Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 3, 1951

              ; Jatkoa
ni
Syk^y oli rlLsiänyt jo aminoiu
lehdet puista ja maa oli vahvassa
j-cudas=a. Sinä aamuna, jolloin
/\ime-Marie iloisin mielin asteli
Mathilda-muorin punaista mök­kiä
kehden, olivat puutkin hienoi­sessa
huurteessa ja suvuret. jäykis­tyneet
lukinsetit kimaltelivat sa­dunhohtoisina
puiden oksilla.
Hän ei ollut aikaisemmin 'käy­nyt
Sylvesterin kodissa, mutta tä­llään
hänen oli pakko mennä.
Hän puristi kädessään paksua
kirjettä. Eilispäivän posti oli sen
tuonut ja hänen oli onnistunut
siepata se i.sän ja palvelijattaren
Chiiomaamatta suoi-aan omiin kä­siinsä.
Ja nyt hänellä oli kiire ja
si>äinen intomieli purkamahan
oman sydämensä ylenpalttista on­nea
niille ainoille ihmisille, jotka
tiesi\'ät tästä hänen suuresta ja
salaisesta elämänkokemukses­taan.
Redanssia oli saavuttanut on-tnellisesti
ensimmäisen satamansa,
jossa se pmki paraillaan koti-anaasta
vietyä lastia ja otti uu­den,
viedäkseen sen edelleen. E i -
(kö siinä ollut kylliksi sanomaa
Mathilda-muorille, joka niin var-onana
oli aavistellut Redanssian
tuhoa.
Kun hän tuli.pihatielle,,juoksi
Sylvesterin sisax Aili riemuissaan
hän vastaan. Anne-'Marie oli ta-
(vannut »häntä muutamiia kertoja
Sylvesterin lähdön jälkeen. Hä­nellä
oli ollut näinä Redanssian
lähdön jälkeisinä päivinä halu et­siä
Sylvesterin omaisten läiliei-
Sjyttä. Mafciiilda-muori oli va-
«roittanut häntä liiallisesta sein-us-telusta
i^lvesterin omaisten
Ikanssa, jos mieli pitää kaiken
oman.a "tietoriaan. mutta Ailiihan
li herttainen tyttö, jonka ihän
iaattol kylätieltä kutsua oinaan
-'kamariinsa, soittaa ja laulella hä-neh
kanssaan ja kestitä häntä,
kenenkään siitä mitään ajattele-
Diatta.
Mutta tänään hän mistään vä­littämättä
teki ensivierailunsa
Sylvo-terin matalaan kotiin. Dal-vik
ja kaikki sen tuhatkunta asu­kasta
eivät askarrelleet nyt hä­nen
mielessään.
Eikä siitä välittänyt M!athilda-muorikaan
tänään. (Hän ilmaan­tui
säteilevänä ovelle toivotellen
rakkaan viea-aan sydämellisesti
tervetulleeksi, ja jo ensimmäises­sä
timnelmassa saattoi Anne-
Marie tajuta, että nämäkin jo tie­sivät
jotakin uutta.
Viestejä varmaankin, vir­kahti
Matlhilda-muori. yrittäen
turhaan salata suurta, mielihy-väänsä.
ja ennenkuin Anne-Marie
ennätti vastata, veti hän suuren
»esiiliinansa taskusta- esiin kirjeen,
ja näytti sen päällekiijoitusta äi­dillisellä
ylpeydellä.
— SyKester on muistanut mei­tä
kaikikia. iloitsi Anne-Marie.
— Minuakin, työntyi väliin Aili.
(Hän pisti selkänsä takaa esiin
kullalta ja punalta hohtavan kor­tin.
— Kuinka kaunis! ihmetteli
Anne-Maa-ie.
Sitten <hän istuutui (Miathilda-niuorin
kehoituksesta jakkaralle
ja kjs5i hiVmjrillen:
— Mitä Sylvester kertoo^
— Mitäpä muuta kuin hyvää.
