Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 14, 1954

              Kaarlon
Ryhtyä
kuuntdemaan
^ koijasi msemMi^m^ar'^^^^
toB» »toi, ilrna oli raskas, kesän jal-
La, tuntui juhlapuku ahdSstivall». Hän
^ oHut valmis poistumaan, mutte ys-
^ n s ä . takia hän istui. Kaarlo tuntui
^^haltioissaan.
_ ICuuBtele rummunlyöjaä, kuiskasi
Väinö nyrpisti suutansa,
huomautus oli omituinen.
Brahmsin sinfoniasta
rommunlyöjää. Oliko siinä jotakin jär-keä,
niin no, mitä järkeä nyt yleensä oli
sox-ellettavissa musiikissa kuunteluun,
sehän oli tunteen asia, ainakin suurim­malta
osaltaan tunteen asia. Rummun-'
lyöjä — ei, ei hän jaksanut tajuta ystä-vänsä
ajatuksenjuoksua. Ensiviulut, sel­lo,
huilu, käyrätorvi, joskus oboe . . .
niin, niitä hän kuunteli, fagotin huhui­lu
värähdytti häntä ja siirsi kmas, sil­loin
kun oli vireessä ja vastaanottavai­nen,
mutta rummunlyöjä. Mitä järkeä
siinä olisi.. • ? Kuka havaitsi rummun-lyöjän
suuressa orkesterissa, kuka antoi
hänelle tunnustusta, myrskyisä kätten­taputus
kohdistui kaikkeen muuhun,
mutta ei rummunlyöjään, hänen tai­toonsa
ja esitykseensä. Orkesterin johta­ja
sai kai eniten tunnustusta, hän kan­toi
vastuun, hänelle annettiin kiitokset.
Oli Murettavaa puhua rummunlyöjästä.
Konsertti loppui. Yleisö tungeksi au-laaa.
Vaino ja Kaarlo saivat päällys-vtttteensa.
Väinö otti hopeisen savuke-kotelonsa
ja tarjd^ savuketta.
. — Kiitos; en polta kadulla, epäsi
Katflo tarjouksen, — sitä paHsi ulko­na
sataa.
kaa pMTaskäjrUlvän tasolla olleeseen
tuhkakupipiin.
— ^ i k ä kompleksi sinuUa on tänään
nimmunlySjiBn? hän kysyi.
— Tunnen hänet.
— Tee, kuten haluat
Suuren ravintolan orkesteri soitti par­haillaan
Jarnefeltm (Kehtolaulua, Kon- epäilystäkään.
jusi sen. Siksi hin ykiyi Iceskusteluuo.
Hänen täytyi tunnustaa itsdleen, että
hänet oli voitettu, mutta miksi ja miten
se oli tapahtunut, sitä hin tietänyt. Hän
ei rohjennut sanoa sitä ääneen, hän tun­si
sen vain sisimmässään. Rummunlyö­jä
oli suuri musiikkimies, siitä ei ollut
— Niin, tiedän - sen, siksi juuri ha-iuftD
sytyttää savukkeen, a^uan joskus
olmatä kohtaloa, mihusta oh jännittä­viä'
nähdä; kuinka kauan savukkeeni
jMlaa.
Hän S3rtytti savukkeen.
— Onko sinulla kiire? Kaarlo kysyi.
- E i .
— Jos haukkaisimme palan yhdessä?
— Sopii.
— Onko siaiulla mitään sitä Vastaan,
jos minä pyydän orkesterin rummunlyö-jän
mukaan?
Väinö katsoi ystäväänsä, veti savuk­keestaan
pitkään ja puhalsi sitten pari
rengasta ilmaan, sitten hän hypisti tuh-kanssa.
Iltajunalle vasta selvittiin ja
seuraavana aamuna oltiin Torontossa.
Koska junamme lähti vasta illalla, me-öimem
taas Semdiuksdle, jossa Järve­län
pappa otti meidät ystävällisesti vas­taan,
LMyöhemmin kotiutui talonväkikm
töistään, että saimme kertoa ElmaHe
sukulaistensa terveiset. Semelius kyydit­si
meidät illlala asemalle. Kiitokset kai­kista
kyydeistä ym.
