Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 28, 1940

              / l i ! >" ^
. ' L i .
1>
II
Itvj.-. V-.,
is-rt
1
1=^
s,
1^
A'
H, • 1^
Sivu 4 1940
PikkinrdEi kysyy eli^iivist
Mitä on rakkaus^
Pojat olivat saaneet luvan käydä
elokuvissa jä^e patäsivat sieltä^ kiih­keässä
jäikiiinineirhässa. MeUle van­kemmille
selosiettiih eräitä jähhittä-
M kohtauksia, kerrottiin kuvittavat,
iapaukset ja tidiiih löpidta siihen
itdokset, eitä elokuva oH ollitt erit-täih
kyvä ohjelmanumero lomapäivän
aattona.
Mutta sitten pikkuveli tiäl miette­liääksi
ja kysyif vähätf häpeillen:
"Mitä on rakkaus?'*
"Oliko elokuvassa sitäkin?** ky­syimme
vaikka hyvin arvasimme, et­tei
maailmassa ole sellaista elokuvaa,
jonka juoneen ei olisi sekoitettu aina­kin
muutamia tippoja sitä tunnetta,
jota sanotaan rakkaudeksi.
Sillä kertaa jätimme vastaamatta
pikkuveljen kysymykseen. Huoma­simme
sen mahdottomaksi. Mutta
samalla tulimme itse mietteliääksi.
Todella, mitä on rakkaus?
Meille on koetettu tuhansissa fil­meissä
todistaa, että rakkaus on sar­ja
suudelmia ja hyväilyjä, joita ko­mea,
kuvan kaunis mies jakelee iha­nalle,
kuvankauniille naiselle. San­kari
on jyysillisen ihanteen ruumiil­listuma
ja hänen rakastettunsa tuok­sun
hajuvesiltä, joita suihkuttaa silk­ki
kaapuihinsa ja turkiksiinsa. Rak­kaus,
meille edelleen uskotellaan, on
tunne, joka kohdistuu kauneuteen,
ruumiilliseen kauneuteen. Ei ole jil-tneissä
mahdollisia, että, kaunis nai­nen
ihastuu aivan tavalliseen mieheen,
vielä vähemmän rumaan mieheen. Yh­tä
mahdotonta on se, että mies voisi
rakastua mitättömän näköiseen nai­seen.
Ei ole olemassa rakkautta il­man
ulkonaisia palvonnan esineitä,.ol­koot
nämä sitten kasvojen kauneutta,
vartalon komeutta, pankkitilejä tai
yhteiskunnallisia arvonimiä.
Jos tämä moderni aika haluaa elo­kuvissa
esittää katsojilleen ja kuun­telijoilleen,
jotka muodostavat yhte­näisesti
ajattelevan massan ilman
omaperäistä aivo jä tunnetoimintaa,
jotakin hyvin karkean koomillista, an­taa
se mitättömän miehen tai naisen
rakastua Adonis-vartaioiseen mieheen,
jolla on hurmurin hymy ja loistavan
sulava käytös, tai sievään, monen mie­hen
tavotteiemaan tyttölapseen, jon­ka
suurimpana huolena on kynsien
kiillotus ja lantiovHvän mittaaminen.
Tämä tunteilu on niin naurettavaa ja
tavattoman epänormacUia, että ohjaa­jat
voivat antaa htoUaisen narrin vaik­ka
hukkua tuskissaan; tapaus ei he­rätä
edes sääliä katsomossa.
Maailmankirjallisuuden ihanimmat
rakkaudenlaulut siirretään nykyajal­le
valkokankaan välityksellä, mutta
rakkaudesta on jälellä vain irstas ja
aistillinen rakastaja tai hätien not­keaksi
hierottu lemmittynsä, jonka
tunteet kohoavat huippuunsa, kun
hän näkee sankarinsa lihakset. Tätä
sanotaan rakkaudeksi monen metrin
korkuisissa mainosjulisteissa — ja
rnassat uskovat, kun kerran niin sa­notaan.
Ja kuitenkin, kun tai jos me hil­jaisena
hetkenä ajattelemme tarkem-ptin
rakkauden olemusta, huomaam­me,
että se on paljon rikkaampaa,
paljon monisäikeisempää ja syvem-
.pää kuin jokin hyväily tai muutama
kyynel.
