Silmäpuoli johtajakoira Kazan
katsoi hänestä hämärään yöhön vinkuen
hiljaa. Surullinen tuulenhenki humisi
kuusten latvoissa ja Janin huulilta kum­pusi
sanoja, jotka hän oli kuullut sa­malla
haudalla kahdeksattatoista vuotta
stten Cumminsin nyyhkyttäessä vii­meistä
rukoustansa vaimonsa puolesta.
"Ottakoon suuri Luoja Melissen suo-jaansal"
Hän kääntyi polulle, missä Jean de
Cravois oli tapellut englantilaisen kans­sa,
ohjasi koiravaljakkonsa suon poikki
•n.utkittelevaa polkua pitkin ja päätyi
valkoisten tundrojen reunassa törröt­tävälle
n>erkkipuulle. Puukollaan kai­voi
hän puunkolosta sinne kätkemänsä
paperit.
.Alkoi olla aamu käsissä, kun hän löv-
5» vuoren laelle jättämänsä pyssyn. Vä­hän
ajan kuluttua alkoi sataa lunta.
Kiin oH iloinen. Lumi peitti jäljet.
Kolmetoista päivää ajoi hän koiriaan
\nt.'i päätä etelää kohti lumikenttien
poikki. Neljäntenätoista päivänä hän
.«vtapui sivistyksien rajamaille Le Pas-ni-miseen
paikkaan. Hänen tullessaan
metsästä oli yö, ja hän eroilti heikkoja
valoja Saskatchewanin toiselta puolen.
Ennenkuin kulki joen yli, seisautti
(Jatkoa ensimmäiseltä sivulta)
miseksi — ensin yksi katsoi, teki vähän
jotain,^ toinen tuli nykäisi jotain, odo­tettiin
kolmatta joka puolestaan availi
joitain ruuveja j.n.e. Alkoi jo näyttää
siltä että koko lysti loppuisi tähän en­simmäiseen
pysähdyspaikkaan. Lopul­ta
yksi mies sanoi, ettei enään kerittäisi
(!) tehdä enempää jarruille (alkoi olla
jo ilta) ja alkoi väännellä muttereita
kiinni, eikä totisesti muuta tarvinnut­kaan
tehdä, sillä Kansainvälinen töyt-täsi
kuin seinään kun vähänkin jarrutti.
Tämä kaikki siis maksoi -meille »
tunnin viivytyksen". Pääministeri tahtoi
nureksua, mutta koetimme lohduttaa,
että koko kesäloma on vielä edessät Ja
ajurin otsaltakin alkoivat rjT)yt siletä
sitä- mukaa kun maisemat muuttuivat
ihanan Blue'Laken rannoilla. Toivoi­sin,
että olisin oikea kirjailija, että voi­sin
sanoillani maalata sen teidän näh­däksenne,
mutta kuvitelkaa olevanne yl­häällä
vuorella matkassamme tiellä ja
alhaalla laaksossa raikkaan kirkkaan
kirkas emeraldin sininen järvihelmi. ku­vastaen
taivon valkeat pilvet ja sen
kahta puolta reunustavat vihreät hedel-
•mätarhat yärikkäine* taloineen. Se oli
kauneinta mitä olen milloinkaan näh­nyt.
Mutta meidän oli kiirehdittävä edel­leen
etelää kohti. Seuraava järvi oli
Long Lake ja siinä tie laskeutuu aivan
järven rantaan tarjoten ensiluokkaisen
piknikki-paikan. Nuori polvi pulskahti
järveen ja me levitimme syömiset "ran­nalle
veden sinisen" ja hyvällä ruoka­halulla
teimme oikeutta eväille. Ja taas
matkaan.
Klo 6 tulimme Kelownäan ja siinä
tie loppui jär\'een, mutta ei onneksi kat­kennut,
sillä hetken päästä tuli lautta,
joka keinutteli meidät yli leveän Oka-nagan
järven. Vakaalle tuntui seilata
tässä, sillä se oli kuin iso laiva, johon
mahtui ties miten monta autoa — nyt
niitä oli 15, eikä vielä ollut täysi-
No niin, toiselta rannalta tie taas läh­ti
halkomaan aito okanagalaista maise­maa,
kuivahkoja kankaita, johon kei­nokastelun
avulla oli saatu hemaisevia
hedelmäkeitaita. Kaupunki kaupungin
jälkeen sivuutettiin, tien kiemurrellessa,
noustessa ja laskiessa seuraten järveä,
jonka eteläpäässä on sievä Penticton
kaupunki ensiluokkaisine hiekkarantoi­neen.