Port Arthurissa jäinmie Vilho ja minä
pois junasta Sylvin jatkaessa matkaan­sa
kotiin. HäneHä poltti jo maa jalkoja,
ettei voinut poiketa. Kiirehän se olisi ol­lut
meilläkin, mutU lapsemme ovat niin
Piroiteltuna ympäri maailmaa, täällä
Arthurissakin yksi, nim täytyy edes tul­len
mennen poiketa, kun ei voi useam­min
tavata.
Viikko kului liian pian, taas täytyi
lähteä matkalle, viimeiselle taipaleelle.
Asemalle tultuamme alkoi jo sataa lun­ta.
Talvi tekee tuloaan. Kahden ja puo­len
vuorokauden kuluttua oltiin Haneyn
fsemalla ja 15 minuutin kuluttua oltiin
kotona. Pian olivat kaikki täällä olevat
yniparillämme. Oli taas hauskaa päästä
»otiui. Missäpä on suloisempi olla kuin
kodin lämpimässä söojaasa. Muisteissa
elää menneen kesän uudel^
l ^ i n i ä t Smi^^t^ m q l v i p i i ^ ^ ^ ^ : ^ ^ ''^^'^^
sertin jälkeen tuo tuntui kevyeltä, mut­ta
ravintolan yleisö kuunteli hartaana.
Miehet saivat pyödän, Kaarlo oli esitel­lyt
rummunlyöjän, mutta Väinö ei kuul­lut
hänen nimeään. Niin, ihminen ei ol­lut
aina niin herkkä muistaakseen jokai­sen
esitellyn henkilön, riippuihan sekin
seikka siitä, tunsiko kiinnostusta häntä
kohtaan vaiko ei. Orkesterin rummun-lyöjä
istui Väinöä vastapäätä. Kaarlo oli
pyödän päässä.
— Ensin grogi?
— Kiitos. Sopii.
— 'Hovimestari. Voitteko suositella
tänään jotakin erikoista? Vähän mutta
hyvää.
Kaarlo teki tilauksen. Hän näytti ole­van
parhaimmalla tuulellaan. Sitten hän
kääntyi rummunlyöjän puoleen:
— Oletko tavannut Margareetan?
— En. Hän ei ole tietääkseni Suo­messa.
— Missä hän on?
—- Hänellä on kiinnitys Scalassa.
— Sehän on suureiunoista.
— On. Tiesin, että hän tulee onnis­tumaan.
Vastoin tahtoaan Väinö tarkasti
uudell^n rummunlyöjän kasvoja aivan
kuin arvioidakseen hänet toisin silmin.
Miehessä eli jotakin kovaa ja tarmokas­ta,
ja kuitenkin hän tiesi olevansa vain
rummunlyöjä, hänen täytyi tietää se,
vakuutteli Väinö itselleen.
— Olisi ollut suurenmoista, jos sinä
olisit voinut soittaa siellä. Hän olisi var­masti
ollut iloinen siitä, jos ystävä olisi
ollut lähell^ E i ole mikään pikkujuttu
laulaa Scalassa.
— E i , mutta hän tulee onnistumaan.
Minä tunnen hänen mahdollisuutensa
ja tiedän hänen kykynsä. Saatpa näh­dä,
hänestä vielä puhutaan. Ja mikä suu-renmoisinta,
hän on suomalainen. Ihai­lin
hänen tarmoaan, sinä et tiedä kaik­kea,
minkälaisia vaikeuksia meillä oli­kaan,
ennen kuin saimme kiinnityksen
Nizzaan koko kesäksi, sieltähän aloitim­me.
Pariisi oli jo sitten helpompi. Olisin
saanut kahden vuoden kiinnityksen Pa­riisiin,
mutta silloin minä en vuorosta­ni
tehnyt sitä. Hän auttoi minut alkuun,
halusin seurata ja tukea häntä. Jotakin
minunkin piti tehdä kiitollisuudeksi.
Väinön mielenkiinto kasvoi yhä. Rum­munlyöjä,
joka on vieraillut Euroopan
suurissa musiikkikeskuksissa ja jöUe tar­jotaan
kunnityksiä kahdeksi vuodeksi.
Tuo on jotakin tavatonta. Hän ei ole
tietänyt sellaista mahdolliseksi. Väinö
hätkähti. Kaarlo katsoi hänen ja hy­myili.
Kaarlo oli havainnut hänen he­ränneen
mielenkiintonsa.
— Nyt voit tarjota savukkeen, sanoi
Kaarlo hymyillen.
— Ole hyvä.
