Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 23, 1940

              1940 L.WA3<fTÄINÄ, MARRASKUUN 23 PÄIX^ÄNÄ Sivu 5
" U s
Sr
Sr.
antanut sen liändlkHÖikö^^
olla löytöretfceiiljä=jaE vöiäähtöödäiiftu-kanaan
kotiin tilöllltisfaf esiiieitäi
Willy, ioivoisin; ett»; oHsit- lS;^öret^
mtniMnMKnniiue..
äfiiiiiniuiirtiiiiiimitiiiiMmthitniinirmnmiiitiniiiitttitir
•iniimnmmtimiiiiitniimimnimmiiitimniiinHiiinntr^
Mrs. Sutpbeii asetti silmäläsinSä
paikoUleen ja katsoi Eifeniin:
i^tä se kädestäsi; Elle»; ja^aiina se
mitiqn katseltavakseni; eri Vöiinahda
Däm kaukaai"
i^iihän: se? ole taQjeen; äiti*', vas­tusti
E i l e r t , " ( ^ ^ saat;
^ katsella sil^-:••;•-••'-^••:••^^
Mutta rtirs Sötphen-^^^^^o
viemään tahtonsa perillä — hän ei
antautunult niin vähällä.
"Mutta tahdon katsella sitä juuri
nyt. Ole hyväjairroita sekädestäsi;
niin Norah voi ojentaa sen minulle."
"En voi ottaa sitä juuri nyt", Elle-nin
vastaus kuulosti välttelevältä,
''olen unohtanut avaimen Jonnekin, se
on lukossa, näetkö".
Kaikkien silmät tuijottivat häneen
ja kääntyivät sitten minuun. Muuta­man
silmänräpäyksen ajan vallitsi
huoneessa merkityksellinen hiljaisuus
— rannerenkaan avainta ei unohdeta.
Norah \Vestbrook tiili avuksi ja oli
kyllin viisas ollakseen vaihtamatta
puheenaihetta.
"Nämä afrikalaiset koristeet ovat
tosiaankin merkillisiä. Augusta, et­kö
muista sitä egyptiläistä kuoriaista,
josta Evelyn Flemming oli tehnyt rin-tasoljen?
Se ei koskaan tahtonut py­syä
kiinni. Eikö tuohon ränneran-kaaseen
liity mitään seikkailua^ mr.
Schuyler? • Kuintea saitte- sen käsiin­ne,
mutta älkäävain tulko sariomaan,
että olette ostanut sen jostain basaa­rista."
£ä hän oli jonkun suosikki^-, at»\
velitt- miffä^ "Niinkuin tiedätte; o^
heidätt makunsa toisenlainen kuin
meidän. Teistä; kentaali; olisi var­maankin
ollut mielenkiintoista nähdäj
kuinka nuo harhaanjohdetut barbaa­rit
yrittivät keihäineen syöksyä mei­käläisten
kin^uun, joilla kaikilla oli
takaaladattavat kiväärit. Se oli Pic-kettin
rynnäkkö Gettysburgin luona
pienoiskoossa. Miiuten, sir, kuka'on
vastuussa hyökkäyksestä, Longstreet
vai Lee?"
"Epäflemättä Lee", sanoi kentaali.
setä Tuömö ja Aleckin hoitaessavSi-mon
Legreen osaa?"
"Karannutta orjaa?" * Hän puhui
hitaasti. "Jos luulette minun kyfce*
juok^maan kyllin ItijäaV Toi­von;
ettei teidän tarvitse koviri paljon i ^ ^ ^ * saarnaavat järkeä kuuroille kor-
Hah; katsoi itsepintaisesti minuun,
"Onkö teidjöu vaikea» jälleen niukau-tiiaimdääh
oloihimme ~ siihen, että
nainen merkitsee meillä paljon?"
Silmäilin Häntä: "Hyvä nainen
merkitsee aina- ja kaikkialla paljon.
V^astäkohtäei ole paljon arvoinen—
ei edes Amerikassa."