Kaikki on mennyt hirvin. Mutta
Anne-Marie on kai saanut seik-
&apei\iisemmän kia-jeen. sanoi
(Mathilda-muori katsellen arkke­ja,
joita Anne-Marie levitteli pol­telleen
asetellen järjestykseen.
— 'Niin. Sylvester kirjoittaa
(pieninunät>kin tapahtumat. En
olisi uskonut, että Sylvester osaa
&h-joittaa niin kauniisti ja tottu­neesti.
Hän kuvaa siuu-cnmoises-ti
ensi vaikutelmansa merellä,
puiiuu ylpeydellä Redaiissiasta.
johon ei minkäänlainen meaen- ^
feäynti- tehoa . . . Niin ja sitten
(hän tietysti muistelee meitä kaik­kia,
jotka jäimme tänne. lisSsi
Qiän liikutuksesta värähtävin ää­nin.
Mathilda-muori kääntyi lieden
öäreen. Hänen k^ivipannunsa
oU kiehahtanut ylitse. Hänen
liikkeissään oli nuoruuden aikuis­ta
kepeyttä. Kaikki oli niin hy­vin
ja onnekkaasti. Siitä onnet­tomuuden
aavistuksesta, jolla hän
ennen Redanssian lähtöä oli it-e^
eään j-ötä päivää kiduttanut, ei
ollut jälkeäkään-enää.
Kukapja tiesi, oliko nyt Adam­sin
laivaonni kääntynjTt. Kenties
ihän salaisilla käxsimyksillään oli
sovittanut muinaiset syntinsä.
Pääasia vain. että Redanssia oli
onnenlaiva. joka muutarilän kim-kauden
jälkeen toisi Sylvesterin
takaisin kotiin.
— Milloin luulette Redan?siiin
(palaavan? kysyi Anne-Marie äk­kiä.
Mathilda-muori käännähti lie-der
luona, jcs^a hän pyy<likieli
mustuneen pannunsa kylkiä.
— Voi. se on epävarmaa. Se
riippuu lastauksista. JosRedans-sinlla
on onni myötä, kulkee se
satamasta satamaan purkaen ja—
lastaten. x-yöiTttäen Adamsin
kukkaroon kolikoita. Riippuu sii­tä,
millainen on maailma siellä
kaukana. Adams ne asiat par-
TiaMllkki Kallio.
U^ailzfziuoithava xa(zkaa±
haiten tietää.
— Niin, se on totta. Täytyy
alistua odotukseen, sanoi Anne-
Marie ja hymyili surunvoittoi-sesti.
Oli jo iltapäivä kun Anne-Ma­rie
jätti Sylvesterin kodin. Hänen
mielensä oli kevyt ja onnellinen
jälleen. Taivaalla ajelehti jo
harmaita pilviä ja tuuli oli kään­tynyt
kylmäksi, ja äkkiä Anne-
Marie kohotti kasvonsa ja timsi
hienojen lumihiutuvien tippuvan
niille.
Pian olivat maat valkoisenaan
ja talvi tullut. Kim se oli mennyt
tiesi hän vai-maankin toista. S i l ­loin
oli Sylvester jo -varmasti pa­lannut.
Anne-Marie koetti unohtaa, et­tä
vasta ensimmäiset limienhah-tuvat
putoilivat maahan. Hän
tahtoi siirtyä ajatuksissaan sii­hen
aikaan, jolloin kevätpiurot
lorisivat näillä mailla, ja jolloin
vanhalla myllyllä (köhisi raisu
kevätkoski huiöidellen sen laJhoa-vaa
perustaa. Siihen aikaan eh­kä,
jos Luoja sen soi. viettivät
hän ja Sylvester häitään.
Anne-Marie oli hiin eläytynyt
tähän ajatukseensa, ettei hän
huomannut, että joku kiireihti
tiellä Ivänen jälessään tavoittaak­seen
'hänet. Vasta kun hieman
heiigästynjyt karkea ääni virkahti
aivan hänen korvansa juuressa:
Päivää, neiti Anne-Marie, hän
säpsähtäen kääntyi ta^cseen kat­somaan
ja kohtasi herra Adam­sin
hymyilevät kasvot.