Tarjoilija toi illallistti. Väinö ei osal­listunut
paljonkaan keskusteluun. Rum­munlyöjä
ja Kaarlo keskustelivat musii­kista
ja tunnetuista laulajisU ja soitta­jista,
maailman kuuluisimmista taiteili­joista,
joita rummunlyöjä oli tavannut
Euroopan-kiertueellaan kaksi vuotta
sittea.
Tilanteessa oli jotakin kieroa ja ih­meellistä.
Rummunlyöjä näj^ti betkit-
Loppuilta kului jo paremmin, illalli­sen
jälkeen he aivan kuin lähenivät toi­siaan,
he kumartuivat pöydän yli lä­hemmäksi
ja olivat kuin salaliittolaiset.
Tämä kruunasi konsertin, Väinöstä tun­tui,
e t ö musiikki vaikutti häme^ vasta
nyt, jälkeenpäin, ja kohotti häntä.
Ravintola suljettiin, he erosivat kadun
kulmassa rummunlyöjästä, joka kiitti i l ­lasta
ja toivotti näkemiin.
Mutta tuskin he olivat ehtineet äänen
kantomatkan ulkopuolelle, kun Väinö
takertui Kaarlon käsivarteen
— Hyvä mies, sano, mitä tämä mer­kitsee?
Tässä on jotakin salaperäistä.
Miksi minun piti Brahmsin sinfoniassa
kuunnella rummunlyöjää ja miksi pyysit
hänet seuraamme?
— Se oli pieni kosto sinulle.
— Miksi?
— Muistatko, eräänä päivänä keskus­telimme
suurista ja kyvykkäistä miehis­tä?
Sinä väitit, että kyky johtaa aina
näkyvälle paikalle. Hahisin osoittaa sir
nulle, ettei niin ole: Kykyä on sidläkin,
missä emme uskoisi ^itä olevan^ Sinä
et ole milloinkaan havainnut orkesterin
rummunlyöjää, mutta oletko sitä mieltä,
ettei hän ole suuri musiikkimies?
— CAet oikeassa, hän on suuri, hän
elää musiikissaan, hän todellakin elää
musiikissaan . . .
— Siispä voin kertoa sinulle jatkoa.
Tiedätkö, kuka hän on?
— Suo anteeksi, en kuullut hänen ni­meään
selvästi.
— Arvasin sen, sanoin sen tahallani
epäselvästi, halusin opettaa sinua
suo anteeksi, vanha veikko, mutta se oli
välttämätöntä. Hän on Vilho Säilä.
jolle tei|oltinläiB»i^^ Imi-ktrttalevteiMa
koaaMtthttiiiii^lriii».
M«tta siUoi sattHi IIUB« «U& ^»Hifissä
eris viiol»m<#ttto|U|« p i B ^ ^ pven
varoaua^omasti' kiiiuM, jm hiiieii vasen
kätensä joutui oven vmn, Huomasitk:o.
hänen vasenU kättään? /
— En. '
— Siinä on vain kaksi sormea.
— Ymmärrän.
— Lupaava ura katkesi. Margareetta,
suomalainen hänkin, jatkaa nyt yksin.
He olivat hyviä ystäviä, tuskin enempää,
ehkä enemmänkin, en tiedä sitä. Se ei
vaikuta asiaan. Hän on nyt rununun-lyöjä,
mutta sinun täytyisi kuulla hän-,
tä, tänään et tehnyt sitä.
— Olet oikeassa. Olen hävinnyt, väit­teeni
on ollut väärä. Myönnän kernaas­ti,
että elämässä tapahtuu kykyjcii tuh­lausta,
eivät kaikki suuret miehet ole
näkösällä. Toisilla ei ole onnea.
— Tai sanokaamme tuuria, se on pa­rempi
sana, se on leppoisampi, siihen si­sältyy
hieman ivaa koko elämää koh­taan,
se on sellainen rennosti otettu asen­ne.