"Rakkaus on pitkämielinen, rak­kaus
on lempeä; rakkaus ci kadehti,
ei kerskaa ,ei pöyhkeile, ej käyttäydy
sopimattomasti, ei' etsi omaama, ci
katkeroidu, ei lue kärsimäänsä pa-
Kuti tätä taustaa vastaan yrittää
väsfata pikkuveljen tekemään kysy-mykseeit:
mitä mtakkaits, huomaa)
että tuo titnne,. joka' filmeissä vaiti
nterkitääh sanalla- "sey**, tai jos se on
kiehitth paksuitimatt ktiiilimaalin alla,
sanalla "sex appeal'*i on sittenkin
jotain aivan töistOi ftHiä koetetaan us­kotella:
Mutta mikä itäee olemaan nouse''
van' nuorison käsitys? Se koetetaan
rHyrkyttää ja sillt tarjotaan käsitys,
joka on, sanokaamme, kaupaltis4än-simainen.
Kaupallitten siksi^ että on
myytävä sitä, joka menee helpoimmii!
kaupaksi. Länsimaitien siksi, että
nuorisollemme tarjotussa rakkauskä-sitteessä
ei ole enään paljonkaan jäl­jellä
itämaisesta ajattelutavasta.
Joskus sitten nuoriso tuo eteemme
meidän mielestämme tietenkin kau­histuttavan
"nykyaikaisen*' tyttölap­sen,
joka hymyilee meille samalla kun
iskee silmää nuorisollemme. Me van­hemmat
ajattelemme heti että onko­han
tämä nyt sitä "elokuvarakkautta"
vai onko tämä syvempää lajia? Luu­leeko
nuoriso, että tuon hepsankei-kan
suu on aina yhtä pyöreä, kyn­net
aina yhtä kiiltävät ja sääret aina
yhtä suorat? Vai käsittääkö nuoriso,
että rakkaus ei ole vain jotain hyvin
sievää ja kuumaa, eitä "rakkaus ei
ole mikään potaatti", kuten tavataan
sanoa.
Ellei iätä nuoriso aikanaan käsitä,
on vika ollut meissä vanhemmissakin.
Meidän tulee tietenkin heille todis­taa,
että kahden ihmisen välinen hak­kaus
ei ole ainoastaan ruusuja ja hy­myjä,
ei vain hajuvettä sUkkivaattei-den
poimuissa, vaan että siihen si­sältyy
inyÖskin äärettömän paljon jo­takin
hiljaista jä näkymätöntä, kuin
rhyöskin arkipäiväistä liiusOppaakin.
Sitä paitsi me voimme odottaa, että
kot-mairieh elokiiva ei hae reseptejään
merien takaa, vaan tyytyy meille esit­tämään
vcnhariaikaistä — ainakin
mitä rakkauteen tulee.
No hiin, kaiken^tämän voi pikku-veljeiie
puhita sitten joskus — sitteti
kun hän alkaa liimailla elokuvätäh-tien
kuvia sänkynsä yläpuolelle. —
VALENTIN.
Ludlki
Liekkii missä sä viivyt?
Sua oottelen kaihoten.
Pilasit iltatti parhaani
viihdvn louaMäi-Utasen.
Reppuni taasett mä nastani
Kuljen tietäni louhikkoon^
Kuin kohtaloi kaikki mä kostan!
Mua elämät tuomitkoon!
Mutt* Uekkiä aina mä kannan
kuin käärettä haavoittunut.
Valopilkku ooi haaveitten pannan,
kehitys, aatos oot uus.
Kuin loimuna tielläni leisku.
Käyn elämän partaalle.
Oot viittana keskellä tuiskun.
Sua vuottelen arvaillen.
Kun Liekki ci tullut tänne viime
viikolla,
ikävissään kirjoitteli—Maantienseiä.
Huolehdi itsestäsi, voidaksesi uh­rautua
toisen hvväksi.
Joulukuu alkoi. Hyräillen ' Kate
sekoitti joulukakkutaikinaa. Hän oli
päättän3rt lähettää tytöillekin yhden
koristaa sen niin taitavasti kuin osa­si:
Jä ösäsihah hän sellaista työtä
-tehdä! Kylän emännätfcih ii^s^ivät
häntä koristaniaan ööiat kakkunsa,
että ne näyttäisivät 'ohetuilta'.
