Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 28, 1940

              IU40 LAUANTAINA, SYYSKUUN 28 PÄIVÄNÄ
Tfe teiiM löen rantaa... Kyllä, hiukan.
Katipunfc^ ikäänkuin suli kokoon, ka-j^
i sumuun. Sadepisatat putoilivat
Maantie seurasi itsej^intaisesti jo-tea
ei halunnut päästää siitä otettaan.
Xidlä näkyi liikkuva valo, joka jku-
I joen pintääii. Kuölrma4titot
pyörivät pitkissä riveissä kaupunkia
Autoja koiisevin imäröoto
nöm, täysinäisin -^Vihähne^ilötm
läapui&i tarvitsi niitä aamiaisekseeä.
Aoto feuMii yhä .pohjoKta kohden.
Job toisella puolella simsi|;3vannisw
Xmouden alapuolella kiömuirtd! ki-naltdeva
vyö. Rautatie seurasi jo­kea,
3*tä itsepintaisestrkuimnaantie-
— te puhuitte listasta, tyttö sanoi.
Minä tahtoisin nähdä tuon listan.
Mies.ohjasi auton tien syrjään ja-pysähdytti
sen. Hän otti esille lis­tansa
Se oli koneellakirjoitettu. "Si­ninen
vuori'' seisoi ylinnä, ja sen alla
oli joukko nimiä. Puolet niistä oli
merkittyjä.
— Suurimmat sijoittajat yritän saa­da
käsiini, mies sanoi. Muista pitää
asianajajani huolen. Nämä ovat suu-nmmat.
Jäykät asiapaperit kahisivat hänen
käsissään hänen silittäessään niitä.
Hänen kätensä vapisivat. Tyttö ku­martui
h'stan yli lukeakseen sen lyh­dyn
ralossa.
J. C. Atherton, Chicago: 79,000:—
B. M. Black, Denver: 10,000: —
(suunnilleen)
. Bianca D'Oench, New York: 500,-
000:— (suunnilleen).
Oman nimensä alla olevaa nimeä
oli hänen mahdoton lukea. Sumu kät­ki
sen hänen silmiltään.
— Minä olen kirjoittanut ne jär­jestyksessä,
lännestä itään, niinkuin
kaupungit sijaitsevat, mies selitti
innokkaasti. Kun en voinut löytää
teitä New Yorkista, etsin Euroopas­ta.
.Alusta alkaen aiheutti teidän ni­menne
minulle suurinta huolta.
—Miksi?
— Te olitte ensiksikin suurin sijoit­tajista.
— Ja te tarjoatte näille ihmisille
rahaa? Ja he ottavat sen vastaan?
— Tietysti he ottavat seh vastaan.
Miksi he eivät tekisi sitä?
— Hy\'äntekeväisyyttä.
Rahat ovat kerran olleet heidän ja
ne tulevat jälleen heidän omikseen,
^liten yksinkertaista! Kysymys on
rain ottamisesta - ja jättämisestä ta­kaisin.
Kaikki, mitä vaadin» on hei-
^ allekirjoituksensa asiakiFJaaii.r
— Te haaveilette-asiakirjasta. M i ­tä
tuossa toisessa on? - -
Mies otti esiUetofe^paperinvHä-:
«OI kätensä vapisivat hänoalevittäes-sään
sen tytön eteen. Sekin oir kö-
«^kirjoitettu. Se kuului: -
j^"OIen vakuuttunut aita, että John
Fielding vanhempi oli reheUmen Jä-f
«jwiiallinen :Sinisen vuoren kaivosta
hevissä asioissa. Olen vakuut­tunut
siitä, että: hän oH'rehellinen
mies."
; Siinä kaikki. .
"~- Jonakin päivänä lapseni saavat
"^<iä sen, mies sanoi. Ja heidän
'^sensa. Minun isäni oli rehellinen
Ja minä haluan jälkeläisteni
tietävän sen. , -
Han kääri kokoon asiaoaoerin ja
P'-^ sen jälleen taskuunsa.
Kaiken tuon täytyy maksaa pal-l^
n, tyttö huomautti välinpitämättö-
^ äänellä, katsomatta mieheen,
^laailmassa on muutakin kuin
mies vastasi.
^ Sellainen suoneniskentä tuntuisi
»"^^aassa.miehessä tahansa,
tyttö jatkoi. Ja n \ t hän katsoi mie­heen.
