1940-06-01-04 |
Previous | 4 of 12 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
Siva 4 LAUANTAINA, KESÄKUUN 1 PÄTV^ÄNÄ 194}
Kirj. KAARLO HÄNNINEN
TAA KKO lähti sivupolktia kylästä.
-'J — Minkätähden Nilunti tuolta
kautta kulkee, ihmetteli Ylä-Pietari-lan
kau{^ias, kun iiäki uusilla tuohil-.
-^a paikatun kontin vilkkuvan härei::
• kössä.
— Kukapa sen tietää, mies on
r kovin henttostunut, selitti kauppa*
'"apulainen.
J^kko vavahti harakkaa, joka hie-
' nossa metallikiiltoisessa hMm3/5tä-
- kissaan karjapolun vieressä rähähti
^'pirulliseen nauruun: "Krak, kirak,
rkräkV : • •
— Senkin vietävä; icun nauraa re-
^'hellisiUe ihmisille! kiroili Jaakko
.'Heittäen sitä kivellä, mMtta p^hMil-inan
lintu kerkisi jo pinkasta »met-
'sään. "Krak, krak, krak, k^ak'Vk»lu-r'lui
vielä hyvän aikaa takaa päin.
Se ei Jaakon mielestä ollut hyvä
Silloin hän oli uhalla hypännyt, pu- nen taas nöyryytettynä, väsyneenä,
ron yli ja kävell3rt vähänmatkaa nälkäisenä, repaleisena ja tyhjin tas-eteeniJäin
levähtämään. kuin piti astua J<Äannan eteen kuin
Mutta nyt Jaakko uhallakin istahti tuhlaajapojan, kuulla hänen pilkal-meEkki,
olin. No niin — tultiin sitten Turun
satamaan, jossa reportterit piirittivät
Jieti minut ja alkoivat kysellä ulkomaisten
teatterien kuulumisia. VI-kolainen
seurue, joka oli jäljessäni
(istunut maifiin, ihmetteli ihmettelemästä
päästyäänkin, että kuka kumma
kuuluisuus niinä oikein mahdoin
olla. Noustiin sitten Turtm sata-
• -massa junaan ja lähdettiin liikkeelle.
•Ulkomaalainen seurue sijöitfift"Xn€-
reiseen vaunuosastoon. Silloin tulee
yht'akkiä junailija tarkastamaan lippuani,
leimaa sen ja näyttää sitten
'peukalollaan viereiseen vaunun osastoon
päin ja sanoo: "Nuo tuolla naapurissa
kysyivät minulta, kuka te
oikein olette ja minä sanoin, etta tehän
olette vicidän suomalaisten kuningatar
—- heh-heh-heh. Niitten silmät,
menivät ensin ihan ympyriäisiksi
— mutta sitten ne nauroivat ja se
herra taputti minua olalle." — Niin,
että silloin tehtiin minusta kerrassaan
kuningatar hymyilee rouva
Backman. '
— Täällä Helsingissä taasen tuijotti
raitiovaunussa kerran minua
taukoamatta muuan naishcttkilö —
jatkaa haastateltava. Oikein sisulle
alkoi käydä hänen suora tuijotuksensa.
Loppujen lopuksi ryhdistäy-y
(iyin ja vilkaisin häneen tuikeasti,
»ousin ja astitin pysäkillä vaunusta
kadulle. Mvtta tu(f utdias^aii^^^
kilopa äsHiikinmihunpe^^ tavoitti
minut ja sanoi: "^Suokaa: anteeksi,
että tuijotin teitä vaunussa^
mutta kun te «Ä»
trm näköinen — ehkä itiihä ih^
teidän ftirncähne" Mina'hjmähdin
}a sanotti häneUe niihent{ Vieras yne^.
ni hiukan tiolöksi; hitittä kiitti
kohteliaasiltiedostajä^}pö^^
Täliaislä ittijoiusta sa^^^
kestää joka titHrhmäihm^^^ '
ta eihän ttiijötus sentään kipeätä
tee. Kotipokaa — mhehkin tötHtu
jo lopuitasitäei edes; itsekään huomaa.
,.
