Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 1, 1947

              ahtonut sitä. Hän
? sen pois. ^lutu
kki hänen rahansa,
iän voinut niin teh-se
oikein oli käy-
. liikkeessä. Vierei-rouva
tuli puotiin.
2 tuntien hänet,
ä haluat, Jenny?
sä likaiseen pyyht-m
sanovan jotakin-saanut
sanaakaan
iva toisti 'kys>Tnyk-
, mitä oli tapahtu-kasteli
huuliharp-
Lum ikenttien laki l:aUattuaan • « u i i t a^ jaatd^ suöiris- sen taakse: vetäytyen askel a$kdedta
tautuakseen ja henj^tääkäeen, HuipuI- katoksen alit. Sidlä oU hänen pyssyn-
Pelotonna Jan sukelsi valkoisena ryöp- kainaloita jnyöten lumeen hautautunee-pj-
ävälle järvenseläUe. Ei ollut kaUio-^ na. Lumikenkiensä avulla hän ponnis­ta
eikä puuta Uenviitaksi, kaikkialla täutui ylös nietoksesta,
vain intiaanien jumalan raskas aave- Hän tarttui reppuunsa. Hielauttaes-
.•iitta. Palsamipuut notkuivat sen-pai- saan sitä selkäänsä huudahti hfen häm-nosta,
kuuset taipuivat vaivaisiksi, koko mästyksestä. Puolet toisesta reunasta
erämaa kärsi sen enenevän painon alla. oli jyrsitty pois!
kKaaaammeeaann hhiilljjaaiissuuuuddee:n läpi kaikui Janin
hoUotiis. Silloin tällöin hän ampui lau­kauksen
jääden kuuntelemaan pitkään
ja tarkkaan. Kaiku kiiri takaisin hä­nen
luoksensa nauraen, ilkkuen, sitten
seurasi jälleen lumipyryn lohduton ää­nettömyys.
Päivä valkeni vain hieman verran yös­tä.
Jan risteili järvenjäällä. Lumiken-
Hän pisti kätensä reppuun. Eväät oli
viety. Hienona sateena pirisivät jauhot
hänen sormiensa läpi lumelle- Hän sai
käsiinsä vain nakerrellun silavakimpa-leen
ja hitusen teetä — siinä kaikki!
Silavassa näkyi- pienten teräväin ham­paitten
jälkiä. Pieni kärppä oli hänen
nukkuessaan varastanut eväät.
iLumikengilläiin hän alkoi kaivaa lun-pt
upposivat nilkkoja myöten joka as- ta. Hän hajoitti havuvuoteensa. Jonne-keleella.
Joka puolen tunnin perästä k i n j o n n e k i n aivan lähelle oli pieneri
hä ampui yksinäisen merkkilaukaukse.n. varkaan täytynyt kätkeä hänen muo-
Etelästä kuului ammuntaa. Hän tiesi nansa. Härr kaivoi aivan jäätyneeseen
sen olevan Ledoqin. Kerta kerralta kuu- maankamaraan saakka. Tunnin verran
luivat tämän laukaukset heikompina, hän työskenteli löytämättä mitäiin.
lakaten lopulta kuulumasta. Sitten hän luopui yrityksestään. Pie-
Järven poikki Jan jälleen tuli metsän neliä tulella hän sulatti lunta teevedeksi
rajalle- Turhaan kaikuivat hänen lau­kauksensa
sen syvyyksiin. Hänen ym­pärillään
ei ollut pienintäkään elonmerk-ja
kärvensi silavaviipaleen, jonka söi
repusta löytämiensä keksinmurusten ke­ra.
Joka hitusen jauhoa hän raapi ko-le
päästyään hän ampui laukauksen.
Valkoisesta lumiryöpystä kuului heikko
huuto. Sen heikkoudesta huolimatta
Jan kuuli sen tulevan läheltä.