"Tytöt siellä kaupungissa asuvat
yhdessä ja työskentelevät samassa ra­vintolassa.
Mary kirjoitti miten
hauskaa heillä on. Mamiekin on niin
iloinen kun sai jättää kouluhuolet jä
pääsi ravintolaan työhön hänkin.
Äjattelehah Joe, miten hauskaa on
kun saan valmistaa joulupakettia •—
aivan kuin omille lapsilleni!"
"Panetko muuta pakettiin kuin
tuon kakun?'' tiedusteli Joe.
"kyllä, mutta en vielä ole päättä­nyt
mitä. Luuletko että lihapaisti
olisi heille mieluista, ja kotitekoinen
leipä? Vai olisikohan parempi ostaa
jotain kaunista päälle pantavaa?"
"Saavathan he sieltä vaatteensa.
Lähetä vain syömistä. Minä puoles­tani
käyn ostamassa heille makeislaa-tikkoja
. . . Vai mitä luulet?"
"Tee se. Ja valitsekin kauniita,
kun valitset". Kate jatkoi hyräi-lyään,
samalla kun hänen suupielensä
pakostakin vetäytyivät hymyyn. Et­teikö
Joe vihdoinkin ole päässyt ju-roisuutensa
yli! Joulun tulo kai sen
vaikutti. •
Kate!" huudahti Joe ikkunan luo­ta.
" E d tulee. Mitähän on tapahtua
nut että hän on keskellä päivää tullut
alas metsästä?"'
"Mitäpä sitä muuta on tapahtunut
kun että on lopettanut työskentelyn",
sanoi Kate levollisena, mutta hänkin
meni ikkunan ääreen. Nähtyään
Edin, hän tarrasi Joen käsivarteen ja
kuiskasi: "On — on jotain tapahtu­nut.
Katso minkä näköinen hän o n ! "
He kiiruhtivat ovelle tulijaa vas­taan.
" E d , onko jotain tapahtunut?" huu­dahti
Kate, tutkien pelokkain silmin
hänen kasvojaan.
"On, Kate", sanoi E d hiljaa. Hä­nen
kasvonsa olivat kalpeat ja vään­tyneet
ja käsi, jolla hän nosti savuket­ta
huulilleen^ vapisi. "Näin juuri
miehen murskautuvan kuoliaaksi met­sässä.
Jäi kahden tukin väliin.**
"Voi Ed^ kuka? Joku kyläläisistä^
kö?"
"Toin hänet alas. Niin, yksi kylä­läisistämme.
Willie Parker." Jakun
he vain tuijottivat häneen ^ jatkoi Ed
elottortiasti: Hae minulle Maryn
osoitCj Kate. Lähetän hänelle säh­kösanoman."
Ediri poistuttua kääntyi Kate hi­taasti
sekoittamaan taikinaansa, Joen
istuessa äänetti ikkunan ääressä^ Mait­ta
nyt hän ei hyräillyt. Jatkoi vain
työtä, minkä oli alkanut ja mikä oli
lopetettava huolimatta siitä^ mitä oli
tapahtunut.
• • *
Seuraavana päivänä astui Mary
Benson taaskin metsäkylän asemalle
junasta. Ja nytkin oli häntä vastassa •
Ed Bertram.
"Missä hän on^ E d ? " kysyi Mary,
Edin ohjatessa häntä alas kadulle.
"Ruumishuoneella; Laitoimme hä­net
arkkuun. Et saa mennä katso­maan
häntä, Mary. Hän — hän mursr
kaantui niin pahasti. On parempi et­tä
muistat häntä sellaisena kuin vii­meksi
hänet näit."
"Tahdon nähdä hänet, Ed!"
Vastahakoisesti E d kääntyi. "Tulen
sitten kanssasi. Mennään.'^
He eivät puhuneet mitään kävelles­sään
vieretysten r u u m i s huoneelle.