— Minä ansaitsin k>Tnmeneniuhat-ta
dollaria vuodessa Kiinassa. Minä
voin huolehtia Itsestäni.
— Etteko välitä vähääcääh siitä,
mihin Ffeldingin raBat jöbtuvät?
— En vähääkään.
Hän viivytteli. siknänräfÄyksen,
jä kun tyttö ei sanonut sen enempää,
hän pani auton jälleen käyntiihi I^n.
ajoi katse lujasti käännettynä tielle
päin.-; Nurkassa tikuttava kello näyt­ti^
neljää.
-—Minä olen hyvin uninen, tyttö
^anoi haukotellen. Teidän autorme
on hjrvin . . ; miesmäinen ja epämu­kava.
Teillä ei ole minkäänlaista
t y y n y ä . . . päänalukseksi! Mimi
Drummondilla on tyyiiy autossaan.
Jos minä joskus saan auton, on siinä
tyynyjä. Minä olen uninen. Mihin
ajamme?
— Kotiin, mies vastasi.
— Teidän kotiinne?
— Minulla ei ole kotia, mies sanoi.
— Kun menette naimisiin Lucy
Cramin kanssa, saatte kodin, tyttö
sanoi haukotellen, .\istikkaan, hie­non
ja epämukavan kodin. Näen sen
seTvästi edessäni. Kaikkialla mustaa
ja hopeaa, koristeina puolikuita.
— Minä en mene naimisiin Lucy
Cramin kanssa, mies sanoi.
— O, miten uninen olen! tyttö
sanoi. Mutta minulla ei ole mitään,
mihin nojautuisin. Pääsi heiluu ja
keinuu koko ajan edestakaisin. M i ­nulla
on todella h>^nn epämukava
olo.
— Te voitte nojautua minun olka­päätäni
vasten, mies sanoi jäykästi,
katse edelleenkin tielle suurmattunä.
Tyttö huokasi s>^"ään. — Kuka
toinen mies tahansa maailmassa, hän
sanoi, olisi ajatellut sitä jo kaksi tun­tia
sitten!
— Kaksi tuntia sitten, mies sanoi"
hitaasti ja ilmeikkäästi, — minäkin
ajattelin sitä.
Tyttö siirtyi lähemmäksi. Hänen
päänsä painui raskaasti miehen olka­päätä
vasten. Hän haukotteli jälleen.'
Mies oli kiinnittänyt koko huomion­sa
ajoon. Hän ei edes kääntänyt
päätään.
— Hyvä, tyttö sanoi. — Sanoinko
olevani uninen? Hyvä auto ei heilu
lainkaan. Minä en enää ole vihai­nen
teille. Annan teille anteeksi sen,
että otitte minut mukaan. Mutta tei-xiän
asiapaperinne ovat nauretta\na,
enkä minä ota vastaan rahojanne.
^ — Teidän täytyy, Bianca D^Oench,
: mies^noiJjyvin matalalla äänellä ja
nopeasti. Teidän-tä37tyy ottaa ne
vastaan? EDette ota, on koko elä^
mäni meimsrt hukkaan. Koko mi­nun
huolellisesti valmistettu suunni­telmani
on ollut turha. Kaikki riip-piiii
teistä — kaikki!
Teidän sadetakkinne on aivan
märkä, Blianca sanoi. — olkapään-ne
ei ole ainakaan pehmeä! Oikeas­taan
on minulla edelleenkin epämu­kava
olo.
— Odottakaa silmänräpäys! mies
sanoi. Pitäkää kiinni ohjauspyörästä!
Hän riisui sadetakin yltään. Sitten
hän tarttui jälleen ohjauspyörään.
Hän veti tytön aivan lähelle, piti kä­sivarttaan
hänen ympärillään, panoi
hänen päänsä olkaansa vasten.
— Kas niin! hän sanoi. Onko n>t
hyvä?
ajoi edelleen toinen käs!\-arsi
tytön j-mpärillä. Tyttö katseli hän­tä
salaa silmäluomiensa alta. Mies
oli auririgonpaahtama ja laiha ja vai­kutti
kärsineeltä. Hänen silmänsä
ohvat todella h>n.'in siniset. Hän oli
liikuttunut tytön läheisyydestä, mul­ta
hän hillitsi itsensä suurenmoisesti.