"Jotakm on tapahtunut Ledoqille?',
puheli hän itsekseen, "mutta hänellä on
varmasti ruokaa, joten tulemme toimeen
kunnes myrsky on ohi."
Alas rinnettä kulku oli helpompaa.
Jan eteni nopeasti sille suunnalle mis­tä
huuto oli kuulunut, kunnes tien sulki
suuri ki\nryökkiö. Ilmassa tuntui mie­toa
savun hajua. Hän seurasi sitä kivik­koon,
missä se kävi tuntuvammaksi.
'•Hoi, hoi, Ledoq", hoilasi Jan. Kym­menkunnan
jardin päästä vastasi ääni.
Vähitellen eroitti hän valkoisen maise­man
keskeltä ihmiselämän merkkejä.
Kivien lomasta kiemurteli savua, ja nä-ky\'
iin tuli oksista kyhätyn majan mus­ta
aukko. Savukiemuran ja aukon vä­lillä
ryömi elävä olento nelinkontin hän­tä
kohti. ^
Jan kahloi sitä kohti- Olento nousi
kahdelle jalalle ja olisi kaatunut samas­sa,
jollei syvä kinos olisi tukenut hän­tä.
.Askel vielä ja Janjtunsi tulijan. Se
ei ollut Ledoq vaan Dixon. Hän seisoi
sä. Hän A V t i sen ulos j a polvistui lu­meen
tähtäämään* laukauksen kuulles­saan
Jan liikahti, muttei avannut sil­miään,
Dixonin huutaessa riemuissaan,
että oli saanut syötävää. Hän ei hievah­tanutkaan*
Hän kuuli huudon, ponnisteli
noustakseen, mutta Jokin voima>tunttii
painavan hänet horroksiin. Tuntui kulu­neen
iäisyys ennenkuin hän uudelleen
kuuli äänen. Hän tunsi jonkun nosta-
\ ^ häntä, avasi silmänsä ja huomasi
makaavansa pää englantilaisen olk^
vasten.
"Juokaa tämä, Thoreau", kuuli hän
sanottavan. '
Hän joi ja tunsi, ettei se ollut teetä.
''Lintulientä", . kuuli hän edelleen.
"Miltäs tuntuu nyt?"
Jan oli täysin valveillaan. Dixon tar­josi
hänelle kymmenkunnan lihamurus­ta
tinalautaselta ja hän söi kyselemättä.
Äkkiä hän pysähtyi kun oli jäljellä vain
pari pienintä murua.
^'Hyvä Luoja!» huudahti hän, "olen
syönyt sen kaikki."
Nuoren englantilaisen valkoiset kas­vot
hymyilivät hänelle.
*'Minä söin jauhot, te söitte linnun.
siinä nälkäisin, valkoisin kasvoin ja tui- , Sehän oli tasajakoa!"
kiä. ei mitään muuta ääntä paitsi putoi- koon puukollaan ja pisti ne turkkinsa
leran lumen hiljainen lopina. Viiden ja- syvään taskuun, Senjälkeen läksi hän
lan paksuisen lumiaipan alla k3ryröttivät kulkemaan sille suunnalle, jolla arveli
korven nelijalkaiset asukkaat. Kuusen- Lac Bainin olevan,
kylkiin painautuneina, puunkolojen suo- Yhä hän huuteli Dixonia ja ampui äi­jissä
odottelivat linnut liikkumattomina na väliin laukauksen. Puolenpäivän ai-myrskyn
laantumista. kana hän olisi matkannut järven poikki.
Puolenpäivän aikaan Jan hengähti Puolipäivä tuli ja meni. Toinen yö alkoi
haukatakseen evästään. Sitten hän jat­koi
taivallustaan pyssy koko ajan oike­alla
olalla, joten oikea jalka astui ly­hyemmät
askeleet ja hän siten kiersi
pimetä. Hän teki tulen ja söi kaksi kol­mannesta
silava viipaleesta- Jauhokoural-liseen
hän ei kajonnut.