Rouva Sackhtan mainitsi i^ieiä lopuksi,
ettm meidän öloissathme oikeastaan
vai phhua varsinaisesta
^\kuuluisttudeh khrouksesta'-, sillä thei-käläincn
yleisö on sentäät^^ hie-rtotuntcista
tässä suhteessa verrattaessa
sitä jonkin muun maan ylasoÖn.
.1 tnoasfaan nimikirjoitusfeh kerääjät
at katkat jo titlla yhtä tunkeileviksi
kuin mtiualiakin ja —~ ieatteri-ihmi-sille
— vapaalippujen ruikuttajat.
Heistä kuulua olevan vallan pääse-tt:'
ättömissä ja jos jokaiselle vapaalipun
antaisi.^ niin loppufen lofntk:^ ei
leatterifissä istuisikäan rhuita
ilmaisia katsojia.
Pian hän oli oikealla tiellä, kapealla
metsäpolulla, jonka äärimmäisessä
7 päässä Hiidenkurun - fcniununtorppa
^iJÄJ^tti. ' Vapäutukäen -tuäne valtasi
hänet päästessään kylästä erämaahan.
Sidlä ei kukaair jahkaillut 'eikä
UrKQSJie^utMnen ulkoasdaan, siellä ei
kukaan kysellyt, mistä tulet ja itninne
olet matkalla eikä minkälaiset olivat
ansiot_ uittotöissä, Nijjstä hän oli jo
tarpeekseen saanut tehdä selkoa joka
talossa, missä oli poikennut,—- ^^rä-
,..maan ja suurkaupungin välillä on siinä
yhtäläisyyttä, että kummassakaan
eirkysellä yksityisasioita.
Metsäpolku vastasi pehmeästi väsyneeseen
jalkaan. Hienotunteisesti
se muutenkin johdatteli kulkijan
omaan maailmaansa.
Jaakko Nilunti tunsi tarkoin pol-kurisa
ja rakasti sitä. Se oli Hiiden-kurun
ainoa tie suureen maailmaan,
sen varrelle liittyi paljon ja monenlaisia
muistoja, jotka hänelle aina kertautuivat
sitä mukaa, kuin hän tuli
niitä koskeville paikoille. Hän muisti,
missä polku kulkee suorana kellertävänä
viiruna Kumisianahon selkää,
missä se luikertelee nimettömien rämeiden
reunoja, missä poikkeaa rim-minharjaa
myöten suonsalmekkeiden
yli, missä nousee kaarrellen puuttomalle
Kumputunturille näyttääkseen
erämaan majesteettisen suuruuden.
Ja Puolimatkahpuro, värkistävänä
keitaana muistui mieleen jo alkutaipaleella.
Hän asteli lyhyin, laahusta\nn askelin,
kumarana ja valkoiseksi kolotulla
pihlajakepillä tiehen tyrkkien.
Hikihelmlä tippui ohimoilta poskia
pitkin parralle, jokunen kin:melsi aina
terävän nenänkin päässä ja sj^x^älle
painuneissa silmissä oli raukea, rasittunut
ilme. Suolalla täytetty kontti
painoi liiaksi harteita —- eihän tyhjänä
kannattanut kulkea-kuuden peninkulman
taivalta. Suolat olivat
kostuneita — eihän se Yli-Pietarilan
kauppias antanut Hiidenkurun miehelle
paraltaan — sentähden astuessaan
yhtenään kuului "tip, tip,
tip, tip" — naksutus, kun suolavettä
saapasvarsille valui jä kuivi niille
valkoiseksi takaksi.
— Tippukoon, ajatteli Jaakko—
«häh siUe mitään voinut.
Auipihko oli jo kadonnut pohjoiselle
' taiyaankairan rinnalle^ kun
Janeko huomasi PuöHmatkanpuron
öleväh *^es^.
-—Buh, huhv kun väsyttää!
Hän otti l^in päästään ja istahti
isaihmäleen pMcittämälle klveille, se oli
hänen ja taisi olla inuidehkin sen taipaleen
kulkijain lev^ Is-tuesSiaan
hän vasta irroittr kontin
viilekkeet olkäpäiltään ja asetti laukkunsa
kiven vierfeen.
. Puolimatkan puro kimmelsi välkehtivänä
hopeavyönä jyrkkien ran-tatörniien
kurussu. Sen rauhoitta\-a
solina tuntui Jaakon korviin viih-d\
ttä\'ältä erämaan laululta, sen \'al-lattomasti
leikkivät aallot hi\-elivät
silmää.