Päivää, virkahti »Anne-Mane
ja ojensi kätensä toisen turpeaan
odottavaan käteen.
- - OVIissä olette ollut? tiedusteli
herra Adams, katsellen sjnrjästä
Anne-Marien rusottavia poskia.
— Päivä oli kaunis. L ^ d i n jo
aamusella. Nyt alkaa tulla, limta.
— Niin. tulee talvi ja täällä
Dalvikissa se taas tunnetaan. Me­ren
Ihenki on raaka. Mutta Re­danssia,
se (piu-je(htii kesää ja au­rinkoa
koihderi:
Anne-Marie ilostui ja loi heiTa
Adamsin punansinisiin kasvoihin
lämpimän katseen.
.— Minne asti Redanssia matkaa­kaan?
— Se kiertää kaikki Euroopan
satamat ja jos onni on myöt, kul­jeksii
se Afrikan satamissakin.
Eilen tuli ensimmäiset viestit. Se
lastaa paraillaan ensimmäisessä
satamassa ja sitten lähtee taas.
Kyllä se hintansa maksaa, puheli
herra Adams.
— 'Niin, se olikin uljas laiva,
via-kaliti Anne-Marie.
— Niinkö tekin ajattelette?
— Niin, se oli kaimein laiva
muika* olen nähnyt. Anne-Mlarien
silmät sädehtivät.
Herra Adams innostui. Hän
tuijotti hämillään nuorta tyttöä,
joka asteli reippaana hänen rin­nallaan
vastatuuleen. Sitten 'hän
äkkiä virkkoi:
— Neiti Anne-Marie. tulkaa
minun luokseni. Amian teille
Redanssian kuvan. Se valoku­vattiin
ennen vesille laskua. Sa­malla
voisin tarjota teille päiväl­listä,
jos sopii.
— Kiitos! — Anne-Marie sä­teili.
— Talidon samalla korvata no­lon
ensi vierailuunne talossani.
Silloin oli kaikki vähän sekaisin,
jiililatuulta ja semmoista . . . E l i -
kemme silloin kohdelleet teitä oi­kein
sopivasti, sanoi herra Adams.
Anne-Marie hymyili. Hän ei
ajatellut tuota päivää, ei vähää­kään.
Hän oli onnellinen pelkäs­tään
siitä ajatuksestakin, että sai
Redanssian kuvan. Hänellä ei
ollut pienintäkään kuvaa SylVes­teristä
ja mielellään hän joinakin
hetkinään katseli Redanssia. jon-
'ka suojassa oli Sylvesterin koh­talo.
. .
HeiTa Adams aukaisi kohte­liaasti
oven ja Anne-Marie astui
toisen kerran elämässään häiaen
komeaan kotiinsa.
Silloin ensi kenralla hänet oli
vallannut sisäinen säikähdys ja
inho. mutta nyt olivat huoneet
valoisat ja ilmaivat. (Herra Adam­sin
taloudenhoitajatar, joka xuo-sikjmmenen
oli hoitanut hänen
talouttaan mallikelpoisesti, toi­voen
kerran pääsevänsä' tämän
kaiken valtijattareksi voittamalla
herransa sydämen, piti itseään
säästämättä huoltahanen muka-
\-uudestaan. Nytkm cdotti haus­kasti
katettu ateria suuren salin
pöydällä ja taloudenlioitajatar
kiiruhti eteiseen .vastaanottaak-seen
Iierraansa.
Mutta hän meni jokseenkin hä­milleen
nähdessään ninnsmiehen
Anne-Marien hei-ransa seurassa.