Vasta kun lie seisoivat arkun ääressä
sanoi E d uudeUeen; "Olisi parempi
että muistaisit hänet sellaisena kuin
hänet-viimöKsiMitjMary.'^ Hän las
ki kätensä kätihdie jai katsoi tyttSSii
pJ^Vääti.
"Aukaise vain, E d " , sanoi Mary.
E d nosti kannen sivuun. Mary as­tui
lähemmE^si. Valittava huudah-dlus
karkasi hänen huuliltaan, mutta
sitten hän oli aivan hiljaa. Katsoi
muodottömaki^i rulijoutunuttä paätä^
kuivin, kauhistunein silmin.
" M a r y ! " pirysi E d .
"\VilIie . . . Wiliie poloinen!" kuis­kasi
Mary ja kosketti rinnalla lepää­vää
kylinää; käittä. /'Tuollaisenko lo-pim
sait elämällesi? Willie rakas! . . ."
"Mary^ siirry, pois nyt. Tule, älä
katso enempää."
Mary avasi käsilaukkunsa. Öttj
kirjekuoren ja sen sisältä kuivatun
kukan. Hän kumartui ja asetti sen
kuolleen jäykkien sormien väliin.
"Äidiltä, W;iliie, äidiltä! Sinun
omalta äidiltäsi, joka rakasti sinua
niin" hän kuiskasi kyyneltensä pudo­tessa
ja kostuttaessa kukkaa. "Voi
jospa olisin sinulle saanut kertoa hä­nestä."
"Mary, M a r y ! " E d laski käsivar­tensa
hänen ympärilleen ja vei hänet
sivuun. Otti arkun kannen ja laski
sen paikoilleen,
"Tule, nyt menemme Katen luo,
Mary", sanoi hän, taas tukien häntä
käsivarrellaan. "Kate odottaa si-nua.'
Mutta nyyhkyttäen Mary arasi
uudelleen käsilaukkunsa ja otti esiin
kirjeen. "Lue tämä, Eid", hän pyysi,
"lue se täällä — hänen luonaan."
Ja Maryn nyyhkyttäessä hänen kä­sivartensa
suojassa E d luki:
"Minun oina, rakas Mary. — En
voi tästä sinulle puhua. Minun täy­tyy
kirjoittaa se. ' E n enää monta
päivää viivy luonasi, lapsi rakas, jo­ten
minun on nyt kirjoitettava.
Sinun isäsi ei kuollut kun olit pie­ni,
vaikka olen niin uskottanut sinua.
Hän jätti minut ennen sinun synty­mistäsi
ja kuoli vasta viisitoista \iiot-ta
myöhemmin.
Miksikö? "Siksi että ennen kuin
olin hänet tavannut olin rakastanut ja
luottanut ja minulla oli lapsi, pienoi­nen
WilIie-poika. Mutta yksin kun
olin, en voinut lasta pitää luonani.
Annoin hänet Henry ja Anna Parke-rille.
tie olivat ystäviäni ja lupasi­vat
hoitaa lastani kuin omaansa. He
lähtivät Länteen pian sitten..
"Kaipasin lastani. Itkin öitä hän­tä
fcaivatessani. Mutta minkä voin?
Mintnr ofti tehtävä työtä. Minä ea
kuitenkaan cdi^ voinut^^äntä hoitaa.
Ktm rakastuin isääsi kaksi vuotta
myöhemmin^ aavistin että hän tuo-^
mitsisi heikkouteni rikoksena. Pidin
häneltä salassa että minua oli petetty,
että minulla oli lapsi. Mutta hän sai­kin
sen tietääj kaksi kuukautta ennoi-kuin
sinä synn3ät, ja kiroten hän jät­ti
minut.
E n jaksa piteramälti ja tarkemmin
kertoa, Mary. Tässä on lyhyesti ker­rottuna
ne syyt miksi olen kärsinyt.
En ole voinut iloita sinun kanssasi ku­ten
olisin tahtonut. SyvälVä sisim­mässäni
olen yhä kaivannut poikaa­ni.
Ja nyt Mary, pyydän sinulta jotain.
Pyydän että^menet lännelle, K - ^ "
kylään British Columbiassa. Anna
ja Henry asuivat siellä kun x-iimeksi
heiltä sain kirjeen. Mutta siitä on p
monta, monta vuotta. He ei%'ät sit-