Puolimatkan puro oli hänelle rakkain
keidas erämaassa; sillä se lauloi
hänelle ihahimmista nuonmden muistoista,
niistä, kun häh noin \-iisitoista
\niottä sitten ke\'äällä, samoihin aikoihin
sulhasiniehenä oli Johannansa
kanssa sen rannalla yöpyri\*t-
Ne muistot olivat Jaakkoa toisinaan
kiusoittaneetkiri, kun ne pehmittivät
liiaksi jäQr-kän Ifcamieheji mieltä.
puron rannalle.
Laulurastas alkoi ujostellen öistä
kuferteiukan kuusen latvassa. "Tju,
piip — tju, piip'^ virkkoi %e mensan
harvakseen, inutta v2iitälen se^^im-prai
ja- savdet
T-Sen- ääni^imistä. - '
Lieneekö ^siajma^Mforastas^rfe
n i a ^ kuin aUöi
t ä sitten; mietti inies k:uuh»slle^aan.
AfmaatUensa -^se lintukin latilaa.
-Kuinka muuften! Rakkäusseläiilat-taa,
ei ainakaan nälkä. Lofiptiu silloin
IahorastaallaKin'laiilut kun viisi
'liMlkäistä suuta ammollaan odottaa
lisiä huomautuksiaan: "hameet pi-
• täisi sinulla olla ylläsi", tai "siellä
taisi olla miehiä kud ei sinua hiiolit-
•"'tii". ^
i Ja ^Janeko l^rauh
k^HäVomut -lyödä ^ ^ J ^ ^ siitä,
' -että'Johaima-^uri sK Mntä
• Mlvefeij^tlerMn ^Hut
lupaustätanj;S«^^ vä-
-lieihitiän imieByttä
- ^ - N i »^
' jakoa- arvostella :aäiöita'kökp laajuudessaan;
divätkä^eriteM^
niin ön; 'ajatteli taas Jaakko äafteen^
ja' sitä nnikaa'kuin hätien vastaseli-ruokaa.
— Loppuneet ovat aikoja tyksensä syistä jatkui kiihtyi hänen
sitten minultakin, vaikka silloin Johannan
kanssa tässä kivellä, käsikädessä
huilauttelimme, ja kaiku tunturista
meille vastasi, -t- Niin se maailma
muuttui! — Niinpä niin. Se
oli toista aikaal — Silloin oli Johanna
nuori, puna- ja pulleaposkinen,
sirkeäsilmäinen, ajatteli Jaakko muistojen
kerimisen alkuun päästyään.—
Hänellä oli hieno hipiä kuin herras-naisella,
ja käynti oli kepeä, — tie-sihän
sen kun kaikki hänfä kauniiksi
kehuivat. Nuori vorsmestarikin oli
kuulemma häntä ihaillut komeaksi
silloin, kun hän \'ielä oli pappilassa
taloudenhoitajana. .
Tuossa puron törmällä oli meillä
ha\'uista tehty kota. — Ei olisi kannattanut
yhtä yötä varten ruveta
niin suureen puuhaan kun silloinkin
oli kirkas ilma, mutta "minä tahdoin
hänelle näyttää kuinka pian kätevä
mies saa erämaassakin kyhätyksi
mukiinmenevän asunnon. Jaakkoa
hykäytti se lapsellisuus. — Pesänte-kohan
se on linnuillakin kuherteluai-kana
mielessä. Vieläkö lienee jälellä
mitään siitä rakennuksesta.
Jaakko nousi, astui puron poikki
porraspuuta ja edelleen jäkäläiselle
kenturalle. Siinä oli vielä kodan sijalla
lahonneita kuusen oksien tynkiä
ja kattoa kannattaneiden haarukkain
ja oksien palasia. Hän niitä käsissään
katseli ja hymähteli surunvoit-toisesti:
— Onnen muistoja!
Kuinka selvinä olikaan säilynyt
ihuisto tiion yön täpahtumTsta, hää-yön,
jonka kaksi köyhää ihmistä oli
viettänyt kuin lintupari suuren, miltei
koskemattönian kiveliön keskellä.