Hena Adamsin talossa vieraili
harvoin naisia. Vain kylän mie­het,
nimismies. apte^Jcajri.kaup;^
pias" jä tölttöriistmvat siellä i l - *
taisin totilasien ääressä pelaten
ja jutellen. Taloudenhoitajatar
Ulla piti huolen siitä, ettei nais­vieraita
ainakaan hänen tahol­taan
kohdeltu ei-ittäin tervetul­leina,
sillä hän oli mustasukkai­nen
jokaiselle, joka jostakin sjTs-tä
lähestyi hänen heiraansa. Dal-vikilaiset
muistivat kyllin selvään
rouva Aaltion. joka leskeksi jää­tyään
yritti valloittaa hen-a
Adamsin miljoonia. Ulla teki hä­nen
elämänsä sietämättömäksi
koko Dalvikissa ja niin kesti her­ra
Adamsin ja hänen satunsa
vain lyhyen kesän.
Ulla el voinut käsittää mikä sai
nimismiehen Anne-Marien tule­maan
tälle fvierailulle. Niinhän
ei ollut vielä koskaan käynyt. Hän
katseli pitkään hänen yhdeksän­toistavuotiasta
kukkeata, sorjaa
vartaloaan, hänen tummien sil­miensä
sädehtivää loistetta ja hä­nen
mielensä tyyntyi.
Ei, tuosta ei ollut mitään
vaaraa. Tuo yhdeksäntoistavuo­tias
kaimeus ei koskaan alistuisi
herra Adamsin miljooiiiinkaan.
Olletikin kun tyttö itse oimasi va­rakkaan
kodin. Häneltäihän ei
puuttimut mitään, ei sulhasia­kaan.
Kariniemen Hannuhan oli
jo aikaa sitten hänelle puhuttu.
miajsa heräsi toisenlainen ute­liaisuus
ja hän nilasi kohteliaasti
kutsuessaan Anne-Märien ruoka­pöytään,
johon ihän kiireisesti
kattoi toiset lautaset ja kantoi
lämpimän ruuan sisään.
•Herra Adams säteili. Kaikki
oli käynyt yllättäen. Ei koskaan
tiedä aamulla mitä päivänmittaan
tulee tapaihtumaan, tuumiskeli
hän itsekseen. Kuinkapa hän­kään
olisi osannut kuvitella syö­vänsä
ateriaan nuoren kaimiin
tytön kanssa tänään.
HciTa Adams tarjoili kömpe­löön
tapaansa, katsellen kaiken
aikaa Anne-Marien kauniita kas­voja,
hänen siroa kättään, joka
liikutteli kauniisti haarukkaa ja
oli hämillään tytön lempeästä hy­mystä.
Tämä aterioiminen toi jollakin
tavalla hänen mieleensä muiston
lännen kaukaisilta kultamailta,
joita hän vaelteli nelisenkym­mentä
vuotta sitten nuorena on-nenetsijänä.
Kaivoksenomistaja
oli siihen aikaan "katsellut omak­seen
erästä nuorta, kaunista tyt­töä,
joka toimi tarjoilijattarena
työläisten ruokalassa. Kuinka
ihyvin liän nyt äkkiä muisti tuon
vanhan, ruman mieihen ja nuo­ren
t(ytön. Näin juuri nuo kaksi
olivat istuneet ruokailemassa kai­voksen
oinistajan kodissa kun
ihän oU tullut työnhakuun.
Siihen aikaan hän oli ihmetel­lyt
sitä nuorta tyttöä joika miehen
raakuudesta ja rumuudesta huo­limatta
oli mennyt Ihänen vai­mokseen.
(Maitta nyt ihän ei sitä enää,
lainkaan ihmetellyt. Siinähän ei
ollut mitään outoa. Miksei hän­kin
voisi nyt uneksia samanlai­sesta
elämänseikasta. Tässä is­tui
hänen vieraanaan tjttö, joka
ensi pyynnöllä oli seurannut hä
nen luokseen vieraisille. Tämä
oli harvinainen elämänkokemus
hera*a Adamsille ja hän tunsi ar­vonsa
nouse\^an hetki hetkeltä
omissa silmissään Anne-Marien
omiekkäan hymyilyn johdosta.