Hän oli harkitseva, epäluuloinen olen­to.
Öän öli eittämättömän puoteen-
^vetävä. Hän oli ÄubH, intomieii-nen,
sydäntäsärkeväÄ ankara moraa-ojissaan.
"Häh otti asiat niin kuolet­tavan
\'akavasti . . . niin juiniasti! Ne
nierkitsi\^t "hänciie iavattomah pal­jon,
tlämä ei ollut painia, kämppaitua.
Elämä oli jotain, jonka hän otti kä­siinsä
ja muovaili. Elämä oli jotain,
joka heipofeti saattoi irieiiriä sifpafeik-si
ja muuttua tomuksi.
Tie jakautui äkkiä. Maantie ja
rautatie eivät enää tehneet seuraa toi-^
silleen, ne lähtivät kumpikin omaan
suuntaansa, erosivat, ^taantie jatkui
suoraan eteenpäin ja pysytteli uskol­lisesti
joen mukaisena. Piilipuut reu­nustivat
jokea vaaleahvihreinä ja toi­vorikkaina
keväthämärässä. Koko
yön oli satanut joen rannalla, ja nyt
kun aurinko nousi esiin piilipuiden
takaa, loistelivat ne kuin tuhansin ti­mantein
koristettuina.
— Herätkää! John Fielding sanoi
tytön korvaan. — Herätkää! Me
olemme perillä.
Tvttö katsoi joelle, piilipuihin,
tanssiviin auringonsateihin. Hän
katsoi suureen taloon alaspainuneine
päätyineen ja haaleanpunaisine kat­toineen.
Pensasaidat olivat leikkauk­sen
tarpeessa. Sypressikäytävä oli
kasvanut umpeen. Siellä, missä en­nen
oli ollut sileäksileikattu, sametin-pehiheä
nurmikenttä, kasvoi nyt pit­kää,
hoitamatonta ruohua. Korkea
ruohikko ulottui aina joelle saakka.
— Erikoinen päähänpisto, t5^tö sa­noi.
— Te ryöstätte tytön, kannatte
hänet konttoriinne, viette hänet au­toon
— vain saattaaksenne hänet ko­tiin!
— Mihin muualle olisin voinut hä­net
viedä?
— Oh . . . toisilla miehillä on toi-
Oikein hyvä.
— Luuletteko voivanne nukkua?
— Minä yritän.
T e . . . te ette ole enää niin vi­hainen
minuUe? Te . . te olette tot-traiut
mmuun:
senlaisia päämääriä. Ajatelkaa, mi­nä
olen sjmtyriyt täällä! Katto on
korjauksen tarpeessa, mutta onko
Thaailmässa toista paikkaa, joka olisi
ihastuttavanipi! Minä olen luonnon
ihailija, katsokaas.
Häh hypähti pois autosta. — Ol­kaa
kiltti älkääkä menkö tiehenne,
hän sanoi. — Tätini olisi h5rvil1ään
nähdessään listanne. Hän on näh­nyt
pialjori aikanaan, mutta ei mitään,
mikä muistuttaisi teidän listaanne.
He nousivat yhdessä ylös Iev6itä
kiviportaitä ja kävelivät leveän kuis­tin
poikki.
— Serapbine ei hämmästy, tyttö
sanoi. Serapbine oh ranskatar, fifön
ei koskaan hämmästy mistään- Hän
on varmasti ylhäällä jo tähän aikaan.
Hän on aina ylhäällä.
Min, Serapbine oli ylhäällä. Hän
tuli kopisten alastomien lattiapalk-kien
yli avatakseen oven tulijoille.
Hän oli keski-ikäinen, lihava nainen,
vastasilitetty sininen pumpulipuku yl­lään.
Tyttö kietoi käsivartensa hä­nen
kaulaansa ja nojasi päänsä hä­nen
olkapäätään vasten.
— Näethän tämän nuoren miehen,
hän sanoi.
Kyllä Serapbine näki hänet. Hän
ei \x)inut olla näkemättä häntä.
— Hän on John Fieldingin poika,
Serapbine. Hän on meidän viholli­semme.
Eikö hän smustakin näytä
aiv^n liian laihalta ja surulliselta?
Serapbine katsoi John Fieldingin
poikaan.