Siellä vilisi autoja ja oli kaiken­laista
hulinaa ja hälinää, kun sattui sir­kus
olemaan vierailemassa.
Siinä piti seisahtua, niinpä tietysti.
Lapset halusivat lisää kjTtiä ja houkut­telin
pään menemään maistamaan tämän
kaupungin kah\na, että meille jäi aikaa
käydä sirkuksessa.
Olinmne-ajatelleet keritä lähemmäksi
rajaa vielä tänä iltana, ja päätimme tuon
Vernon viivytyksen tähden puskea vielä
eteenpäin, vaikka oli tällä aikaa ehtinyt
tulla pimeä. Niin ajella hyrryttelimme,
mutta kun näimme vuoren kyljessä van­han
soranottopaikan, päätimmekin yö­pyä
siihen, kun oli niin ihanteellisesti
vähän etempänä tiestä ja autojen va­loista.
Nj-t sai Kansainvälinen näyttää
parhaat mukavuutensa, eikä ollut mi­tään
moittimista, kun oli runsaasti \'uo-dex-
natteita mukana.
Paljosta katselemisesta väsyneenä tor-hän
lietkiseksi uupuneet koiransa, kään­tyi
pohjolan kolkkoa erämaata päin.
missä aamunkoitto juuri heikosti punasi
pilviä, viittoen hänelle hyvästiä ja sa­noen,
että erämaan entinen, vuossatai-nen
elämä odotti häntä alati napaseudun
taivaan alla-
'•H>-\'ä Jumala siunatkoon sinua ja
varjelkoon sinua Ja suojelkoon sinua, o-ma
Melisseni." kuiskasi Jan. Sitten
kulki h.Hn verkalleen koiriensa edellä
Joen ix)ikki Toiseen maailmaan.
(Jatkuu).
kahdinmte pian, mtitta eii tiedä n u t^
pitkän^ ajan perästä heräsin ihmeelli?
seen rapinaan ulkona. Oliko alkanut
^ t a a ? Varovaisesti nostin päätäni, et­ten,
herättäisi toisia. Kaikki oli Mjais-ta
ja juuri kun olin nukahtaa alkoi isa-ma
rapina, kovempaa tällä%ertaa. En
enään malttanut olla hiljaa vaan tönä­sin
vahvempaa puoliskoa kylkeen, ja
pyysin kuuntelemaan. Hän kurkisti
ulos ja^ sanoi äänen johtuvan siitä, että
sora tippui noin 100 jalkaa korkean
sorakuopan seiniä alas. Pian hän kuor­sasi
kaikessa rauhassa, mutta minä
en voinut seurata esimerkkiä* Yhtämit­tainen
ropina ja rahina ei tauonnut kuin
hetkeksi kerrassaan. Mielikuviti&seni
juoksi laukkaa tuolla ylhäällä, ihmetel­len
mitkä eläimet sieltä voivat saada k i ­vet
tippumaan. En ollut surukseni tie­toinen
tämän puolen eläinkunnasta muu­ta
kuin, että täällä on kalkkarokäärmei­tä.
Mutta voisihan siellä olla vaikka
vuoristoleijonia!
Joku suurempi kivi herätti jo ukonkin
onneksi, ja suureksi mielenkevennykse-ni
hän ehdotti, että eikö siirretä hotelli
johonkin rauhallisempaan paikkaan,
sieltä voi saada vaikka suuremmankin
kiven niskaansa.
.\rvaatte, että olin yhtämieltä tällä
kertaa. Kömmimme ulos, peittelin en­sin
nuoren polven hyvin huopiin ja hei­dän
vedellessä unia, haimme toista rau­hallisempaa
kämppäpaikkaa.