. — Saanko nyt Redanssian ku­van?
pyysi Anne-^Marie kim he
olivat lopettaneet aterian ja her­ra
Adams lioukutteli häntä salin
nurkkaukseen.
— Tietysti, olin jo unohtanut
sen.
Herra Adams katosi toiseen
huoneeseen, tuntui selailevan
siellä papereita. Sitten hän tuli
takaisin kädessään pinkka kuvia,
jotka hän ojensi Anne-Marielle.
Siinä cli päällimmäisenä joita­kin
Redanssian kuvia. Anne-
Marie otti mistä yhden, hymyili
edessään seisovalle miehelle, kat­soi
jälleen 'kuvaa ja työnsi sen
sitten Sylvesterin kirjeen sisään,
joka oli hänen pukimsa taskussa.
— OElntä nämä? — Anne-Marie
katsoi kysyvästi herra Adamsiin.
— Ne ovat toiset kaksi: "Dag-ny"
ja '"Marie".
Anne-Marie hämmästyi.
— Te olette kai kuullut kuinka
niiden kävi? — Herra Adams kat­soi
pitkään tytön sumiin silmiin.
— Olen, virkahti Amie-Marie.
— Niin. ihmiset höpisevät. E i ­vät
ne mitään kirottuja laivoja
olleet. Onnettodauuksia on maa­ilma
täynnä. Tietäisivätpä mitä
kaikkea tapahtuu siellä kaukana
lännen kaivoksilla. Nämä täm­möiset
ovat pieniä asioita aiiiden
rinnalla. Ja sitten ihmiset pu­huvat
kirouksesta. Ne ovat aina
olleet nämä dalvikilaiset taikaus­koisia.
Herra Adams puhui k i i ­vastuen
ja Anne-Marien oli help­po
havaita kuinka hänen miel­tään
jäiikytti noiden menneiden
tapausten muisteleminen.
— "Dagny" paloi, koska miehet
"olivät^uopotelleet-laivalla ja kä­sitelleet
varomattomasti tulta ja
"Marie** kaatui siksi, että sen r a ­kentaja
oli pähkähullu. Herra
Adams pidikesi raakaan naunum.
Mutta äkkiä hän säpsähti ja
alkoi hymyillä kuten äsken.
— Kas tämä. "Cecilia"! Se pin--
jehti monta onnekasta matkaa,
mutta se myytiin Italiaan. Ker­rottiin
jonkim noitinaan ihastu­neen
sen muotoihin ja kimtoisuu-teen
ja korjauttaneen sen itsel­leen,
enkä sen vaiheista sittem­min
ole tieimyt.
— Mutta Redanssialian on on­nenlaiva,
eikö totta herra Adams?
sanoi Aime-Marie äkkiä iloisesti.
— Onnenlaiva! tepä sen sanoit-tekin.
Sepä oli kauniisti sanot­tu.
Onnenlaiva se on, niin minä­kin
ole ajatellut. Se näyttää näille
taikauskoisille dalvikilaisille, että
lähtee sitä vielä Adamsin veistä-möltä
onnenlaivojakin. Hän nau-ix)
i vapautxmeesti istuen pienen
Pöydän toiselle puolen.
Anne-^Marie katsahti suiu-een
kaappikellcon, jonka lyönnit kes­keyttivät
keskustelun.
— Minvm täytyy jo lähteä, vir­kahti
hän, pannen kuvat pöy­dälle.
— iEihän rvielä. — Ulla tarjoaa
luullakseni vielä kaihvia. Herra
Adams nousi, meni keittiönsä
ovelle ja sanoi:
— Kahvia. Ulla!
aVEutta Anne-Marien mieli alkoi
olla levoton. Vierailu venyi liian
pitkään. Hän oli tullut hake­maan
Redanssian kirvaa, eikä
suinkaan seurustelemaan tämän
oudon, melkeipä pelkoa Hierättä-
(vän miehen parissa. Tuo keskus­telu
-UagnöTstä" j a "Mariesta" oli
ailauttanut Ihänen mieleensä le­vottomia
ja käsittämättömiä tun-neltnia.