Oli vielä yö hänen jatkaessaan mat-kehää,
kuten hän arveU Dixonin kulke- haansa. Hänen ensi pelkonsa oli ohi.
Sensijaan oli tullut jonkinlainen julma
mielihyvä. Toista kertaa otteli hän kuo­leman
kanssa Melissen tähden. Se aja­tus
helpoitti ponnistelua. Hän oli pel­jännyt
kuolemaa isoonrokkoon, mutta
kuolema lumikentillä ei häntä peloit-tanut.
Sitä ajatellessa hänet päinvas­toin
valtasi omituinen ilo. Hiinhän kuo-,
Iisi Melissen tähden ja tyttö tulisi aina
muistamaan hänen tekoaan.
Syödessään viimeistä silavaviipalet-taan
hän mietti mitä tekisi lopun lähe­tessä.
Pyssynsä perään hän raaputtaisi
pari sanaa Melisselle. Hänellä olivat
sanatkin valmiina päässään —"Melisse,
rakastan sinua". Sinä yönä hän nuotiol­la
alkoi kaivertaa hänen nimeään.
"Huomenna", puheli hän itsekseen,
"kirjoitan loput".
Nälkä kiusasi häntä, mutta jauhoihin
hän ei koskenut. Kuusi tuntia hän
nukkui ja joi sitten kuumaa teetä min­kä
jaksoi-
"Kuljemme päivänkoittoon saakbi,
Jan Thoreau", puheli hän itseHeen. "Sit­ten,
jollei mitääi) tapahdu, leiriydymme
viimeisen kerran ja syömme jauhot. Se
on oleva viimeinen ateriamme, sillä täl­laisessa
pyryssä ei riistansaannista ole
puhetta päiväkausiin."
Lumikengät alkoivat tuntua hankalil­ta,
ja hän jätti ne^ samoinkuin toisen
huopapeitteensä, joka painoi lyijynras­kaana
hartioilla. Hän laski ammuksen­sa.
Kymmenen. Yhden hän laukaisi i l ­maan.
Kaikuko se oli oli vai joku muu ääni?"
Jan hätkähti ja heristi korviaan. Ää­ni
kuului uudelleen. Se ei ollut kaiku.
"Ledoq", huusi hän kovaa.
Sitten hän ampui uudelleen.
Vastaukseksi kuului etäinen pyssyn-pamahdus.
Hän ponnisteli sitä kohti.
Vähän ajan kuluttua kuului merkkilau-kaus
uudelleen, paljon lähempää, tuli
matalalle harjanteelle ja huusi kovaa. .
Laukaus kuului aivan harjanteen töi­neen.
Yön tullen lumipyry tiheni. Jan kai­voi
suuren kolon pehmeään lumeen ja
teki siihen palsaminoksista vuoteen. Hän
nukkui tuntikausia ja oli herätessään
" ' ' «.',
menivät uhkaavasti Jonnya kohti, joka
seisoi odouaen. Yksi.pojista koettj tem­paista
huuliharppua, mutta Jonny pisti
sen nopeasti taskuunsa..Seuraavassa het­kessä
poikalauma oli hänen kimpussaan
potkien ja lyöden.
Jonny puolusti it.seään ja omaisuut­taan
katkeran raivokkaasti. Kaiken ai-
^aa hän huusi:
— Minä ostin sen itse — se on minun-
Puistovahti kuuli ulvonnan ja -mete-jin
ja saapui hyökäten. Seuraavassa
aetkessä hän oli hajoittanut poikajou­kon.
— \ ai niin — sinäkö se olet, senkin
rakkaripentu.
Hän sai kiinni Jonnysta.
-.ajatella, ettei täällä pääse sinua
Däkemäsiä.
Voimakas korvapuusti pamahti Jon-iJ.
vn poskelle-
— Hän on varastanut huuliharpun Ol-
'elta, huusi yksi pojista.
~~ Onko se totta? kysyi vahti ja
puristeli Jonnya.