Tuuri merkitsee enemmän kulhoon-ni
näissä asioissa. Ja tuosta johtuen.'sik-si,
ettei hänellä ole ollut tuuria, kuur'
tänä iltana orkesterin kyvykkäintä mi
tä vain rummunlyöjänä. Mutta mak.
vaivan kuunnella häntä, silloin oppii hie^
man hillitsemäiin itseään eikä turhan
päiten kuvittele yhteiskunnan suurim-niiksi
miehiksi niitä, joitten nimet mai­nitaan
ja kuvat julkastaan lehfK«^. Ja'
silloin tulee sellainenkin mielle, että' ou-'
don ihmisen tavatessaan aivan kuin aU
kaa vaivata, että niikähän huono tuuri
tätä ihmistä on * kohdannut, koska hän
ei ole kuiAolsä. Tiliä menetelniäll^ ta-voittaa
äärettömän paljon suuria ihmi­siä,
mielenkiintoisia ihnniisiä, sellaista,
joilla on paljon elämälle annettavaa ja
jotka ovat elämältä paljon saamasf^a.
Väinö nyökkäsi, puristi ystävänsä
käUä ja he erosivat. Uita oli ollut opet­tavainen.
Seuraavassa sinfoniBkonser«
tissa Väinö istuisi entisellä paikallaan^
mutta sillä kertaa hän kuuntelisi myös
rummunlyöjää.
MATEMATIIKASSA ei numerolla 7 peräiseksi luvuksi. Olisihan esimerkiksi
ole sen suurempaa merkitystä kuin kymmenen ollut paljon helpommin käsi-muillakaan
numeroilla. Se ihnaisee vain teltävissä ja onhan se kymmenjärjestel-sovituHa
tavalla, miten monta ykköstä män perusluku. Vastauksen löydämme
siihen sisältyy Historiasta ja elävästä ehkä siitä, että seitsemällä on ollut kos-elämästä
tiedämme kuitenkin, että seit- milHsessa ja fysiologisessa elämänryt-sikkoa
on aina pidetty erikoisen salape- missä paljon muutakin merkitystä kuin
räisenä numerona, jolla on suuri vaiku- pelkästään matemaattista,
tusvalta ihmiskohtak)ihin. Monet ovat Mikään olevainen ei kehity täyteen
tutkineet tätä arvoitusta, mutta varsin- kypsyyteensä suoraviivaisesti ja mate-
Skwinö boond aw iuehnrilaäninneunt pturtokfiemssuokris iiHnesarm saenknä maattisen symmetrisesti, vaan tiettyä
paljon vaivaa etta aikaa. Hän on tart­tunut
asiaan psykologin perusteellisuu­della
ja tarkkuudella.
Jo luomiskertomuksessa tapaamme lu­vun
seitsemän ensimmäisen kerran.
Maailmahan luotiin seitsemässä päiväs-rytmiä
noudattaen. Niinpä esimerkiksi
kuunkierto kestää 28 vuorokautta ( =
4X7). Ihmisen kasvu ja kehittyminen
tapahtuu kolmessa vaiheessa ja numero
seits-^män näyttelee siinäkin ratkaise­vaa
osaa. Lapsen hampaat vaihtuvat
seitsemän vuoden iässä, neljästoista ikä-lcl
»M makaav taon
sä, j » naista ajoista saakka on seitsik- vuosi on sukukypsyyden merkkipaalu, ja
ko kulkeutunutN^i kaikkien kansojen elettyään kolme kertaa seitsemän vuot-jakoko
ihmiskunnan historiaa «rilaisten ta eli 21 vuotta alkaa miehen pai;ran-tarujen,
uskomusten ja reaalisten laskel- kasvu saavuttaa tayden voimakkuuten-mienkin
muodossa. Josef-legendassa ta- sa. Jo roomalainen luonnontutkija APH-paamme
seitsemän laihaa ja seitsemän nius totesi^ että useimpien hyönteisten
lihavaa vuotta Babyk>nialaiset uskoivat elinaika on seitsemällä jaollinen juku
seitsemän taivaan oleoiassaoloon. N i i n päiviä. Sävelasteikko jakaantuu seitse-ikään
puhuttiin muinoin seitsemästa
nuiailnuMiiluBeestlU Kreikassa johtivat
seitsemän viinsta koho maan «Utnää
I^OO-luvttUa e&r. kanw«^rut
koftovat siidetta ja jiifungnfti kiritaafr^
t^,^ ifiiirhaiin mnlntvfumrl^fmdkm
ilitfciiiii \\smmimXkmi III
mään jpaäsäveleeseen. Sateenkaaren
spektrissä on seitsenoän väriä. Joka seit-sefuas
vuosi uudistuvat ihmisrutimiin so­lukot.
NoJW<i«oit«efiuifif«i-siis suinkaan ole
U l l i n un l i i li