(Häix istui vakavissaan pienen
pöydän takana kun Jherra Adams
palasi takaisin keittiön ovelta,
— Tehän soittelette, neiti
Anne-Marie. Tuota ei ole soitet­tu
tässä talossa lainkaan. Huu­sin
sen huutokaupasta viime ke­sänä,
kun näytti niin kauniilta.
On oikein maiionkia. Antakaa te
alku^'säys, ehkä sitten myöhem­min
useimmin soitellaan.
Anne-Marie nousi. Hän ei oi­keastaan
ollut sillä tuulella, mut­ta-
parempi oli siirtyä tuomie soit-tokoneen
ääreen kuin istua enää
^uon miehen edessä, jonka kanssa
oli vaikea puhella senjälkeen kuin
Redanssiasta oli puhuttu kaikki
puhuttavat.
Hän näppäili koskettimia. Pia­nosta
helälhti täyteläiset, sointu­vat
säveleet. Se oli jotakin muuta
kuin hänen pianonsa. Anne-^
•Marie antoi sormensa juosta, hän
innostui huomaamattaan ja alkoi
soittaa. Hän soitti, unohtaen
hetkeksi missä oli ja «kuka istui
hänen takanaan kuuntelemassa.
Sävelten iloisessa väreilyssä hän
muisti ivain olevansa onnellinen,
yhdeksäntoistavuotias nimismie­hen
Arme-Marie, jonka sydän
pulppuili rakkaudesta ja odotuk­sesta.
— Kahvia!
Se tuli miltei tylysti talouden-hoitajattaren
Ihuulilta, joka Anne-
Marien soittaessa oli tuonut kah­vin
sisään j a pysäihtynyt keskelle
permantoa kuuntelemaan.
Anne-Marie kääntyi ja loi hä­neen
iloisen katseen.
— Kiitos! — Sitten Ihän kääntyi
herra Adamsin puoleen ja jatkoi:
— E n ole elämässäni soittanut
noin hsrväilä pianolla.
— Tulkaa sitten useimmin soit­tamaan.
Se on aina käytettävis­sänne.
Ulla seisoi yhä keskellä per­mantoa.
Hän ei käsittänyt tästä
kaikesta mitään. 'Koko Anne-
Marien vierailu, tuo iloinen hy­myily,
ja onnellisuus, jonka hän
hänestä havaitsi, meni yli hänen
ynnnän-yksensä. Hän meni Tceit-tiöönsä
nyrpeillään, suuttuneena
kaikelle, eniten sille, että maail­massa
ollenkaan oli nuomutta ja
kauneutta ja että oli tuollaisia
vähäjärkisiä olentoja kuin (herra
Adams, joka luuli, että tuo nuori
tyttö oli tullut hänen taloonsa
ihastuksesta häneen. Muuta se
oli kuin ihastusta. Ne nnljoonat,
ne miljoonat, jotka yhä kastoivat
korkoa pankissa, pyöristyen satu­maisiksi
summiksi. Ne ne toivat
naisia (hänen luokseen. Sen hän
tiesi itsestään.
Ulla oli aivan raivoissaan ja
viskeli astioita keittiössään py­sähtyen
kuitenkin katkeroitunee­na
silloin tällöin kuuntelemaan,
vieläkö Anne-Marie oli salissa.
Alituiseen hän sai käydä tällaista
mustasukkaisuuden ja sisäisen
raivon synnyttämää taistelua
t,«.ssä talossa, pelastaakseen herra
Adamsin itselleen. Hän tiesi ole­vansa
herra Adamsin antoinen.
He olivat lähteneet samoista
oloista, eläneet kauan saman ka­ton
alla ja tunsivat toinen tois­tensa
heikkoudet liiankin hyvin.
Hän olisi antanut paljon sellaista
salaista, minkä tiesi herra Adam­sista,
anteeksi, eikä olisi niistä
koskaan kylillä kertonutkaan, jos
heiTa Adams olisi antanut hänel­le
sen arvon, minkä hän oli oi­keutettu
lopultakin saamaan täs­tä
uskollisesta palveluksestaan,
koroittanut hänet vaimokseen ja
perijäkseen.