Tämä ei vastannut. Yhteenpuser-r
«uin huulin ja pienet kädet nyrkkiin-
Punsieituina hän seisoi ja tuijotti maa-
Vahii pudisteli häntä- taas.
. ^nna takaisin huuliharppu, muu-loin
saai selkääsi.
Jonny teki eleen kuin ottaakseen huu-
_^^njun esiin, ja vahti päästi otteen-
• Samassa Jonny pujottautui hänen
••vars.ensa alitse ja juoksi kahluulam-
"^'*^!ioa kohti.
^-^luutaman metrin päähän lammikos-p
P>-^^tyi ja otti esiin huulihar-
• ^^.t'^' ^ " suulleen ja puhalsi pit-
V l h l a i s i ^ v - i r , o-.. . ..
jottavin silmin.
"Jumalani — kuolen nälkään ja ja­noon",
läähätti englantilainen. "Tho­reau,
Luojan kiitos!"
Hän hoiperteli eteenpäin, mutta ly­sähti
lumeen. Jan vei hänet majaan.
"Sagtte vettä ja jotakin syötävää —
aivan heti", virkkoi hän.
Hänen äänensä kuului oudolta. Hä­nen
silmiänsä sumensi ja niissä vilisi
omituisia varjoja, ja hän huojui mennes­sään
kohentelemaan tulta. Saatuaan
hiilet hehkumaan, sulatti hän lumesta
vettä, johon sekoitti jauhokourallisen-sa.
Toisessa padassa hän keitti teetä.
Neljännestunnin kuluttua hän vei ne
englantilaiselle-
Dixon joi ahnaasti teen ja yhtä ah­naasti
söi hän jauhovellin. Jan kat­seli
nälissään kunnes viimeinen nokare
oli hävinnyt. Hän täytti uudelleen ku­pit
lumella ja keitti lisää teetä. Dixon
alkoi virota.
"Tulittepa viime hetkellä, Thoreau",
sanoi hän vakavana. "Yö vielä ja —"
Hän jätti lauseensa kesken. "Hyvänen ta kohti, olemme Lac Bainin luoteis-aika,
mikä teitä vaivaa?' puolella."
Nyt vasta hän huomasi toverinsa kiu- Jan ei puhunut enempää. Nouti vain
saantuneet kasvot. Janin pää painui pyssynsä katoksen alta ja pisti teetä
rinnalle ja kädet olivat jääkylmät. ja kaksi tuoppia reppuunsa ja jätti huo-
"Ei mitään", mumisi hän unisena, papeitteen lumelle. Englantilaiiien k u l -
"olen — vain näklissäni, Dixon!" Hän ki hänen kintereillään huojuen pyssynsä
ponnisti voimiansa ja hymyili loveril- painon alla. He ponnistelivat vuoren
leen. " E i ole mitään syötävää", lisäsi
hän nähdessään toisen katsovan pit­kään
hänen reppuansa. "Saitte viimeiset
jauhot.,On vain sUolaa ja teetä." Hän
painautui palsaminoksille huoaten mieli­hyvästä.
"Antakaa minun nukkua."
Dixon meni repulle ja tutki sen pje-rinjuurin.
Sitten joi hän lisää teetä,
ryömi takaisin havumajaan ja painau­tui
Janin viereen- Oli täysi päivä hä­nen
herätessään, ja huomatessaan lumi-
He ojensivat toisilleen kätensä puris­taen
lujasti. Janin sydämestä kumpusi
sanoja, jotka pääsivät melkein huulille
saakka- Ne soivat äänettömänä rukouk­sena
hänen mielessään. "Melisse, kiitän
Jumalaa, että rakastat tällaista miestäl"
Mutta vaieten hän hoiperteli pystyyn ja
meni ulos.
"On tyyntä myrskyn edellä", virkkoi
hän", Emme saa hukata aikaa. Kuinka
kauan kuljitte ennenkuin leiriydyitte
tähän?"
