Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 12, 1942

              1942
1942 LAU-\XTAIXA. JOULUKUUN 12 PÄIVÄNÄ Sivu S
>a!>}.
i'>i.
ien.
t-
[•A
KitJ. JACK LONDON
N sellaisiakin kertomuksia, jotka
ovat tosia — niitä ei voi kos­kaan
nokkelinkaan kynänpyörittäjä
panna kokoon. • Ja samasta syystä on
sellaisia kertomuksia, joita ei kos­kaan
voida epäillä. Sellainen mies
oli Julien Jones, vaikkakin epäilen,
Uskovatko useimmat lukijat tätä hä­nen
kertomaansa kaskua. Mutta mi­nä
uskon sen. Minä olen niin var­masti
vakuuttunut sen totuudesta,
että halukkaastikin, olen pannut yri-
N rykseen rahoja ja voitosta tai tappi­osta
vaijttämättä päättänyt . lähteä
kaukaiseen maahan.
Tapasin hänet Panäma-Pacific-näytteI}
Ti Australian talossa. Sei-soin
erään osaston edessä, jossa oli
iäljennety maapallon toiselta puolen
löydetyt suurimmat kultakimpaleet.
Xe olivat muhkuraisia, epämuodos­tuneita
ja kulmikkaita, ja oli yhtä
vaikea olla uskomatta oikeaksi kul­laksi
kuin uskoa tilastollisiin tietoi­hin
niiden arvosta ja painosta.
— Näitä sanovat kangurunmet-sästäjät
kultakimpaleiksi, — sanoi.
mahtava bassoääni yli olkani, seistes­säni
suurimman kultamohkälettä e-sittärän
jäljennöksen edessä.
. Käännyin ja katsoin ylös Julian
Jonesin harmaansinisiin silmiin.
Katsoin ylös, sillä hän oli noin kuusi
jalkaa, neljä tuumaa pitkä. Hänen
karkeat, hiekankeltaiset hiuksensa
olivat yhtä värittömät ja haalistuneet
kuin hänen silmänsäkin. Aurinko oli
ehkä haalistanut hänen värinsä, mut­ta
joka tapauksessa oli hänen kas­voillaan
jälkiä vanhasta vaimokkaas-ta
ruskettumisesta, joka kauan sitten
oli muuttunut kullanväriseksi. Kun
hän Läänsi katseensa näytteillä ole­vasta
esineestä minuun,' panin mer­kille
hänen omituisen ilmeensä.
Näytti kuin hän olisi turhaan koetta­nut
muistella mieleensä jotakin hyvin
painavaa seikkaa.
— Mitä huomailtettavaa on teillä
tuosta kultakimpaleesta, — kysyin
minä.
Epämääräinen, miettivä katse ka­tosi
hänen silmistään, ja hän murah­ti:
— Sen suuruus, arvelen minä.
— Niin,, se tuntuu suurelta, mut­ta
se on varmasti oikea. Australian
Jiallitus tuskin uskaltaisi . . .
— Suuri! keskevtti hän ilme hai-veksivana
ja ylenkatseellisena.
— Suurin, joka on koskaan tavat­tu.
— Koskaan tavattu! — Hänen vii-i'ittömät
silmänsä paloivat hänen jat-
-^aessaan: — Luuletteko, että jokai­sesta
tavatusta kultakimpaleesta pu-
•^utaan sanomalehjiissä ja näyttely-
•''ppai>sa.
-Vo Liiin, — vastasin miettivästi.
—JOS o n sellaista, joista ei puhuta,
tiedä kuinka saamme niistä kuul- •
J'>s todellakin suuri kimnale tahi
•^nnpaleeniöytäjä mieluummin vaa-imiattoii.
ana tahtoo punastua ilosta
}J^-;n;:isyydessään . . .
N*iin ei ole asia. — huomautti
^'in kiireesti. — Minä näin sen omil-
-äimilläni ja muuten olen aivan
'"-Tn karaistu punastuakseni. Olen
rautatit n.iehiä ja olen oleskellut san-
5<n paijon kuumissa maissa. Olin
ennen ruskea kuin mahonki -— oikea
^anha mahonki, ja enemmän kuin
^trran on minua luultu sinisilmäisek-
<^^panjaiaiseksi . . .
Nyt oli miriiin vuoroni keskeyttää
ja sen teinkin!
— Oliko se kimpale suurempi kuin
tämä täällä, h^rrä?
— Jones, Juliani Jones on nimeni.'
Hän kaivoi rintataskustaan esiin
sennimiselle henkilölle osoitetun kir­jekuoren,
jossa oli Sän Franciscon
leima; ja minä >iiorostani luovutin
hänelle korttini.