Hän oh arvan suunniltaan siitä
ajatuksest^cin. että taloon tulisi
jckin toinen nainen. Se tiesi^^^
nen varmaa tuhoaan, -siiia^^
kaan hän ei voisi alistua toise-, 1
naisen käskyjen alle, siinä vaS
kunnassa, jota hän omin päin S
hoitanut j a vallinnut.
Ulla punoi nytkin jucniaan
Kyllä hän vielä kertoisi tuS
hienolle tytöUe millainen iienj
Adams todellisuudessa oli. -m
lainen oli ihänen entisyvtensä iä
millainen hän oli yhä nytkin Uih
tiesi kyllä millaisia elämän teiti
!hän oli kulkenut nuoresta pojasta
lähtien, millaisten naisten kanssa
huviteUut ja mistä ST,'ystä .näin
nyt kauheita näkyjä öisin. Hän
oli tutkinut kaikki herra Adamsin
laatikot, joissa sikin sokin heitet-tyinä
olivat hänen muinoin me^
riitä tuodut muistonsakin. Siinä
oli kuvia herra Adamsista ja iiä.
nen ystävättäristään. Toisissa
hän istui parin hempukan kädet
kaulallaan, toisissa joku polvel­laan
ja kuvien alla oli nimiä. Nii!
tä oli Camilloja, Madleineja, Ma.
rioja ja Helenoita, mutta kaikki
he ehdottomasti kuuluivat siihea
luokkaan naisia, jotka herättivät
ensi silmäyksellä epäilyttäviä aja­tuksia.
Ulla muisteli nautinnolla sitä
kesää, jolloin rouva Aaalto pyrki
herra Adamsin suosioon. Nämä
kaikki kuvat j a kaikki tietämänsä
hän oli kertonut tälle naiselle
höystellen sitä vilkkaalla mieliku­vituksellaan,
onnistuen siir.ä täy­dellisesti
suureksi riemi.:^e€n.
Senkoommin ei rouva Aaltiota oi-lut
näkynyt kesäisin Dalvikissa.
Ja tätä samaa keinoa hän aikoi
nyt käyttää Anne^Miarieen näh­den,
kunhan sattui sopiva tilai­suus.
.
Oli jo pimeätä kun Anne-Maaie
lähti. Hen*a; Adams ssiatteli Ihä-net
portaille j a katseli hänen jäl­keensä,
Ullan tirkistellessä keit-tiökamarinsä
akkuna verhojen lo­masta
sekä Änne-Marieta että
herraansa minkä pimeässä saat­toi
eroittaa, ja hänen suuttumuk­sensa
ja pehkonsa ryöpsäliti uu-
Jatkoa 6. sinillä.
[PÄÄSiÄDSilNlÄ
SUOMESSA
T¥PE_"FA"
HINTA $10.80
4 paunaa kahvia
2 paunaa valk. riisiä
2 pakettia kuiv. hedelmiä
1 pauna kuiv. luumuja
4-4 oz. pkg. Sw€et Chocolate
Vi paunaa Bak!er's Kaakaota
2 pakettia savukkeita
1 pari Nylon sukkia
T¥PE " F B "
HINTA $7.60
4 paunaa kahvia
2 paunaa valk. riisiä
1 paketti kuivattuja hedelmiä
1 pauna kuivattuja luumuja
1^2 unssia kaneelia
Kokonaispaino 11 paunaa
T¥PE "]
HINTA-$6.15
4 paunaa kahvia
Hinnat ja sisältö muutoksen
alaisia.
Tilatkaa pakettinne tänään
meiltä:
VAPAUS
Travel Ageiicy
EDWIN SUKSI
Valtuutettu asiamies
Box 69 Sudbnry, Ont.
Sivu 4 Lauantaina, maaliskuun 3 päivänä, 1851