Ensimmäinen neuvo meille: älkääm­me
koskaan laittako kämppäämme vuo­ren
alle, sieltä voi tulla alas niskaan vaik­ka
mitä!
Siis nyt katselimme mahdollisimman
leveätä paikkaa, mikäli pimeässä sydän­yössä
voi arvella. Päädyimme eräälle
nummelle ja lopetimme kalkeissa rauhas­sa
sen yön tmet.
Aamulla auringon noustessa kun hie­roskelimme
silmiämme, näimme riemuk­semme,
että olimme säkkipimeässä sat­tuneet
vallan ensiluokkaiseen kämppä-yspaikkaan,
jossa näkyi muitakin telt-tamiehiä.
Rannasta oli mukavan nou­taa
kahvivettä ja pesästä silmänsä vir-keiksi.
Meillä oli "stouvikin" matkassa,
pieni öljykeittiö eli priimus, että sai kok­kailla
missä huvitti. Ja eine maistui!
Kahdeksalta olimme valmiit etene­mään
taas rajaa kohti ja parin tunnin
kuluttua sen ihmeen näimme. Eli ei se
näyttänyt lainkaan niin jännittay^lle
kuin luulimme. Ensin oli Canadan tulli­kamari,
jossa piti tehdä ensin selvää
Kansainvälisen laadusta ja oliko sen ka­lossit
canadalaiset j.n.e. Meidän omat
paperimme, olivatko nekin canadalaiset.
Ja nuori polvi. Aivan ehtaa.^ Entä ra­ha-
asiat. Näytimme kotikaupunkin
pankin johtajan kuitin ja lipun travelling
shekeistä. AU right. Menkää yli Ilen
\'hdys\'altain tulliin. -
Siellä samat kysymykset ja prikul­leen
mihin olemme menossa, mitä var­ten,
kuinka kauan. Kaikki kävi kuin
rasvattu. Saimme koko U.S:n käytet-tä\'
äksemme, kunhan oli takaisin rajalla
määräaikana- Hy\'ästi vaart ja onnea
matkalle. Sedät olivat oikein herttaisia.
Ja nyt oli meillä leveä tie ja tasainen
kuin pöytälauta edessämme ja selvä kel­tainen
viiva keskellä kuin aita joka an­toi
koko matkan omistusoikeuden omaan
puoleemme tietä. Oli hermoja lepuut­tavaa
ja hemaisevaa ajaa hyrrytellä näi­tä
teitä, kun oli tottunut puikkelehti­maan
ehjin nahoin B.C:n mutkaisilla
junnuilla.^
Mutta maisemat olivat samanlaisia,
jotka olimme jälkeen jättäneet; missä
ei ollut keinokastelun ihmeitä tekevää
voimaa käytetty, siinä oli laajat sage-puska-
erämaat.
Kaupunki seurasi kaupunkia, meidän
seuratessa Okano^an jokea etelää kohti.
Breusterissa kohtasimme vanhan tutun
Colunibia-ioen. mutta kuinka muuttu­neena.
Elelin cnnenmuinoin liamassa
nuoruudessani Columbia-jocn rannalla
lähellä sen alkua Goldenissa. mutta eipä
sitä Ty<H>Ryäv^
j a tä^.mahtavaa vesimassaa tuntisi
^ ^makst vedeksi. Täällä siUe olikin
kyllävannetttt leveä väylä kulkea pv^.
tysuorien kallib-känjonien pitäessä 'vg,
kavästivahtia;kahta puolta. Mutta sa-mat
temput sillä kuuluu olevan täällä-
- ^"^l^at oJ»^^^^ mielellään men­neet
pakahduttavassa kuumuudessa ui­maan,
mutta onneksi ensin tiedustin asi­aa
ja kuulin etla se on hy^^n vaaralUsta
pyörteiden ja jääkylmän veden vudksi
Vasta seuraavassa kaupungissa Chela-nissa
saimme uida. Siinä olikin järveen
tehty erinöniainen uimapaikka ja ran-nalle-
istutettu vilpoinen piknikkipuisto,
jossa —~ sanomattanikin arvaatte — e-
V3.ät saivat taas kyytinsä.