Ihanana kangasti heille päämäärä,
Hiidenkurun torppa, jonka asukkaaksi
*VorBinestari'-<)li heidän "hjrvan-tahtoisesti"
ottanut, kim Torkön-
Aato, sen entinen asukas öli kuollut,
taistellessaan äkäisen kontion 4canssa,
— Tuossa kivellä istuessaan Johanna
yhtäkkiä hyrskähti itkuun peittäen
huivin kulmalla silmänsä, mietti
Jaakko ääneen. — Mitä lienee vesi-äänensä
hiljaisesta puheesta karjun-
•häksi. •' . • • 7" -
»—r Oliko se minun syyni että jo
toisena kesänä karhu söi ainoan lehmän,
että kolmantena kalliilla hinnalla
ostettu hevonen hukkui rimpiin
—• karhuko lie ajanut että
samana syksynä halla vei perunatkin,
että sen jälkeen seurasi useampia katovuosia,
jolloin riistakin metsästä
väheni, että tukkityömaat vähenivät
ja siirtyivät käuvas, että vihdoin tuli
aika, jolloin ei enää pääse \'ienan-käan
puolelle töitä hakeriiaan ja että
omalla mökillä ei ole ollut aikaa
tehdä kyllin töitä, kun perhe on ollut
elätettävä. — Onko se minun syyni!
—• Ei ole, hän vastasi omaan kysymykseensä
ja sanojensa, oikeammin
huutonsa vahvistukseksi hän paukutti
pihlajasauvalläan kiven kylkeen,
— Ei ole! — Ei ole, — ei ole
— vastasi kaiku moniesta tunturista.
. tellyt? Kun häneltä hyväillen ky-
, syin, \'astasi hnä, että "^^kun sinä viet
minut korpeen''. "Elähän hätäile, minä
teen työtä kuin kohtio: raivaan pellot
laajemmiksi, niittyroaita hemaisten
jokien varsille, rakennan suuremmat
asuinhuoneet ja yhdessä kasvatamme
karjaa. Nälkä on oIe\^ kau-
Silloin liikahti havunlehvä näreen
juuressa muutamien askelien päässii
hänestä, ja musta lintu juoksi sii-piräpässä
vähän matkaa ja pyrähti
lentoon. Jaakko säpsähti. Hänen,
huuliltaan kuului hiljainen arvelu:
— Oliko se oikea lintu vai musta
kohtalo, joka linnun haahmossa kuunteli
ja pakeni.
, Jaakko asteli kuusen juurelle, levitti
lehviä syrjään ja jäi hetkiseLsi
sanattomana tuijottamaan. Sieltä
paljastui untuvilla verhottu vesilinnun
pesä ja siinä kahdeksan valko-kuorista
munaa. Hän tunsi sen nur-kajäisen
eli meriteeren pesäksi.
Erämaa ön sittenkin armollisempi
kuinihmiset, hän virkkoi lappaessaan.
lakkiinsa häutömattdmat munat.
Ja^ hän niietti kauän tätä odotta-,
' matonta bimenpotkaisua; hän oli
hiiikah täikalisköinehkin, kuten erämaan
eläjät useui ovat. Hän ei voinut
käsittää, miksi' hiirkajainen oh pesänsä'tehnyt
niin'kauaksi lammista ja
lisäksi tien -lähdle ja miksi se ei
offien kaionnuf^^ täytyi
uudrötaahjä yhä ^ludestaan niitä
käsin koätdla. Ne tuntuivat lämpi-ihiltä,
mutta eix-ät olleet haudottuja.
Sen Jaakko totesi puron mutkassa,
kun hän asetti yhden niistä
Veteen, ei se kiikkunut pinnalla eikä
noussut puron pohjassa pystyyn, \'aan:
makasi kiven kolossa kyljellään.
Siinä ori Johannalle ja lapsille
kana Hiidenkunteta tästä alkaen", tulijaiset, tehkööt nukä huomenna
- \-aatasm. Näitä lupauksiäni en ole p\^änä. \'aikka munavoita. Tottapa
voinut täyttää. Talo ei ole siitä —
parantunut, perhe on suurentunut nopeammin
kuin karja, eikä nytkään ole
paljon mitään \nemistä.
Häntä harmitti väärä ennustus ja
v^uuttelu. Hänen kulmansa ja ne-raöllä
on senverran maitoa.
Nälkäinen A^atsa kapinoi tätä päätöstä
vastaan, se vallan kamalasti
maurusi. Ja siylki tuli suuhun ajatellessa,
että niiihista nuotiotulen tuhkassa
tulisi maukas illallirien, mutta
nanvartensa yhä enemmän rypistyi- Janeko- pysyi päätöt
vät sitä ajatellessaan. BSn tunsi öle- taen siinä erään esiteln^^^^ -
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 1, 1940 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1940-06-01 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki400601 |
Description
| Title | 1940-06-01-04 |
| OCR text | Siva 4 LAUANTAINA, KESÄKUUN 1 PÄTV^ÄNÄ 194} Kirj. KAARLO HÄNNINEN TAA KKO lähti sivupolktia kylästä. -'J — Minkätähden Nilunti tuolta kautta kulkee, ihmetteli Ylä-Pietari-lan kau{^ias, kun iiäki uusilla tuohil-. -^a paikatun kontin vilkkuvan härei:: • kössä. — Kukapa sen tietää, mies on r kovin henttostunut, selitti kauppa* '"apulainen. J^kko vavahti harakkaa, joka hie- ' nossa metallikiiltoisessa hMm3/5tä- - kissaan karjapolun vieressä rähähti ^'pirulliseen nauruun: "Krak, kirak, rkräkV : • • — Senkin vietävä; icun nauraa re- ^'hellisiUe ihmisille! kiroili Jaakko .'Heittäen sitä kivellä, mMtta p^hMil-inan lintu kerkisi jo pinkasta »met- 'sään. "Krak, krak, krak, k^ak'Vk»lu-r'lui vielä hyvän aikaa takaa päin. Se ei Jaakon mielestä ollut hyvä Silloin hän oli uhalla hypännyt, pu- nen taas nöyryytettynä, väsyneenä, ron yli ja kävell3rt vähänmatkaa nälkäisenä, repaleisena ja tyhjin tas-eteeniJäin levähtämään. kuin piti astua J<Äannan eteen kuin Mutta nyt Jaakko uhallakin istahti tuhlaajapojan, kuulla hänen pilkal-meEkki, olin. No niin — tultiin sitten Turun satamaan, jossa reportterit piirittivät Jieti minut ja alkoivat kysellä ulkomaisten teatterien kuulumisia. VI-kolainen seurue, joka oli jäljessäni (istunut maifiin, ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin, että kuka kumma kuuluisuus niinä oikein mahdoin olla. Noustiin sitten Turtm sata- • -massa junaan ja lähdettiin liikkeelle. •Ulkomaalainen seurue sijöitfift"Xn€- reiseen vaunuosastoon. Silloin tulee yht'akkiä junailija tarkastamaan lippuani, leimaa sen ja näyttää sitten 'peukalollaan viereiseen vaunun osastoon päin ja sanoo: "Nuo tuolla naapurissa kysyivät minulta, kuka te oikein olette ja minä sanoin, etta tehän olette vicidän suomalaisten kuningatar —- heh-heh-heh. Niitten silmät, menivät ensin ihan ympyriäisiksi — mutta sitten ne nauroivat ja se herra taputti minua olalle." — Niin, että silloin tehtiin minusta kerrassaan kuningatar hymyilee rouva Backman. ' — Täällä Helsingissä taasen tuijotti raitiovaunussa kerran minua taukoamatta muuan naishcttkilö — jatkaa haastateltava. Oikein sisulle alkoi käydä hänen suora tuijotuksensa. Loppujen lopuksi ryhdistäy-y (iyin ja vilkaisin häneen tuikeasti, »ousin ja astitin pysäkillä vaunusta kadulle. Mvtta tu(f utdias^aii^^^ kilopa äsHiikinmihunpe^^ tavoitti minut ja sanoi: "^Suokaa: anteeksi, että tuijotin teitä vaunussa^ mutta kun te «Ä» trm näköinen — ehkä itiihä ih^ teidän ftirncähne" Mina'hjmähdin }a sanotti häneUe niihent{ Vieras yne^. ni hiukan tiolöksi; hitittä kiitti kohteliaasiltiedostajä^}pö^^ Täliaislä ittijoiusta sa^^^ kestää joka titHrhmäihm^^^ ' ta eihän ttiijötus sentään kipeätä tee. Kotipokaa — mhehkin tötHtu jo lopuitasitäei edes; itsekään huomaa. ,. Rouva Sackhtan mainitsi i^ieiä lopuksi, ettm meidän öloissathme oikeastaan vai phhua varsinaisesta ^\kuuluisttudeh khrouksesta'-, sillä thei-käläincn yleisö on sentäät^^ hie-rtotuntcista tässä suhteessa verrattaessa sitä jonkin muun maan ylasoÖn. .1 tnoasfaan nimikirjoitusfeh kerääjät at katkat jo titlla yhtä tunkeileviksi kuin mtiualiakin ja —~ ieatteri-ihmi-sille — vapaalippujen ruikuttajat. Heistä kuulua olevan vallan pääse-tt:' ättömissä ja jos jokaiselle vapaalipun antaisi.^ niin loppufen lofntk:^ ei leatterifissä istuisikäan rhuita ilmaisia katsojia. Pian hän oli oikealla tiellä, kapealla metsäpolulla, jonka äärimmäisessä 7 päässä Hiidenkurun - fcniununtorppa ^iJÄJ^tti. ' Vapäutukäen -tuäne valtasi hänet päästessään kylästä erämaahan. Sidlä ei kukaair jahkaillut 'eikä UrKQSJie^utMnen ulkoasdaan, siellä ei kukaan kysellyt, mistä tulet ja itninne olet matkalla eikä minkälaiset olivat ansiot_ uittotöissä, Nijjstä hän oli jo tarpeekseen saanut tehdä selkoa joka talossa, missä oli poikennut,—- ^^rä- ,..maan ja suurkaupungin välillä on siinä yhtäläisyyttä, että kummassakaan eirkysellä yksityisasioita. Metsäpolku vastasi pehmeästi väsyneeseen jalkaan. Hienotunteisesti se muutenkin johdatteli kulkijan omaan maailmaansa. Jaakko Nilunti tunsi tarkoin pol-kurisa ja rakasti sitä. Se oli Hiiden-kurun ainoa tie suureen maailmaan, sen varrelle liittyi paljon ja monenlaisia muistoja, jotka hänelle aina kertautuivat sitä mukaa, kuin hän tuli niitä koskeville paikoille. Hän muisti, missä polku kulkee suorana kellertävänä viiruna Kumisianahon selkää, missä se luikertelee nimettömien rämeiden reunoja, missä poikkeaa rim-minharjaa myöten suonsalmekkeiden yli, missä nousee kaarrellen puuttomalle Kumputunturille näyttääkseen erämaan majesteettisen suuruuden. Ja Puolimatkahpuro, värkistävänä keitaana muistui mieleen jo alkutaipaleella. Hän asteli lyhyin, laahusta\nn askelin, kumarana ja valkoiseksi kolotulla pihlajakepillä tiehen tyrkkien. Hikihelmlä tippui ohimoilta poskia pitkin parralle, jokunen kin:melsi aina terävän nenänkin päässä ja sj^x^älle painuneissa silmissä oli raukea, rasittunut ilme. Suolalla täytetty kontti painoi liiaksi harteita —- eihän tyhjänä kannattanut kulkea-kuuden peninkulman taivalta. Suolat olivat kostuneita — eihän se Yli-Pietarilan kauppias antanut Hiidenkurun miehelle paraltaan — sentähden astuessaan yhtenään kuului "tip, tip, tip, tip" — naksutus, kun suolavettä saapasvarsille valui jä kuivi niille valkoiseksi takaksi. — Tippukoon, ajatteli Jaakko— «häh siUe mitään voinut. Auipihko oli jo kadonnut pohjoiselle ' taiyaankairan rinnalle^ kun Janeko huomasi PuöHmatkanpuron öleväh *^es^. -—Buh, huhv kun väsyttää! Hän otti l^in päästään ja istahti isaihmäleen pMcittämälle klveille, se oli hänen ja taisi olla inuidehkin sen taipaleen kulkijain lev^ Is-tuesSiaan hän vasta irroittr kontin viilekkeet olkäpäiltään ja asetti laukkunsa kiven vierfeen. . Puolimatkan puro kimmelsi välkehtivänä hopeavyönä jyrkkien ran-tatörniien kurussu. Sen rauhoitta\-a