—Hauska tutustua teihin, sir,—
sanoi hän ojentaen minulle kätensä,
ja hänen bassoäanensä kaikui kiiin
hän olisi tottunut puhumaan kovassa
melussa. — Olen tietysti kuullut pu­huttavan
teistä ja nähny^t kuvanne
sanomalehdissä jne. Ehkä minun ei
pitäisi sitä sanoa, mutta haluaisin
kumminkin teidän tietävän, että mi­nä
en pane suurtakaan arvoa teidän
iMeksikosta kirjoittamillenne artik"-
keleille. Teillä on asiasta aivan nu­rinkuriset
käsitteet. Te teette saman
erehdyksen kuin kaikki muutkin 'ul­komaalaiset'
luuUessanne, että mek­sikolainen
on valkoinen mies. Sitä
hän ei varmastikaan ole. Sitä ei ole
niistä kukaan — ei meksikolainen
murjaani, ei latinalais-amerikalainen
eikä koko lauma. Katsokaas. Sir, he_
eivät ajattele, suunnittele tai työs­kentele
niinkuin me. Onpa heidän
kertomataulunsakin aivan erilainen.
Te luulette seitsemän kertaa seitse-olevan
neljäkymmen täyhdeksän,
mutta sitä eivät ne usko. He laske­vat
toisella tavalla. Ja ei edes val­koinen
ole heidän mielestään \-alkois-ta.
Minä annan teille erään esimer­kin.'"
Jos ostetaan talon tarpeiksi
kahvia, yksi naula tahi kymmenen
naulaa kerrallaan . . .
— Kuinka suuri oli kultakimoale.
josta puhuitte? kysyin päättävästi.
— Yhtä suuri kuin tämä täällä?
— Suurempi, — sanoi hän rauhal­lisesti.
— Suurempi kuin koko roska,
joka on täällä näytteillä, suurempi
kuin koko roska yhteensä ja vielä vä­hän
lisää. — Hän vaikeni ja katsoi
minuun epäröimättä. — En käsitä,
miksikä en puhuisi teille tästä asias­ta
yksityiskohtaisemmin. Teillä on
se maine, että olette viuotettava, ja
olen lukenut, että teillä on ollut san­een
ihmeellisiä kokemuksia kaukai-sissa
maanpaikoissa. Minä olen
kauan etsinyt jotakuta, joka löisi täs­sä
yrityksessä tuumansa tukkoon mi­nun
kanssani.
— Te voitte luottaa minuun,
—sanom.
Ja tässä vedän esille nyt koko ju­tun,
mustaa valkealle., aivan niinkuin
hän kertoi sen minulle istuessamme
penkillä taidepalatsin luona järven
rannalla, kalalokkien kirkuna korvis­samme.
Niin, hänen olisi pitänyt
täyttää sopimuksensa minun kanssa­ni.
Mutta minähän kiiruhdan ta­pahtumien
edelle.
Kun olimme menossa etsimään is­tumapaikkaa,
tuli pieni naishenkilö,
ehka kolmcnkymmenvuotias. kuihtu­nut
ihminen, muistuttaen enin talon-poikaisvaimoa.
ja ryntäsi nuolenno-peudella
hänen luokseen, räpytteli
kuin lokit tuolla ylhäällä ja tarttui
lujasti hänen käsivarteensa, lujasti
aivan kuin siihen tottuneena.
— Vai niin, täälläkö sinä nyt olet!
huusi nainen. — Sinä kiertelet teitä
pitkin ajattelematta minua hituisTa-kaan.
Tulin muodollisesti esitetyksi äs­ken
Saapuneelle. Oli selvää, ettei
hän ollut koskaan kuullut puhutta­van
minusta, ja tarkasteli nlinua pa-häntuulisesti
viekkailla, mustilla sil­millään,
jotka olivat aivan lähekkäin,
pyöreät ja levottomat kuin lokin.
— Sit^ä aiot kai puhua hänelle
tuosta lutkasta? sanoi nainen.
— Käs niin, Sarah, tässä on kysy­mys
liikeasioista,— sanoi Jones va-littävasti.
— Minä olen niin kauan
etsinyt sopivaa henkilöä, ja kun nyt
olen tavanhiit hänet, täytyy kai mi­nulla
olla oikeus antaa hänelle Älähän
vihiä siitä mitä" on tapahtunut.
Pieni naikkonen ei vastanilt, hän
puristi yhteen ohuet huulensa kuin
olisi saanut suunsa täyteen nuppineu­loja;
-'Hän- katsoi suoraan eteensä
Jalokivitarniin niin tuimin ilmein, et­tei
mikään auringonpilkahdus voinut
sitä lieventää. Menimme hitaasti
järven rantaan onnistuen löytämään
vapaan penkin ja istuimme sille
huoaten helpotuksesta saadessamme
vapauttaa näyttelj-ssä väsyneet jal­kamme
kai^iattamasta ruumiinpai­noamme.
Kaksi joutsenta purjehti yli ki­maltelevan
veden ja lähestyi meitä.
Kun heidän epäilyksensä meidän
maallisen hy-vyytemme puutteesta
vahvistuivat, kääntyi Jones puoleksi
selin seuraajattareensa elämän tiellä
ja kertoi minulle juttunsa.
— Oletteko koskaan ollut Ecuado­rissa?
Totelkaa neuvoani, älkääkä
matkustako sinne koskaan. Mutta
jos muutan mieltäni, te ja minä ehkä
menemme sinne yhdessä, jos te luo­tatte
minuun ja jos teillä on kylliksi
rohkeutta uskaltautuaksenne matkal­le.
Niin, siitä ei ole kovinkaan mon­ta
vuotta, kun minä saa\'uin sinne
•Australiasta puoleksi mädänneellä,
vanhalla ' lastilaivalla, joka tarvitsi
neljäkymmentä päivää tullakseen pe­rille.
Seitsemän solmua oli sen laa­tikon
vauhti parhaimmillaan ja meil­lä
oli ollut neljätoista päivää kestävä
mvTsky Uuden Seelannin pohjoispuo­lella
ja saimme konevian kahden päi­vän
päässä Pitcarin Islannista.
— Minä en kuulunut miehistöön.
'Olen junankuljettaja. Mutta olin tul­lut
tutuksi la ivugn kanssa Newcast-lessa
ja hän pyysi minua seuraamaan
vieraanaan Gua}\^quiliin. Minä olin.
nähkääs, kuullut, että palkat sillä
amerikalaisella, rautatiellä, jlbka me­nee
Andien 3'li Quitoon, olivat huose-mas?
a. Miitta Guäyäquil . . .
— On kuumepesä, — huomautin
minä.
Julian Jones nyökkäsi.
— Thomas N^^asj kuoli kuuniee-seen
tuskin kuukausi maihinnousun­sa
jälkeen siellä. Hän oli meidän
suuri amerikalainen piirustajartimc.
— lisäsin minä..
—-En tunne häntä,— sanoi Jiilian
Jones lyhyesti. — ^Mutta ''sen tiedän.
-että hän ei .suinkaan ollut' esimtnäi-nen,
joka meni sillä tavoin. Te saat­te
kuulla, kuinka tämä selvisi minul­le.
Luotsiasema on noin 60 mailia
jokea alaspäin. — Kuinka on kuu­meen
laita? sanoin minä luotsille, jo­ka
tuli aikaisin aamulla kannelle.
— Näettekö tuon hampurilaisen
parkkilaivan. sanoi hän ja osoitti isoa
ankkurissa makaavaa laivaa. —
Kapteeni ja neljätiosla miestä on jo
kuolhit, kokki ja kaksi matruusia
ovat juuri sen tekemäisillään ja he
ovat ainoat, jotka ovat jäljellä.
— Ja hän ei todellakaan ollut vää-'
iässä. Samaan aikaan kuoli Guava-
(Itiilissa neljäkymmentä henkeä päi­vässä
keltakuumeeseen. Mutta se
<^li pikkuseikka, kuten myöhemmirj
tulin huomaamaan. Paiserutlo ja.'
isorokko raivosivat, punatauti ja'
keirhkokuume sulattr^-at väkeä ko­koon
ja rautatiellä raivosivat taudit
kaikista pahimmin. Niin olivat asi­at.
Niille, jotka halusivat matkus--
taa. oli se pahempi kuin kaikki muut"
taudit yhteensä,
— Kun me heitimme ankkurin"
(iuayaquilin luo, tuli puoiitusinaa'
laivurcita toisista laivoista kannelle,
ja he varoittivat meidän laivuriamme
päästämättä maihin muita kun niitä,
joista hän halusi päästä. Eräs soutu­vene
tuli ja otti minut Duranista, jo­ka
oli toisella puolen hkea. ja joka on
rautatien päätepiste. Niillä oli mu-;
vt»
Brittiläinen Icntoiipsccri, joka toimi sen pommitta jakoneen ohjaa-jana,
jolla pääministeri Churchill teki 14,000 mailin lennon Mos­kovaan
ja sieltä Cairon kautta takaisin, on palkittu taidostaan
instrumcntilliscna ohjaajana ja liikenneradion käyttäjänä.