1951-11-10-05 |
Previous | 5 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
näyttää ikdänkum se
se on inisi keksintö,
.:arjo/typpääjä voi ok-
' ilvia menee "halkea-n
varjoa ohjata hyp.
paikalle.
»sään. Hän on nuori
smaailmassa. Tyttö
mmäisensä ja hän on
iauden sitovan heitä
: ajetaan kuin koira
oskus kuitenkin pala-lasta
. . .
uskoo salaisuutensa
lähettämään hänelle
joutuisi puitteeseen
n lähteee Kyösti.
metsän syrjässä, au-
Tytön isä on kuollut
ikä kukaan ole raö-
Jonkin kerran on
l!ä kesällä Kyöstin
n tullen hän laittaa
muuttaa sinne asu-i
häät ovat ohi. Joo-pois,
kun talossa on
:sa olisi muuten lii-iii
hyvästelee Marja
Joonas pyytää saata
tervehtimässä,
ieriä hiljaa talvea
aa talon töisfä kuin
IIltaa isännä.le neu-ole
koskaan tottu-öitä.
Marja on iioj:
loronsa olla onnelli-
1, se säteileee aivan
i on hänelle ainoa ja
än, että Martti tun-kkautensa.
. >mutta Martti on
iäs, ei hän jaksa
limistä.
5essaan ja keväällä
i tyttösen. Ximek-n.
Itse Helena on
1 ei hän välitä, mutkin
hoitaa. Miehiä
a kaikki ovat siellä
rtti ei ole vielä us-
11a, vaikka Helena
sein metsän syrjäs-emaan.
1 villiä vetovoimaa,
ja kun kesän kau-uvat,
on Marttikin
uo. Ensin hän on
tiaan lasta ja siitä
^ . \Tidessä he ku-tehdossa
nukku^'a3
)jautuu Helena ke-issa
hän on Martin
rtaa Marttia kuin
viime kesänä?
ijatellen suostum
myöhäistä", tu»^
»vat Helenan kuuhan
Marjan. Mart-lailmassa.
Ei 0I2
iviovaimoksi. Tarkkaa
polttaa jo^^
'1
l a t l i o a
5,
Konsertista palattuaan Armas oli omituisen
hiljainen, ei puhunut omaisilleen,
ei kuullut^- mitä he sanoivat. Hän €li
lumouksessaan. Kotiin tultuaan hän ei
buolinut teeetä enemmän kuin muutakaan
ruokaa, vään sulkeutui honeeseetf-
53, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja
ajatteli ihmeellisintä näkyä. Esittäessään
soolo-osansa hän oli kohdannut
Lailan silmien loistavi-mmat säteet. Tuo
silmäys oli ihanin, mitä hän oli milloinkaan
nähnyt, se saattoi hae^n rintansa
paisumaan ja viulua hänen kädessään
vapisemaan. Sillä hetkellä häiien sielussaan
syntxi säveliä, joita hän tahtoi vielä
tänä yönä antaa viulunsa laulaa.
Armas otti nuottivihkonsa eteensä ja
alkoi siihen tehdä nopeasti merkkejään.
Väliin käsi pysähtyi, silmät sulkeutuivat
ja vasemman käden sormet sivelivät
hiljalleen otsaa ja ohimoa. Näin hän
näki uudelleen ja uudelleen tuon lumoavan
näyn, ja parin tunnin kuluttua oli
"Silmieii laulu" saveiletty.
Työnsä suoritettuaan Arnias kurkisti
saliin, siellä vallitsi Jtäyciellinen pimeys;
koko talo nukkui raiihallist^ untaan, hän
vain yksin valvoi. Hän pani oven hyvästi
kiinni, otti sitten viulunsa ja alkoi
hiljakseen soittaa sävellystään.
.-Irmas luuli soittavansa kenenkään
kuulematta, mutta salissa, oven takana
olikin kuulija. Ester oli herännyt viulun
hillittyyn ääneen, hän ei voinut olla
menemättä lähemmäs, ja kuuli nyt ihmeellistä,
lumoavan ihanaa soittoa, jollaista
hän ei ollut vielä koskaan kuullut.
Uskaltamatta tuskin hengittää,
kuunteli hän "Silmien laulua" pimeässä
salissa, painaen vähin kädellään rintaansa.
— Minuako varten, minulleko hän on
tuon kappaleen luonut!
Kun soitto taukosi, uskalsi Ester koputtaa
ovelle ja raottaa sitä. Silloin soittaja
säpsähti kuin hänet olisi tavattu
pahanteosta. Hän katseli morsiantaan
kuin aavetta, ja aaveen näköinenpä Ester
olikin valkeassa yöpuvussaan ja vaaleine
kasvoineen.
— Oletpa sinä ahkera, kello on jo
pian kaksi, virkkoi Esterr " ^
— Mutta hyvänen aika, mene nyt
pian takaisin vuoteeseesi, vilustutat itsesi,
sai Armas sanotuksi.
— Mitä ^inä, Armas '• —
— Mene nyt, hyvä lapsi, minäkin
^äyn heti levolle, «yvää yötä!
Ester poistui ja ihmetteli ensin Areaan
käytöstä, mutta lohduttautui pian
fijatuksella, että taiteilijoilla täytyy joskus
olla omat oikkunsa.
Armas katseli vielä nuottejaan ja pani
ätten vihkonsa pöytälaatikkoon toisten
paperien alle, mutta hänen kätensä va-
P-^vat kuin kuumeisella.
— ^likä oli se ihmeellinen soitto, mi-
^ kuulen sen vieläkin korvissani? Es-tfr
kysyi Annaalta aamiaispöydässä. —
Kenen säveltämä se on^ vai itsekö olet
'en luonut?
— Onpahan vain pieni tunnelmapala.
— Häiritsinkö minä, olit vähän hermostunut?
--- En muusta kuin ajättelemattomuu-l^^
stasi, tuliapa kylmän salin läpi pal-iasjaloin.
Minä luulin, että et muista ruveta
ilkkumaan ollenkaan.
^ - Sellainenhan se oli Annaan isäkin,
:3"oi ja kirjoitteli kaiket yöt, virkkoi
^^terin äiti. — Taidat sinäkin saada
^«'a monta kertaa kehoittaa tulevaa
•••^f-^täsi vuoteeseen.
~~ Kyllähän nukkua aina ennättää,
i":,^ luoda täytyy silloin, kun henki
*^'^ee, lausui Armas.
VI.
>"nnuntaiaamu maaliskuussa. A u -
^..'^ loi kultaista hohdetta pitkien pe-
J^^alielianruskeisiin runkoihin; puiden
välitse säteet tunkeutuivat vfilkealle
hangelle, saattaen varjopaikat sinertämään.
Koko luonto kylpi ihanassa valossa.
Armas hiihteli hiljaisessa petäjikössä,
jossa ei vielä näm aikaiseen aamulla
muita hiihtäjiä näkynyt. Täällä luonnon
suuressa temppelissä, pyhässä pila-ristossa,
hän tunsi hartauden tunteen
täyttävän rintansa, jollaista hän ei edes
kirkossa koskaan ollut tuntenut.
. ^ k i ä sattui hänen silmiinsä puiden
välitse liitävä neitonen, valkopuieroinen,
valkolakkinen, sinisarmaahameinen. .armaan
sydän sä\'ähti riemusta '— Laila,
Laila!
Hän lähti hiihtämään jälkeen, mutta
Laila huomasi myöskin hänet ja sujautteli
siikkelaminin -suksillansa. Armas
pani.pärastaan, mutta välimatka ei lyhentynyt,
tyttö pakeni kuin henkensä
edestä. Lailan sorea varsi taipui keveä-nä
kuin suvituulessa huojuva heinä, ja
puut väist3'ivät vilisten hänen sauvojen-sa
tieltä. Armas ei voinut irroittaa silmiänsä
hänestä, mutta vaikka han ponnisti
täysin voimin, niin lähemmäksi t3't-töä
ei hän päässyt.
Tuli pitkä mäenrinne, jota hiihtäjät
laskivat alas. — Nyt sinut tavoitan, sinä
lumotar, sanoi Armas itsekseen ja ponnisteli
sauvoillaan. Suksensa veivätkin
nyt huimaavaa vauhtia hyvää latua. Väli
lyheni lyhenemistään ja Armas olisi
pian törmännyt tyttöön, jollei hän olisi
ohjannut sivulle ja niin joutunut Lailan
vierelle. Siinä ei kuitenkaan voinut katsahtaa
toiseeensa, sillä tarkkuus oli kokonaan
kiinnitettävä kunnolliseen' alastuloon.
Kohdalle tultuaan Armas vain
virkkoi: — Sainpa sinut kiinni, metsän
ihana impi! Loppuosa tuli kuitenkin
kuulumattomasti. ,
Alas tultuaan ja suksien pysähdyttyä
he vasta loivat toisiinsa silmänsä, molempien
hehkuvaa loistetta täynnä, ja
kasvot hiihdosta palavina.
— Mitä sinä' minua takaa ajat. olenko
mina mikään metsän otus? sanoi Laila,
ollen totinen olevinaan, mutta silmät
ilmaisivat riemun runsautta.
— Se oli kilpailua,^ ja kilpailuhan aina
kiihoittaa, selitteli Armas.— Tunnustan
kuitenkin, että sinä olet parempi
hiihtäjä. ^Minä olen huonontunut entisestään.
Lähdemmekö ylöspäin takaisin?
hänen sydämensä läikähti yli äyräitten-sä,
mutta sitten seurustellessaan tytön
kanssa hän oli rauhallinen ja t>-yni. Hyvältä
ja lämpimältä silloin tuntui koko
hänen olemuksensa. '
Hiihtäjät noitisivat mäelle, joka idän
puolella äkkijyrkkänä kalliona \a'etti
alas. '
Hetkisen katselivat hiihtäjät äänettöminä
kirkastettua maisemaa, ollen itse
tulvillaan riemuitse\*ia säteitä.
— Mekö vain kahden on^seimuiästa
^parempi kuin kylpy auringon paisteessa
valkoisilla hangilla.
— Mikä sinut sai tänne ja jättännään
lämpimän vuoteesi?
— Olenhan ennenkin nauttinut kevät-talviaamun
aikaisesta ihanuudesta, nousevan
auringon kultaisessa loisteessa/enkä
voinut lojua vuoteessani, v-aikka sekin
tuntui suloiselta, Laila lausui jauhanen
silmänsä loistivat kilpaa taivaan
kultapyörän kera.
Armas ajatteli: —Kaunis on luonto,
mutta kaunis nainen on sen ihanin koristus^
Sinun kauttasi ovat auringon säteet
niin kultaisia, sinun tiihtesi luöi^Jo
niin lumoava.
— Entä mikä sinut toi tänne näin varhain?
Laila kysyi.
— Vastustamaton voima, selittämätön
pakko ajoi minut vuoteestanij se ei
enää ollut suloinen, vaan se ikäänkuin
ajoi minut sylistänsä tänne, — .sinua näkemään,
jatkoi Armas ajatuksissaan.
illilllllllillllllllllilillllllllllllllliilllillllllllllllllllllilllllllllllililllilllil^
Siinä oli min suloista seisoa, että aina-
• kin neljännestuamn olivafpaikallaao,
mutta runsaan toisen puolea ajasta Armas
katseli Lailaa. Viimein he käänsivät
suksensa ja hiihtivät takaisin metsään
päin. tulivat loix^alle, aukealle
niäelle, laskivat siitä rinnakkain, nousivat
ylös ja laskivat uudelleen pitäen
kiinni samoista sauvoista, jotka olivat
poikittain vyötäisten kohdalla. He tun-siN^
at lapsellista iloa tästä huvista, ja Läi-la
sanoi, ettei «vielä koskaan ole ollut näliii
hjn-ää keliä, eikä näin suloista ilmaa.
Eikä näin muka\'aa hiihtoto\eria
kuin siliä olet, lisäsi .\rmas.
Alkoi saapua kaupungista toisia hiihtäjiä,
nuorta, reipasta \^keä, niitä tuli
par\'ittairi, yksitellen, kaksittain, ja metsän
täytti kohta hilpeä ilo j a elo. Aurin-ko
pii jo kohonnut korkealle, eikä luonnossa
enää olait sitä tenhoavaa suloa
kuin aikaisemmin. Metsä oli kadotta*-
nut ensimiiisiltä hiihtäjiltä viehätyksensä,
mutta jopa he olivat nauttineet ruii-säin
määrin tästä ihanasta aamusta. Verkalleen
ja iftiltei vaiteliaina he nyt hiihtivät
kaupunkia kohti.
vn. . ^
Kesä oli alkamassa. Sen ilmaisi k i i -
t^vat polkupyöräilijät, naisten kesäiset
puvut värikkäihe hatiuineen, visertelevät
Iriitusetjä puiden kellanvihdeät lehdet,
katuja revittiin, kaivettiin ja paik-kailtim;
pöly, savu ja asfaltin katku levisi
kaikkialle. Äluuttökuormia tuli ja
meni; kuka muutti keskemmälle kaupunkia,
kuka syrjemmälle, kuka toisesta
laidasta toiseen. Muutamissa taloissa
liiduttiin akkunoita, toisissa taloissa
ne peitettiin ruskealla paperilla tai sa-nomalelidillä.
Niistä lähtivät asukkaat
'.kesälaitumille"; kouluthan olivat sulkeneet
ovensa, ja kesäomien aika alkanut.
GCALASTAJ \ n •
L r\r
IM
Z3
I L J
2605 East Pender St.
H 1^ ia L3>
Vancouver, B. C.
mmm iiiiAsiciui ii ¥M '.mj
alkaen kello 9 illalla Havinlolalippu Si.OO m
m ' ^ Toimoenpanevät: .M
^ , ' Pi5hermen'9 Union. Wood\vards Local No. 11 ^
= ja CSJ:u Vancouverin osasto No, 55 s
.ililllliii!ill!lilii!!!ilillll!llllll!!lilllllilllllllllilllllillllllliliilliililllliiilillliliillll!lin
— Onhan tuosta hauska laskea uudel-leenkin.
Miksi et ottanut Esteriäsi mukaan?
Hän nukkuu näin pyhäaamuisin mielellään
pitempäänkin.
^ —Minä luulin, että sinä karkasit tai
lähdit salaa.
— Niinhän minä teinkin, kukaan ei
lähtöäni aavistanutkaan. Ja — minusta
on ihanaa olla tällaisena aamuna yksin
luonnon helmassa.
— Siitähän se äskeinen takaa-ajo
näytti.
— Sinähän kuulut luontoon, olet metsän
neito. ,
-r- Ja sinä, kaupungin lapsi tulit tänne
metsän piikojen pitoihin?
— i^iin —, '-Takaisin luontoon", safloi
— kuka se mahtoi ollakaan, joka niin
sanoi. ^ • "^'^
— Viimeksi Armas Rantakallio, virk-koi
Laila naurahtaen.
He hiihtivät hiljalleen mäen rinnettä
ylös, vaihtaen sanan ja toisenkin keskenään.
Vaikka Armas tunsi sydämensä
riemusta hypähtelevän, kun hän Lailan
huomasi, niin nyt tunsi hän rintansa
rauhalliseksi- Ja niin-se oli aina; kun
hän milloin hy\änsä kohtasi Lailan, niin
-k S U O M A L A I N E N J U H L A - E L OIC U V A
i TTU SY
F:inii T D H SliOMI-FILiViiN 25-vuotisjuhlaeIcikuva. Se on juhlallison järkyttävä
kuvaus suomalaisen kirkonmiehen el&mästä, ja kuolemasta maansa
ja kansansa hyv^^i
Pääosissa: JOEL RINNE ja EMMA VÄÄNJiNEN
ESITYKSET: c. .
TIMMINS, Harmony Hall, raaanant. marraskuun 5 p. klo 8 ip.
SOUTH PORCUPINE, Finnish Hall, tiist., marrask. 6 p. klo 8 ip.
HEARST, Conimunity Centre,, keskiv. marrask. 7 p. klo 8 ip.
GERALDTON, Ukrainian Hall, torst., marrask. 8 p. klo 8 ip.
NIPIGON, koululla, perjantaina, marrask. 9 p. klo 8 ip.
Esitykset FORT ARTHUR!]^ tienoilla:
PORT ARTHUR, Legion Hall, Cooke St., keskiviikkona,
marraskuun 14 päivä klo 7 Ja 9 ip.
NIPIGÖN, koululla, perjantaina, marrask. 9 p. klo 8 ip.
SOUTH GIL.LIES, Community Hall, maanant. marraskuun
. 1? päivä klo 8 ip.
NOLÄLU, Fimiish Hall, tiistaina, marrask. 13 p. klo 8 ip.
MOKOMON, Union Hall, torstaina, marrask. 15 p. klo 8 ip.
MURILLO, Millarin Hall, perjantaina, marrask. 16 p. klo 8 ip.
KAMINISTIQUIA, Finnish Hall, läuant., marrask. 17 p. klo Ö ip.
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 10, 1951 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1951-11-10 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki511110 |
Description
| Title | 1951-11-10-05 |
| OCR text | näyttää ikdänkum se se on inisi keksintö, .:arjo/typpääjä voi ok- ' ilvia menee "halkea-n varjoa ohjata hyp. paikalle. »sään. Hän on nuori smaailmassa. Tyttö mmäisensä ja hän on iauden sitovan heitä : ajetaan kuin koira oskus kuitenkin pala-lasta . . . uskoo salaisuutensa lähettämään hänelle joutuisi puitteeseen n lähteee Kyösti. metsän syrjässä, au- Tytön isä on kuollut ikä kukaan ole raö- Jonkin kerran on l!ä kesällä Kyöstin n tullen hän laittaa muuttaa sinne asu-i häät ovat ohi. Joo-pois, kun talossa on :sa olisi muuten lii-iii hyvästelee Marja Joonas pyytää saata tervehtimässä, ieriä hiljaa talvea aa talon töisfä kuin IIltaa isännä.le neu-ole koskaan tottu-öitä. Marja on iioj: loronsa olla onnelli- 1, se säteileee aivan i on hänelle ainoa ja än, että Martti tun-kkautensa. . >mutta Martti on iäs, ei hän jaksa limistä. 5essaan ja keväällä i tyttösen. Ximek-n. Itse Helena on 1 ei hän välitä, mutkin hoitaa. Miehiä a kaikki ovat siellä rtti ei ole vielä us- 11a, vaikka Helena sein metsän syrjäs-emaan. 1 villiä vetovoimaa, ja kun kesän kau-uvat, on Marttikin uo. Ensin hän on tiaan lasta ja siitä ^ . \Tidessä he ku-tehdossa nukku^'a3 )jautuu Helena ke-issa hän on Martin rtaa Marttia kuin viime kesänä? ijatellen suostum myöhäistä", tu»^ »vat Helenan kuuhan Marjan. Mart-lailmassa. Ei 0I2 iviovaimoksi. Tarkkaa polttaa jo^^ '1 l a t l i o a 5, Konsertista palattuaan Armas oli omituisen hiljainen, ei puhunut omaisilleen, ei kuullut^- mitä he sanoivat. Hän €li lumouksessaan. Kotiin tultuaan hän ei buolinut teeetä enemmän kuin muutakaan ruokaa, vään sulkeutui honeeseetf- 53, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja ajatteli ihmeellisintä näkyä. Esittäessään soolo-osansa hän oli kohdannut Lailan silmien loistavi-mmat säteet. Tuo silmäys oli ihanin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt, se saattoi hae^n rintansa paisumaan ja viulua hänen kädessään vapisemaan. Sillä hetkellä häiien sielussaan syntxi säveliä, joita hän tahtoi vielä tänä yönä antaa viulunsa laulaa. Armas otti nuottivihkonsa eteensä ja alkoi siihen tehdä nopeasti merkkejään. Väliin käsi pysähtyi, silmät sulkeutuivat ja vasemman käden sormet sivelivät hiljalleen otsaa ja ohimoa. Näin hän näki uudelleen ja uudelleen tuon lumoavan näyn, ja parin tunnin kuluttua oli "Silmieii laulu" saveiletty. Työnsä suoritettuaan Arnias kurkisti saliin, siellä vallitsi Jtäyciellinen pimeys; koko talo nukkui raiihallist^ untaan, hän vain yksin valvoi. Hän pani oven hyvästi kiinni, otti sitten viulunsa ja alkoi hiljakseen soittaa sävellystään. .-Irmas luuli soittavansa kenenkään kuulematta, mutta salissa, oven takana olikin kuulija. Ester oli herännyt viulun hillittyyn ääneen, hän ei voinut olla menemättä lähemmäs, ja kuuli nyt ihmeellistä, lumoavan ihanaa soittoa, jollaista hän ei ollut vielä koskaan kuullut. Uskaltamatta tuskin hengittää, kuunteli hän "Silmien laulua" pimeässä salissa, painaen vähin kädellään rintaansa. — Minuako varten, minulleko hän on tuon kappaleen luonut! Kun soitto taukosi, uskalsi Ester koputtaa ovelle ja raottaa sitä. Silloin soittaja säpsähti kuin hänet olisi tavattu pahanteosta. Hän katseli morsiantaan kuin aavetta, ja aaveen näköinenpä Ester olikin valkeassa yöpuvussaan ja vaaleine kasvoineen. — Oletpa sinä ahkera, kello on jo pian kaksi, virkkoi Esterr " ^ — Mutta hyvänen aika, mene nyt pian takaisin vuoteeseesi, vilustutat itsesi, sai Armas sanotuksi. — Mitä ^inä, Armas '• — — Mene nyt, hyvä lapsi, minäkin ^äyn heti levolle, «yvää yötä! Ester poistui ja ihmetteli ensin Areaan käytöstä, mutta lohduttautui pian fijatuksella, että taiteilijoilla täytyy joskus olla omat oikkunsa. Armas katseli vielä nuottejaan ja pani ätten vihkonsa pöytälaatikkoon toisten paperien alle, mutta hänen kätensä va- P-^vat kuin kuumeisella. — ^likä oli se ihmeellinen soitto, mi- ^ kuulen sen vieläkin korvissani? Es-tfr kysyi Annaalta aamiaispöydässä. — Kenen säveltämä se on^ vai itsekö olet 'en luonut? — Onpahan vain pieni tunnelmapala. — Häiritsinkö minä, olit vähän hermostunut? --- En muusta kuin ajättelemattomuu-l^^ stasi, tuliapa kylmän salin läpi pal-iasjaloin. Minä luulin, että et muista ruveta ilkkumaan ollenkaan. ^ - Sellainenhan se oli Annaan isäkin, :3"oi ja kirjoitteli kaiket yöt, virkkoi ^^terin äiti. — Taidat sinäkin saada ^«'a monta kertaa kehoittaa tulevaa •••^f-^täsi vuoteeseen. ~~ Kyllähän nukkua aina ennättää, i":,^ luoda täytyy silloin, kun henki *^'^ee, lausui Armas. VI. >"nnuntaiaamu maaliskuussa. A u - ^..'^ loi kultaista hohdetta pitkien pe- J^^alielianruskeisiin runkoihin; puiden välitse säteet tunkeutuivat vfilkealle hangelle, saattaen varjopaikat sinertämään. Koko luonto kylpi ihanassa valossa. Armas hiihteli hiljaisessa petäjikössä, jossa ei vielä näm aikaiseen aamulla muita hiihtäjiä näkynyt. Täällä luonnon suuressa temppelissä, pyhässä pila-ristossa, hän tunsi hartauden tunteen täyttävän rintansa, jollaista hän ei edes kirkossa koskaan ollut tuntenut. . ^ k i ä sattui hänen silmiinsä puiden välitse liitävä neitonen, valkopuieroinen, valkolakkinen, sinisarmaahameinen. .armaan sydän sä\'ähti riemusta '— Laila, Laila! Hän lähti hiihtämään jälkeen, mutta Laila huomasi myöskin hänet ja sujautteli siikkelaminin -suksillansa. Armas pani.pärastaan, mutta välimatka ei lyhentynyt, tyttö pakeni kuin henkensä edestä. Lailan sorea varsi taipui keveä-nä kuin suvituulessa huojuva heinä, ja puut väist3'ivät vilisten hänen sauvojen-sa tieltä. Armas ei voinut irroittaa silmiänsä hänestä, mutta vaikka han ponnisti täysin voimin, niin lähemmäksi t3't-töä ei hän päässyt. Tuli pitkä mäenrinne, jota hiihtäjät laskivat alas. — Nyt sinut tavoitan, sinä lumotar, sanoi Armas itsekseen ja ponnisteli sauvoillaan. Suksensa veivätkin nyt huimaavaa vauhtia hyvää latua. Väli lyheni lyhenemistään ja Armas olisi pian törmännyt tyttöön, jollei hän olisi ohjannut sivulle ja niin joutunut Lailan vierelle. Siinä ei kuitenkaan voinut katsahtaa toiseeensa, sillä tarkkuus oli kokonaan kiinnitettävä kunnolliseen' alastuloon. Kohdalle tultuaan Armas vain virkkoi: — Sainpa sinut kiinni, metsän ihana impi! Loppuosa tuli kuitenkin kuulumattomasti. , Alas tultuaan ja suksien pysähdyttyä he vasta loivat toisiinsa silmänsä, molempien hehkuvaa loistetta täynnä, ja kasvot hiihdosta palavina. — Mitä sinä' minua takaa ajat. olenko mina mikään metsän otus? sanoi Laila, ollen totinen olevinaan, mutta silmät ilmaisivat riemun runsautta. — Se oli kilpailua,^ ja kilpailuhan aina kiihoittaa, selitteli Armas.— Tunnustan kuitenkin, että sinä olet parempi hiihtäjä. ^Minä olen huonontunut entisestään. Lähdemmekö ylöspäin takaisin? hänen sydämensä läikähti yli äyräitten-sä, mutta sitten seurustellessaan tytön kanssa hän oli rauhallinen ja t>-yni. Hyvältä ja lämpimältä silloin tuntui koko hänen olemuksensa. ' Hiihtäjät noitisivat mäelle, joka idän puolella äkkijyrkkänä kalliona \a'etti alas. ' Hetkisen katselivat hiihtäjät äänettöminä kirkastettua maisemaa, ollen itse tulvillaan riemuitse\*ia säteitä. — Mekö vain kahden on^seimuiästa ^parempi kuin kylpy auringon paisteessa valkoisilla hangilla. — Mikä sinut sai tänne ja jättännään lämpimän vuoteesi? — Olenhan ennenkin nauttinut kevät-talviaamun aikaisesta ihanuudesta, nousevan auringon kultaisessa loisteessa/enkä voinut lojua vuoteessani, v-aikka sekin tuntui suloiselta, Laila lausui jauhanen silmänsä loistivat kilpaa taivaan kultapyörän kera. Armas ajatteli: —Kaunis on luonto, mutta kaunis nainen on sen ihanin koristus^ Sinun kauttasi ovat auringon säteet niin kultaisia, sinun tiihtesi luöi^Jo niin lumoava. — Entä mikä sinut toi tänne näin varhain? Laila kysyi. — Vastustamaton voima, selittämätön pakko ajoi minut vuoteestanij se ei enää ollut suloinen, vaan se ikäänkuin ajoi minut sylistänsä tänne, — .sinua näkemään, jatkoi Armas ajatuksissaan. illilllllllillllllllllilillllllllllllllliilllillllllllllllllllllilllllllllllililllilllil^ Siinä oli min suloista seisoa, että aina- • kin neljännestuamn olivafpaikallaao, mutta runsaan toisen puolea ajasta Armas katseli Lailaa. Viimein he käänsivät suksensa ja hiihtivät takaisin metsään päin. tulivat loix^alle, aukealle niäelle, laskivat siitä rinnakkain, nousivat ylös ja laskivat uudelleen pitäen kiinni samoista sauvoista, jotka olivat poikittain vyötäisten kohdalla. He tun-siN^ at lapsellista iloa tästä huvista, ja Läi-la sanoi, ettei «vielä koskaan ole ollut näliii hjn-ää keliä, eikä näin suloista ilmaa. Eikä näin muka\'aa hiihtoto\eria kuin siliä olet, lisäsi .