solina tuntui Jaakon korviin viih-d\ ttä\'ältä erämaan laululta, sen \'al-lattomasti leikkivät aallot hi\-elivät silmää. Puolimatkan puro oli hänelle rakkain keidas erämaassa; sillä se lauloi hänelle ihahimmista nuonmden muistoista, niistä, kun häh noin \-iisitoista \niottä sitten ke\'äällä, samoihin aikoihin sulhasiniehenä oli Johannansa kanssa sen rannalla yöpyri\*t- Ne muistot olivat Jaakkoa toisinaan kiusoittaneetkiri, kun ne pehmittivät liiaksi jäQr-kän Ifcamieheji mieltä. puron rannalle. Laulurastas alkoi ujostellen öistä kuferteiukan kuusen latvassa. "Tju, piip — tju, piip'^ virkkoi %e mensan harvakseen, inutta v2iitälen se^^im-prai ja- savdet T-Sen- ääni^imistä. - ' Lieneekö ^siajma^Mforastas^rfe n i a ^ kuin aUöi t ä sitten; mietti inies k:uuh»slle^aan. AfmaatUensa -^se lintukin latilaa. -Kuinka muuften! Rakkäusseläiilat-taa, ei ainakaan nälkä. Lofiptiu silloin IahorastaallaKin'laiilut kun viisi 'liMlkäistä suuta ammollaan odottaa lisiä huomautuksiaan: "hameet pi- • täisi sinulla olla ylläsi", tai "siellä taisi olla miehiä kud ei sinua hiiolit- •"'tii". ^ i Ja ^Janeko l^rauh k^HäVomut -lyödä ^ ^ J ^ ^ siitä, ' -että'Johaima-^uri sK Mntä • Mlvefeij^tlerMn ^Hut lupaustätanj;S«^^ vä- -lieihitiän imieByttä - ^ - N i »^ ' jakoa- arvostella :aäiöita'kökp laajuudessaan; divätkä^eriteM^ niin ön; 'ajatteli taas Jaakko äafteen^ ja' sitä nnikaa'kuin hätien vastaseli-ruokaa. — Loppuneet ovat aikoja tyksensä syistä jatkui kiihtyi hänen sitten minultakin, vaikka silloin Johannan kanssa tässä kivellä, käsikädessä huilauttelimme, ja kaiku tunturista meille vastasi, -t- Niin se maailma muuttui! — Niinpä niin. Se oli toista aikaal — Silloin oli Johanna nuori, puna- ja pulleaposkinen, sirkeäsilmäinen, ajatteli Jaakko muistojen kerimisen alkuun päästyään.— Hänellä oli hieno hipiä kuin herras-naisella, ja käynti oli kepeä, — tie-sihän sen kun kaikki hänfä kauniiksi kehuivat. Nuori vorsmestarikin oli kuulemma häntä ihaillut komeaksi silloin, kun hän \'ielä oli pappilassa taloudenhoitajana. . Tuossa puron törmällä oli meillä ha\'uista tehty kota. — Ei olisi kannattanut yhtä yötä varten ruveta niin suureen puuhaan kun silloinkin oli kirkas ilma, mutta "minä tahdoin hänelle näyttää kuinka pian kätevä mies saa erämaassakin kyhätyksi mukiinmenevän asunnon. Jaakkoa hykäytti se lapsellisuus. — Pesänte-kohan se on linnuillakin kuherteluai-kana mielessä. Vieläkö lienee jälellä mitään siitä rakennuksesta. Jaakko nousi, astui puron poikki porraspuuta ja edelleen jäkäläiselle kenturalle. Siinä oli vielä kodan sijalla lahonneita kuusen oksien tynkiä ja kattoa kannattaneiden haarukkain ja oksien palasia. Hän niitä käsissään katseli ja hymähteli surunvoit-toisesti: — Onnen muistoja! Kuinka selvinä olikaan säilynyt ihuisto tiion yön täpahtumTsta, hää-yön, jonka kaksi köyhää ihmistä oli viettänyt kuin lintupari suuren, miltei koskemattönian kiveliön keskellä. Ihanana kangasti heille päämäärä, Hiidenkurun torppa, jonka asukkaaksi *VorBinestari'-<)li heidän "hjrvan-tahtoisesti" ottanut, kim Torkön- Aato, sen entinen asukas öli kuollut, taistellessaan äkäisen kontion 4canssa, — Tuossa kivellä istuessaan Johanna