Taas uinnista virkistyneenä matkaan
aina Columbiaa seuraten Wenatdieen
asti, jossa karttamme osoitti, että tiem­me
tekee äkkimutkan länteen, jättäen
Columbian ja sitten taas etelää kohti.
Toi tämä tie vielä näin ensikertaisille
toisenkifi yllätyksen- Olimme tulleet
Wenatchen National Forest Park"-alu-eelle,
ja Kansainvälinen alkoi näjitää
vähän janottamisen merkkejä. Mutta
sensijaan, että olisimme tulleet taas
kaupunkiin, alkoikin tie kohota ja ko­hota,
mutkitellen kippuraisesti vuoren
rihteellä. Odotimme jo tuon tai tuon
mutkan perästä näkyvän tasannetta.
Mutta ei, aina oli vaan nokka taivasta
kohti. Kysyin jo kartaltakin neuvoa
hädissäni, että olimmeko ensi kerran
matkaltamme eksyneet väärälle tielle.
Mutta ei. Merkit tien vieressä nä}1ti-vät
että tämä oli pääti no. 97, jota olim­me
lähteneet seurailemaan. Ja nou­simme.
Kestäisikö gasoliinimme?
Jännää. Lopulta helpoit uksesta hihkai­sin
kun huomasin mäen päällä kerään­tyneen
useampia autoja ja hirmuisia
diesel-kuorma-autojunia lepäilemässi
Vilkaisin selostustauluun ja huimasi. Sii­nä
oli: Blewett Pass Summit 4Ö71 ft.
Ajatella mihin korkeuksiin oli uskolli­nen
Kansainvälinen meidät vetän\t ja
vielä janoisena!
Näköalat olivat sanoin kuvaamatto­mat-
Rotkot joka puolella ja tie kuin
koukkunauha vuoren rinteellä. Mahta­vaa.
Ihailimme hyvnllä mielin, kun sen­tään
pääsimme hyvällä onnellamme ylös,
•kyllä kai mäki velkansa maksaa. Ja
maksoikin. Aivan solmuun meinat­tiin
mennä, kun kierrettiin vuoren rin­nettä
alas toiselta puolelta. Ja sen juu­rella
oli sitten se kaivattu keidaskin,
jossa sai juottaa kameliamme.
MeiUe opetus numero 2: älkäämme
'luottako vähään gasoliiniin. edessä voi
olla suuri vuori, jota kartasta ei voi ar­vata.
Nyt hyrryttelimme h.vvällä mielel­lä
edelleen. Seuraava suurempi kau­punki
oli EUensburg. Se jäi ^'aloineen
jälkeen, kun itse ensin kävimme ka^t^
lemassa kurkkuamme kahvilla. Paatiin-me
vielä tehdä matkaa kun tuo vnion-vaellus
oli hidastuttanut matkasuunm-telmia.
Yöpvmispaikan kanssa oli taasen Pl^
ni jännä seikkailu, oikea säikahdyfc--^^
säikähdys, mutta olkoon n>1
lematta. kun tämä juttu muutenkin
nyy aivan anteeksi antamattomasti. •
kä matkan ihmeet ole kuin a'"-'-"^- . .
Seuraavana päivänä tulimme^
man eteläpuolella Buena-nimisefNi^ ^
pungissa tienhaaraan, jossa ,y
paista korvallistaan ja ky>ella kar_^
neuvoa. Seuraisimmeko edelleenjoj
rantoja ihmisasutusten kautta.
kaisisirameko tietä kohti etelaa- N
tiet vievät Roomaan, mutta lok'^ " seuraten olLsi tiemme laho5 kaksi-mailia
pitempi. Kun taas tama^--^^
tie on uusi ja menee kartii.^tn pa ^--^
asumattomien vuoristojen P^"^'^^';
rikan insiniifirit olivat '^^'''''''''r^:^
ULstvneet kiertämään aina .-a ''•'^ ^.^
nvkvajan ihmeillä tien
rohkea rokan syö - ei kai .^ck^^
sitä kierrellä oli- vastassa nnt.i
SIVU 6 LAUANTAINA, MARRASKUUN 1 PÄIVÄNÄ, 1947