"Suunnilleen kymmenen tuntia", vas­tasi
Dixon. "Kuljin länteen kompassin
ibukaan kunnes huoniasin sivuuttaneeni
Lac Bainin ja käännyin pohjoiseen."
"Onko teillä kompassi!" huudahti
Jan iloisena. "Herra Dixon, olenmie
hyvin lähellä Lac Bainia, jollette kul­kenut
sen kauempaa! Sanokaa missä on
pohjoinen?"
"Tuolla."
"Siis on meidän kuljettava etelään,
etelään ja länteen. Jos kuljitte kymme­nen
tuntia, ensin länttä, sitten pohjois-laelle,
ja Janin pysähtyessä katsele­maan
eteensä vaipui Dixon kinokseen.
Kun Jan käännähti, virnisti hän hänelle
heikosti.
' "Lopussa", läähätti hän. ".>i|kää luul­kokaan,
että jaksan ponnistella lumi-nietosten
läpi- Tlioreau."
Silmissä ei havainnut pelkoa, äänes­sä
oli hilpeä »ävy.
-Äkkiä kirkastuivat Janin kasvot.
"Tunnen tämän harjun. Se on suun-pyryn
lakanneen herätteli hän äänek- nilleen mailin päässä Lac Bainista. Tei-rohka-^
tui^-^' P H ^^^^
käänt • sävelen. Sitten hän
>' ympäri ja heitti sen kauas ve- seita puolen-i,
r ^'^asi kiinni, huusi hän vah- myöten. Jan veti itseään ylöspäin tarttu-ja
häipyi pobpäin katua pitkin. maila kuusenoksiin ja pysähtyi aina
Kevyessä lumessa upposi kainaloita
käästi toveriaan.
Jan ei hievahtanut. Dixon kumartui
tarkkaamaan hänen hengitystään ja
kömpi sitten hitaasti ja vaivalloisesti
ulos majasta. Tuli oli sammunut. Taivas
oli yhä lyijynharmaa. Syvä, synkkä hil­jaisuus
vallitsi myrskyä ennustaen.
Äkkiä Dixon kuuli äänen. Se oli niin
vieno ,että se olisi jäänyt kuulematta
tuulenhengessä täi kuusenlatvain hiljaa
humistessa. Mutta äänettömyydessä se
sattui nälkäisen miehen korviin selvä­nä
ja kirkkaana. Lihakset jännittyivät ja
silmät katselivat etsien ympärilleen.
Ruokakuppien viereen hypähti hirvi-lintu.
Se sirkutti nälissään katsellen D i -
.xonia suurilla pöllönsilmillään. Mies ei
uskaltanut liikahtaa. Hiljalleen hän as­tui
oikealla jalallaan hieman taakse­päin
ja siirsi sitten varovasti vasemman
dän on i>arasta jättää pyssy tänne."
Dixon ponnisteli Janin avulla pys­tyyn.
He etenivät hitaasti, hengähtäen
aina muutaman sadan jardin päässä.
Dixonin kasvot vääntyivät tuskasta jo­ka
kerta kun hän nousi levähdyspaikas­taan.
Hän nojasi raskaasti Jiriin käsi­varteen.
"Menkää yksin ja jättäkää minut",
kehoitti hän, "Voitte lähettää apua 7 - "
"Lupasin Melisselle tuoda teidät ta­kaisin,
jos vain löytäisin", vastasi Jan
katsoen poispäin. "Jos myrsky puhke­aisi
uudelleen, olisitte mennyttä mies­tä."
"Sanokaa — .«anokaa —" kuuli Jan
Dixonin huohottavan kiihdyksissään,
"lähettikö hän teidät, Thoreau, etsi­mään
minua?"
Englantilaisen kiihkeä ääni sai Janin
li i •'
i l f);
SH! 4
1 • '1
Il '
f'lii ^
m: '
im " f
mm
LAUANTAINA, MARRASKUUN 1 PÄIVÄNÄ, 1947 SIVU 5