yhtäkkiä hyrskähti itkuun peittäen huivin kulmalla silmänsä, mietti Jaakko ääneen. — Mitä lienee vesi-äänensä hiljaisesta puheesta karjun- •häksi. •' . • • 7" - »—r Oliko se minun syyni että jo toisena kesänä karhu söi ainoan lehmän, että kolmantena kalliilla hinnalla ostettu hevonen hukkui rimpiin —• karhuko lie ajanut että samana syksynä halla vei perunatkin, että sen jälkeen seurasi useampia katovuosia, jolloin riistakin metsästä väheni, että tukkityömaat vähenivät ja siirtyivät käuvas, että vihdoin tuli aika, jolloin ei enää pääse \'ienan-käan puolelle töitä hakeriiaan ja että omalla mökillä ei ole ollut aikaa tehdä kyllin töitä, kun perhe on ollut elätettävä. — Onko se minun syyni! —• Ei ole, hän vastasi omaan kysymykseensä ja sanojensa, oikeammin huutonsa vahvistukseksi hän paukutti pihlajasauvalläan kiven kylkeen, — Ei ole! — Ei ole, — ei ole — vastasi kaiku moniesta tunturista. . tellyt? Kun häneltä hyväillen ky- , syin, \'astasi hnä, että "^^kun sinä viet minut korpeen''. "Elähän hätäile, minä teen työtä kuin kohtio: raivaan pellot laajemmiksi, niittyroaita hemaisten jokien varsille, rakennan suuremmat asuinhuoneet ja yhdessä kasvatamme karjaa. Nälkä on oIe\^ kau- Silloin liikahti havunlehvä näreen juuressa muutamien askelien päässii hänestä, ja musta lintu juoksi sii-piräpässä vähän matkaa ja pyrähti lentoon. Jaakko säpsähti. Hänen, huuliltaan kuului hiljainen arvelu: — Oliko se oikea lintu vai musta kohtalo, joka linnun haahmossa kuunteli ja pakeni. , Jaakko asteli kuusen juurelle, levitti lehviä syrjään ja jäi hetkiseLsi sanattomana tuijottamaan. Sieltä paljastui untuvilla verhottu vesilinnun pesä ja siinä kahdeksan valko-kuorista munaa. Hän tunsi sen nur-kajäisen eli meriteeren pesäksi. Erämaa ön sittenkin armollisempi kuinihmiset, hän virkkoi lappaessaan. lakkiinsa häutömattdmat munat. Ja^ hän niietti kauän tätä odotta-, ' matonta bimenpotkaisua; hän oli hiiikah täikalisköinehkin, kuten erämaan eläjät useui ovat. Hän ei voinut käsittää, miksi' hiirkajainen oh pesänsä'tehnyt niin'kauaksi lammista ja lisäksi tien -lähdle ja miksi se ei offien kaionnuf^^ täytyi uudrötaahjä yhä ^ludestaan niitä käsin koätdla. Ne tuntuivat lämpi-ihiltä, mutta eix-ät olleet haudottuja. Sen Jaakko totesi puron mutkassa, kun hän asetti yhden niistä Veteen, ei se kiikkunut pinnalla eikä noussut puron pohjassa pystyyn, \'aan: makasi kiven kolossa kyljellään. Siinä ori Johannalle ja lapsille kana Hiidenkunteta tästä alkaen", tulijaiset, tehkööt nukä huomenna - \-aatasm. Näitä lupauksiäni en ole p\^änä. \'aikka munavoita. Tottapa voinut täyttää. Talo ei ole siitä — parantunut, perhe on suurentunut nopeammin kuin karja, eikä nytkään ole paljon mitään \nemistä. Häntä harmitti väärä ennustus ja v^uuttelu. Hänen kulmansa ja ne-raöllä on senverran maitoa. Nälkäinen A^atsa kapinoi tätä päätöstä vastaan, se vallan kamalasti maurusi. Ja siylki tuli suuhun ajatellessa, että niiihista nuotiotulen tuhkassa tulisi maukas illallirien, mutta nanvartensa yhä enemmän rypistyi- Janeko- pysyi päätöt vät sitä ajatellessaan. BSn tunsi öle- taen siinä erään esiteln^^^^ - |
Tags
Comments
Post a Comment for 1940-06-01-04