—Hän on katmis, hän kuiskasi ty­tön
kör^vaah. Ja-bän näyttää roh­kealta.
Fielding tääaiH . .> ajatella!
Madame tulee pitäTftään hänestä.
— Oi, Seräphirie, Serapbine! Mtnä
näien, että sinäkin pTdät hänestä. Hän
saa siis tulla si^än? Sinä ilmoitat hä­net
Nounoulle?
—Minulla on vastaleivottuja kak­kuja
uunissa, Serapbine sanoi.
—^ Ja kun kakot ovat valtnistunfeet
ja me olemme syöneet he vastakirhu-tun
voin ja kahvin kera, jota vaito sinä
osaat keittää, — ranskalaista kahvia
kuuman kerman kera kirjastohuoneen^
sa, kahdelle, — niin ilmoitat häni&t
Nounoullej eikö totta?
— Niin, seliathen hän on, Serapbine'
sanoi hymyillen. John Fielding nuö^
remmalle. -— Minä olen kuin vahaa
hänen käsissään. Miitä olfeh hänen
orjansa. Häh voisi boukutelta vuöri-käivofesen
alas puusta. Häh6n mie­hellään,
kun M n nyt löytää sellaisert,
tulee olemaan kiiumat oltavat! Hä­nestäkin
tulee hänen orjansa, ellei häh
heti alusta alkafen ota komentoa. Sil­loin
tulee tyttö tottelemaan häntä
sokeasti, seuraamaan häntä kaikkial­le.
— Minä en halua olla vaivaksi,
nuori Fielding mutisi.
— -\stukaa vain sisään, nuori mies,
Serapbine sanoi. —^.Teistä ei ole vui-vaa.
Teistä on vain iloa.
Kirjasto oli lattiasta kattoon täynnä
kirjoja. Kerran maailmassa oli lat­tiaa
peittänyt suuri persialainen mat­to,
mutta tänä erikoisena aamuna ku­kaan
ei kaivannut sitä. Puut oli pan­tu
avoimeen takkaan ja John Fielding
sytytti ne. Serapbine ilmestyi huo­neeseen
pölyliinan kera ja Bianca
pyyhki pölyt pieneltä pöydältä. Nuo­ri
Fielding veti esiin kaksi korkeata
nahkatuolia. Ja sitten Serapbine toi
kahvi tarjottimen.
Kermanvärinen kahvikalusto, kah­via,
kiehuvan kuumaa kermaa, läm­pimiä
kakkuja, vastakirnuttua voita
ja hunajaa. Bianca tarjoili kahvia,
tuoksuvaa, hienoa kahvia, ranskalais­ta
kahvia. Se oli nektariä nuorelle
Fieldihgille. Ja kakut olivat ambro­siaa.
— Ellen olisi pitänyt teistä, olisin
v-oinut soittaa konttorista eilen, Bian­ca
sanoi levittä^sään voita kakulle.
— Soittaa kenelle?
— Oh — Mimille. Trevorsiin. Po­liisille.
— Mitä olisitte soittanut?
— Että te olitte ryöstänyt minut.
—Mutta sitähän en tehnyt!
— .Älkää pilatko sitä >nyt, Öianca
sanoi.
Pilatko mia?
— Itaikkea, tyttö sahöi.
Seurasi äärtettömyys. Tyttö soi
icakkua, joi kahvia. Mies istui ja
katseli häntä.
— Te piditti minusta? hän sanoi
lojpulö.
— Luonnollisesti. Ofeihkö ehkä
muuten tullut känsänne? Olisin voi­nut
huutaa, huutaa apua. NiiAi minä
pidän teistä, vaikka olettekin Field­ing.
Meidän i^mme olivat kehah
ystäviä. Teidän isänne erehtyi. M i ­nun
isäni erehtyi myöskin. Kiikä
tahansa voi el-^htyä. Me kaikki ereh-djrmihe.
— Bianca . . . Bianca . . .
— Ei niin nopeasti, ei niin no­peasti
! Juokaa kahvinne. Kuulkaa­han:
minne aiotte mennä saatuanne
listanne valmiiksi? Takaisin Kii­naanko?
— En tiedä. En ole ajatellut sitä
asiaa. Minä ajattelin vain, miten
tavoittaisin teidät.
— Mutta nyt, kun olette tavoitta­nut
minut, ajatelkaa!
• r/
l: