Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 16, 1945

              r p O I S T A K Y : V I M E N T Ä vuotta
1 työskennellässäni erään lihakaof
ian konttorissa s^mkokea'ja nähdä
Sienlaisia iassujakin seikkoja, joi­ta
muistellen päätin ^1)rykätä" Lie-jjlle
kirjoituksen. ; ^
- Olin "v-asta hiljan alkanut,, kun
eräänä aamuna luukulle tuli nuori
poika ja sanoi: - :" ^ ^
, ..i-ijfee:ttivät,min^^
läakairaa." r : :^ ^
Seisoin iiinä ymmällä hiukan ai-^
kaa, raavin korvallistani ja puriii ky-näm-
artta. Enhän ^ minä mokomaa
vehettä ollut nähnyt enkä- myöskään
kuullut siitä mainittava^kaan. Tois­iin
pojan kysymyksen:
"Lihakairaa, lihakairaa?"
'"Niin", vastasi poika, "aloin tänä
aamuna Järsin putserisappaan aju­riksi
ja lähettivät minut ensitöiksi
hakemaan lihakairaa, sanoivat että se
on teillä lainassa."
Lähdin hakemaan;isäntää, joka -sei­soi
takaosassa, ja toimitin asiani hä­nelle.
Isäntä veti suutaan hymyyn,
mutta seurasi minua pojan luo ja hy­vin
vakavana selitti:
"Ei se enää ole meillä, sen haki jo­ku
poika Simmonsin lihakaupasta.
Hae se sieltä."
Poika lähti, ja kun hän pääsi oven
ulkopuolelle, niin meilläkös naurunrä-häkkä-
alkoi. Tämä tapahtui aamul­la
ennenkuin kundeja oli ehtinyt saa­pua.
Koetin minäkin nauraa jouk- '
koon, vaikka se oli hyvin pinnallista.
Sisällisesti minua harmitti, sillä tie­sin,
että olin osakas naurun aihee­seen.
Asia nähkääs oli sellainen, mikä
minulle silloin alkoi selitä, että uusia
tulokkaita tälle jalolle-alalle aina-täl­lä
tavalla "karkaistiin". Niin ne ai- '
na karkaistavaa juoksuttivat läpi
kaikki lihakaupat, kunnes palattuaan
K i i j . TURKUt:\LNEN
potuksesta huokaisten.
Lauantaisin ja muina erikoispäivi­nä
soivat puhelimet lakkaamatta ja
silloin olin aika myllyssä. Noin ker-
:ran tai kaksi kuukaudessa juuri k i i -
reimmällä aijalla päivästä kysyi joku
sciiaisen korkea ääni:
" «Onko teillä kuivia kaloja?"
Aihahäh liiitä Ölf; milldin ftiiläkin
lajia, ja kun kohteliaasti vastasin, et­tä
"on meillä", niin puhelimessa sa­nottiin:
'
*'No, antakaa sitten niiiie ryyppy I"
ja kuuliii kova naurun rähakkä en­nenkuin
puhelin lyötiin kiinni niin hi-jiasti
että korvat oli haljeta.
. Sitä-jatkui kuukausi määriä aina
kiireisellä ajalla ja olin niin kiusattu
siitä, että koetin aina puhelinkeskuk­sesta
saada tietooni sen numeron,
mistä viimeksi oli soitettu, mutta siel­tä
pahoitellen vastattiin, ettei muis­teta,
kun on niin kiire. Mutta sit­ten
erään kerran se muistettiin ja mi­nä
panin numeron paperille, jonka sit­ten
panin aarteena laukkuuni'ja poh­din
''kostoa". Niinpä eräänä sun­nuntaiaamuna
varustausin sen täyt­tämään.
Aukaisin puhelimen kello
neljän aikaan aamuyöllä ja pyysin ,
numeron. Aikani vartottua uninen
ääni, jonka heti tunsin, vastasi:
"Halloo."
"Halloo", sanoin minä. "Onko tä­mä
numero . . . ?" ja kun se myön­nettiin,
niin jatkoin: "Ei meillä ole
enää kuivia kaloja, minä annoin niil­le
ryypyt — heh, heh!" ja löin puhe­limen
kiinni niin lujasti, että siellä
korva varmaan sen tunsi. Ja, aja­telkaas,
sen jälkeen ei enää se hen­kilö
kysynyt kuivia kaloja.
Meillä kävi tämän tästä eräs liha­va
vanhanpuoleinen kauppamatkus-lähtökohtaansa
alkavainen raukka sai taja, joka aina teki kepposia toisille.
kuulla totuuden.
Seuraavan kerran, kun eräs poika­nen
tuli hakemaan hamburghukkia,
selviydyin jo jutusta ilman isäntää. .
Virkaani kuului myös vastata pu­helimiin,
joita oli kolme. Eräänä
aamuna, joitakin viikkoja tässä toi­messa
oltuani, joku naisen ääni kysyi
englanninkielellä:
"Onko teillä yhtään aivoja
Olin kahden tulen välillä, kun en
tiennyt, joko minuakin vedetään ne-
Hän oli isännän persoonallinen ystä­vä.
Niinpä erään kerran, kun hän
oli ovesta ulos menossa, satuin huo­maamaan,
että hänen lyhyen takkin­sa
takaliepeeseen oli pienellä koukul­la
ripustettu sian häntä, joka oli niin
somasti kiekurassa ja siinä mustan
takin päällä, erikoisen huomattava.
Purskahdin naiframaan, mutta isän­tä
antoi varoittavan merkin, joten ar­vasin
mistä päin kuje oli kotoisin. En
tiedä mihin asti mies ehti ennenkuin
nästä tai syödäänkö sellaisiakin. Vii- joku huomautti, mutta vaikka hän ei
mem aukaisin luukkuni ikkunan ja
huusin putsereille:
'•Onko teillä aivoja?"
" E i ole. Jos olisi, niin emm.e olisi
Jäällä'', kuului vastaus.
Hätäännyin ja kiirellä pannen va­semman
kourani kuulotorVen päälle
selitin:
^ "Sanokaa oikein, puhelimessa jo-kysyy
aivoja."
"Vastatkaa, ettei niitä ole." •
"V:eläkin olin epätietoinen mitä sa-sillä
arvelin, että kun olen vasta-
2Jkava. niin nauravat minun kustan-
^^'J^^llani. Suljin luukun ja hyvin
epäröivällä äänellä vastasin:
'Olen pahoillani, lady, mutta
^'?:pä ei ole aivoja."'
^'amen alkoi nauraa ja minä ar\'e-
J^n. e:tä siinä pyt sain. Mutta tie.-
-ysn vastaukseni kuulosti hänestä yh-'
hassulta kuin minusta hänen kysy-niy*;
sensä. '
•X'"ini > mmä tarkoitin vasikan aivo-mitään
virkkanut, niin sen- jälkeen
hän ei meillä enää kepposia tehnyt.
Työtoverini olivat aika vekkuleita
ja tekivät yhtenään toisilleen keppo­sia.
Eräänkin kerran näin yhden
heistä menevän^ ulos, päivälliselle
"viineri"-makkara takapuolessa roik­kumassa
samalla tavalla kuin äsken
mainittu sian häntä. Ajatella, kes-kellä''
päiv^ ja kaupungin vilkasliik-keisimmällä
kadulla mies mennä heis-kuttelee
ja viineri kieppuu hännässä!
Mutta he olivat kaikki hyvän luon­toisia,
joten ei niistä riitoja tullut.
Mutta minä — minä pidin varani, et­tei
vaan sellaisia kujeita osakseni tul­lut.
Tarkastin aina vaatteeni ennen
ulos, menoa, vaan en koskaan huo­mannut
mitään, eivät kai naiselle viit^
sineet moisia kepposia tehdä. .Aino­astaan
kerran, Hallovveenina, he mi­nua
narrasivat. Eräs heistä toi mi­nulle
kauniita suklaamakeisia- Kun
. enJcoskaan ole välittänyt '^kanteista",
koi tuntua paha maku suussani^ vaäii
en kahdannut sylkeä käntejä pois,
kun häh siinä seisoi, vaan vaistomai­sesti
puraisin jonkun niiniä rikki:
Mutta sittenkös vasta maku tuli, oi­kein
vesi juoksi silmistäni. Samassa
hän alkoi nauraa. Nopeasti sylkäi­sin
"kantit" paperikoriin ja juoksin
vesihanalle, vaan se ei auttanut . . .
Selvisi, että ne "känUt" olivat suk-lääiiä
päMiystettyjä - gärlic - (kynsi­laukka)
sipuleja. Siitä oli minulle
kiusaa moneksi tunniksi ja vielä seu­raavana
päivänäkin tunsin "käniin"
maun suussani. Niinpä isännän tapa
olikin viisastella:
"Jos h^uat haihduttaa sipulin
maun suustasi, niin syö garlicia."
Sitten erään kerran taas kävi mi­nulle
nolosti. Tyttötuttavanai tapa­sivat
slUoin tailöin soittaa minulle.
Niinpä eräänä päivänä luulin että se
oli .Annie, joka hallooni jälkeen ky­syi:
"How's your liver to day?" Se
oli siihen aikaan tapa, että nuorten
kesken kysyttiin niin, kun kysyttiin
vointia. Niinpä vastasin hv^in iloi­sesti
kuten ainakin hyvälle tutulle:
"Fine, Ho\v's yours?" Sitten kuului
kiukkuisella äänellä selitys, että pu-
Hu|a^ b& Mrs; keeller ^ (eräs ^kiU; vjä
mahtava nalneii}; ja hän haluaa tie­tää,
minkälaista va^iki^ noaksa bn tä«^
näan. r','":^:'--,: ^-^r
Sopersin anteeksipyyntöni ja seli»
tin, että luulin häntä ty ttötuttavakse-ni
Annieksi, ja sillä selvisin jutusta.
Erään toisen kerran erehdyih äänes­sä
ja tein pikku tyhmyydeh. Minul­la
oli eräs poikatuttava, joka sbittdi
minulle yhtenään, että enkö lähtisi
hänen kanssaan ulos, vaikka minä
pyysjn i?ttei hän soittelisi, sillä minä
en pi tänyt hänen seurastaan, ^un'
ei^uLn kerran hänenlaisensa ääni kuu­lui
puhelimessa ^noinmahdoUisim-mail
vastenmielisesti: **C)h jeäaäh!"
"Yes", jatkoi sama ääni. "Tämä
on majuri. Lähettäkää kalkkuna
osoitteella —r —- ja sitten lasku mi­nulle"
ja löi puhelimen kiinni ennen­kuin
selviydyin käsittämään että "hä­nen
ylhäisyytensä" se olikin eikä kiu­sattu
poikatuttavanix
Kyllähän niitä olisi vielä tapahtu­mia,
mutta kyn^i alkaa niin kuu- ^
mentua että on paras lopettaa ja toi­voa
että joku^^oinenkin Liekin luki­joista
kertoisi kokemuksistaan, joita
voi katsella vähän huumorin kannal­ta.
" ' Jatkoa.
. Kotiin päästyäni olin syömässä i l ­lallista
kun kuulin puhelimen soiton.
"Minä vastaan siihen, äiti", kiirehdin
sanomaan. Menin etuhuoneeseen,
missä puhelin seisoi pöydällä. Kuu­lin
Melindan hermostuneen äänen.
"Saima, oletko unohtanut mikä i l ­ta
tämä on? Meidän olisi pitänyt
aikoja sitten mennä tanssiaisiin etkä
ole edes vielä täällä. Ja tiedät kuin­ka
hirveästi haluan niihin mennä."
"Kuule", vastasin ynseästi, muis­tellen
illallista joka kylmeni keittiön
pöydällä. "Uion, että on parasta
pysyä sieltä poissa. Jos menet sinne
juoksemaan sen Erland roiston peräs­sä,
niin voin sanoa sinulle, ettei mies
voi olla rehellinen kenellekään, ei
edes .Agnekselle — hän on vähäisillä
kunnan avustusrahoilla tarjoillut
ryyppyjä jollekin toiselle akalle ka­pakassa."
- _
"En tiedä mistä puhut", kuului-hermostuneen
nopeasti. "Olen osta­nut
kaksi ovilippua ja tiedät etten voi
niitä heittää hukkaan, koska se oli
suuri lohko palkastani." Äänensä
melkein muuttui itkuiseksi. "Olisit
edes sanonut ajoissa, etten olisi pu­keutunut."
"No, no", lohduttelin. "Minun täy­tyi
työn jälkeen käydä Powersin a-sioilla
enkä siis voi auttaa että olen
näin myöhäinen. Kuule, syön illalli­sen
ja pukeudun niin nopeasti kuin
mahdollista. Jos todella haluat men­nä
tanseihin, tapaat minut Pulaski
haalin edustalla — eihän minulla
enää ole aikaa tulla sinua teidän a-sunnolle
kohtaamaan. Tietysti ei ole
hauskaa sellaisen paikan edessä sei­soa
— miehet päästelevät suustaan ri­vouksia
yksinäiselle naiselle — vaan
jos todella haluat mennä, niin ota ne
hauskuuden varjopuolet vastaan."
"Saima, olet enkeli, en välitä mis­tään
— en mistään — jos kerran vie­lä
sään nähdä iloa, naurua ja musiik­^
a- Kiitos vaan ja hyvästi'/, hän/sä- : n^^^^ kia." • . *
öoi naurunsa sekaan. kutteli "Ota nyt, ota edes muutama", "Ja haistaa olutta ja halpaa haju-
' No mikset tuota^ieti sSnonut, ajat- niin-otin ja panin-kaikki kerralla suu^ vettä", mutisin itsekseni, kun pää
ehn; inutta ääheem l « d ^ «a*^ . buirf." Sitten hän-seisoi- Siiriä ja^i^u- ala^unccna kävehn icittioon.
teeksi pyytseti.5uijin pä&dkiientKel-* -helr kanssani ÄiUista asioiista. 'Jtf ai- - >«enelkf sinä niin hirveästi huu-elämää
sit?"" kysyi äiti uteliaasti, kun hän
hääräili pöydän vieressä. "Puhuit
jostain miehestä, joka juoksee tois­ten
akkojen perässä."
".Ainoastaan yhdelle tytölle työpai­kastani.
Hän on hullahtanut yhteen
kelvottomaan kulkuriin." Eii halun­nut
äidille puhua Melindasta. "Hän
nyt hyppää sen perässä hirveissä puo-lalaistanssiaissa,
eikä hänellä ole tar­peeksi
sisua menona sinne yksin, vaan
tahtoo minut kanssaan."
"Katson, että osittain on velvolli­suutesi
mennä", selitti äiti. "Ehkä
voit tytön pitää aisoissa seurallasi.
Muutenkin, olet vähän liian vakava,
Saima, sinun pitäisi vielä olla halu­kas
tanssimaan ja seuraa pitämään."
"Tietysti olen siihen halukas",
vastasin kiivaasti. "Ainoastaan ha­luan
valikoida seurani."
"Sinun ei pitäisi työläistovereitasi
halveksia. Ehkäpä he eivät ole suo­malaisten
sivistystasolla, vaan muis­ta,
että monet meitäkin halveksivat
ja ajattelevat seuraamme karkeaksi
ja siivottomaksi."
"Oh, jos sinä panet asiat niin", ko­hautin
väsyneesti olkapäitäni ja aloin
pukeutua.
Kuitenkin minuun tuli jonkunnä-köistä
innostusta illan kuluessa, ai-vanpa
lauloin itsekseni ajaessani ka-
Uiyaunussa Pulaski-haalin läheisyy­teen*.
Ränsistyneen paikan ovi oli
kirkkaasti sähköllä valaistu ja pors­tuassa
seisoi Melinda harmaassa ta­kissaan
ja pienessä harmaassa kevät-hatussaan.
Oli huhtikuu, ilta routai­nen
ja kolea, joten minäkin olin talvi­takissani.
Lepyin nähdessäni 'Melin­dan,
olin kiinni hänen käsivarteensa
ja kuiskasin: "Pikku orava!"
"Pähkinän perässä niinkuin taval­lista",
nauroi ystäväni hilpeästi.
Annoimme takkimme säilöön ja
menimme sisälle tanssihaaliin. Latti­alla
vilisi pareja kaiken näköisissä
pukrmiisa. (M parempiosaisia val­koisissa
iltapuvuissa kiiltävine hdnri-:
neen ja röyhkeitä sdaikäisiä pikkutyt-r
töjä'villapuseroissa'ja kapeissa ha­meissa,
jotka näyttivät kaikki ruu-miinpiirtcet,'
3eIppoa' oli eroittani