\rmas. Alkoi saapua kaupungista toisia hiihtäjiä, nuorta, reipasta \^keä, niitä tuli par\'ittairi, yksitellen, kaksittain, ja metsän täytti kohta hilpeä ilo j a elo. Aurin-ko pii jo kohonnut korkealle, eikä luonnossa enää olait sitä tenhoavaa suloa kuin aikaisemmin. Metsä oli kadotta*- nut ensimiiisiltä hiihtäjiltä viehätyksensä, mutta jopa he olivat nauttineet ruii-säin määrin tästä ihanasta aamusta. Verkalleen ja iftiltei vaiteliaina he nyt hiihtivät kaupunkia kohti. vn. . ^ Kesä oli alkamassa. Sen ilmaisi k i i - t^vat polkupyöräilijät, naisten kesäiset puvut värikkäihe hatiuineen, visertelevät Iriitusetjä puiden kellanvihdeät lehdet, katuja revittiin, kaivettiin ja paik-kailtim; pöly, savu ja asfaltin katku levisi kaikkialle. Äluuttökuormia tuli ja meni; kuka muutti keskemmälle kaupunkia, kuka syrjemmälle, kuka toisesta laidasta toiseen. Muutamissa taloissa liiduttiin akkunoita, toisissa taloissa ne peitettiin ruskealla paperilla tai sa-nomalelidillä. Niistä lähtivät asukkaat '.kesälaitumille"; kouluthan olivat sulkeneet ovensa, ja kesäomien aika alkanut. GCALASTAJ \ n • L r\r IM Z3 I L J 2605 East Pender St. H 1^ ia L3> Vancouver, B. C. mmm iiiiAsiciui ii ¥M '.mj alkaen kello 9 illalla Havinlolalippu Si.OO m m ' ^ Toimoenpanevät: .M ^ , ' Pi5hermen'9 Union. Wood\vards Local No. 11 ^ = ja CSJ:u Vancouverin osasto No, 55 s .ililllliii!ill!lilii!!!ilillll!llllll!!lilllllilllllllllilllllillllllliliilliililllliiilillliliillll!lin — Onhan tuosta hauska laskea uudel-leenkin. Miksi et ottanut Esteriäsi mukaan? Hän nukkuu näin pyhäaamuisin mielellään pitempäänkin. ^ —Minä luulin, että sinä karkasit tai lähdit salaa. — Niinhän minä teinkin, kukaan ei lähtöäni aavistanutkaan. Ja — minusta on ihanaa olla tällaisena aamuna yksin luonnon helmassa. — Siitähän se äskeinen takaa-ajo näytti. — Sinähän kuulut luontoon, olet metsän neito. , -r- Ja sinä, kaupungin lapsi tulit tänne metsän piikojen pitoihin? — i^iin —, '-Takaisin luontoon", safloi — kuka se mahtoi ollakaan, joka niin sanoi. ^ • "^'^ — Viimeksi Armas Rantakallio, virk-koi Laila naurahtaen. He hiihtivät hiljalleen mäen rinnettä ylös, vaihtaen sanan ja toisenkin keskenään. Vaikka Armas tunsi sydämensä riemusta hypähtelevän, kun hän Lailan huomasi, niin nyt tunsi hän rintansa rauhalliseksi- Ja niin-se oli aina; kun hän milloin hy\änsä kohtasi Lailan, niin -k S U O M A L A I N E N J U H L A - E L OIC U V A i TTU SY F:inii T D H SliOMI-FILiViiN 25-vuotisjuhlaeIcikuva. Se on juhlallison järkyttävä kuvaus suomalaisen kirkonmiehen el&mästä, ja kuolemasta maansa ja kansansa hyv^^i Pääosissa: JOEL RINNE ja EMMA VÄÄNJiNEN ESITYKSET: c. . TIMMINS, Harmony Hall, raaanant. marraskuun 5 p. klo 8 ip. SOUTH PORCUPINE, Finnish Hall, tiist., marrask. 6 p. klo 8 ip. HEARST, Conimunity Centre,, keskiv. marrask. 7 p. klo 8 ip. GERALDTON, Ukrainian Hall, torst., marrask. 8 p. klo 8 ip. NIPIGON, koululla, perjantaina, marrask. 9 p. klo 8 ip. Esitykset FORT ARTHUR!]^ tienoilla: PORT ARTHUR, Legion Hall, Cooke St., keskiviikkona, marraskuun 14 päivä klo 7 Ja 9 ip. NIPIGÖN, koululla, perjantaina, marrask. 9 p. klo 8 ip. SOUTH GIL.LIES, Community Hall, maanant. marraskuun . 1? päivä klo 8 ip. NOLÄLU, Fimiish Hall, tiistaina, marrask. 13 p. klo 8 ip. MOKOMON, Union Hall, torstaina, marrask. 15 p. klo 8 ip. MURILLO, Millarin Hall, perjantaina, marrask. 16 p. klo 8 ip. KAMINISTIQUIA, Finnish Hall, läuant., marrask. 17 p. klo Ö ip. |
Tags
Comments
Post a Comment for 1951-11-10-05