"Mitä' roskaa^ te puhutte?" huusi
Archer; "Nehän ovat kuin otteita
Henry Jamesin kirotuista jutuista —
hävetä puolestani — olen jo pari, ktil-me
kertaa ollut Ale(^in mukana.*
"Onko kello yhdeksän liian aikais­ta?"
kysyi Aleck.
" E i minulle." Elleniri katse vii-vahti
minussa sekunnin ajan. "Minä
herään luultavasti aikaisin."
"Ruinka* niin; Ellen?" kysyi No-
"Hän oli komentava kenraali ja sitä- rah, "etkö nuku nykyisin hyvin?"
paitsi henkilökohtaisesti läsnä taiste­lutantereella.
Väite, ettei hän anta­nut
käskyä hyökkäykseen, on jokai­sen
puolueettoman sotilaan mielestä
naurettava. Leen innokkaimmatkaan
ihailijat eivät koskaan uskaltaneet ot­taa
sitä kysymystä esille, ennenkuin
hän oli kuollut."
Olin ehdoin tahdoin johtanut keskus
telun pois arkaluonteisesta aiheesta,
kuitenkaan en ilman näkyvää ponnis­tusta.
EUenin aiäsluotu katse, punai­set
posket ja syyllisyyttä todistava
ilme olivat aikaansaaneet juuri sen
vaikutuksen, kuin olin toivonutkin.
Olisi tosiaankin ihmeelt'stä, elleivät
kaikki päivällisvieraat olisi ainakin
puoliksi tulleet vakuutetuiksi siitä,
että Ellenin ja minun välillä oli ro­manttinen
suhde.
Silloin tällöin katsahdin salavihkaa
Aleck Wesbrookiin. Hän oli hyvin
"Enpä juuri. Viime viikkoina ö-lemme
äiti ja minä nukkuneet joku­seenkin
huonosti."
Norah nyökkäsi myötätuntoisesti.
"Niin tietysti, minähän unohdin, että
teillä on ollut ikävyyksiä viime ai­koina."
Mitä, mitä hän mahtoi tarkoittaa.
Kenties hän viittasi Ellenin ja Carlos
Beauchampin juttuun, ja minä olin
aprikoida, oliko viimeksimainittu lo­pultakin
tarkoittanut totta huomaa­vaisuudellaan
— ja mikä paljon tär>
keämpää, oliko Ellen pitänyt sitä to­tena.
Äkkiä tulin ajatelleeksi jotain
toista — kokonaiseen tuntiin en ollut
sitä muiAanut! "Kuka ihmeessä oli
ollut se mies, jonka olin yllättänyt E l ­lenin
seurassa Mary Finneyn mökil­lä?"
IX.
Mrs Suthenin annettua merkin nou­sivat
naiset pöydästä ja jättivät mei­dät
likööriemme ja sikariemme ää­reen.
Willy Archer avasi napin liivistään
'Tapahtuiko se jossakin kahakäs- hänen tiellään, ei hän paljastanut it- ja ojensi haukotellen jalkansa,
sa?" Kenraali Savartonin ammatti- seään kenellekään, lukuunottamatta "Nyt voimme olla rauhassa. Ellei
harrastus oli herännyt. . ehkä Elleniä ja minua, vaan nauroi ja naisia olisi, olisimme me kyllä raakoja
"Enpä luule, että teidän sotilaanne jutteli vilkkaasti pöytänaapuriensa sällejä, mutta joka tapauksessa on
olisivat pitäneet sitä edes kahakkana, kanssa. suunnattoman mukavaa, että saamme
Tuokion kuluttua hän kääntyi suo- joskus olla omissa oloissamme, vai
raan minun puoleeni. "Mr Schuyler, kuinka, John?"
"Ei, kaukana siitä, tämän alkuasu- kalpea, ja kun hän katsoi Elleniin, oli
kasten taideteollisuustuotteen olen hänen ilmeensä hämmentynyt, mutta
vallannut jousella ja keihäällä eikä muuten hän kätki mainiosti tunteen-vilfe.
Kerro sen sijaan satu 'Tuhan­nesta
jä yhdestä ypstä', Schuyler —
tai vielä mieluummin - jokin tarina
'yöstä Sumatralla^"
"En osaa ainoatakaan."
"Niin, ellet halua, menen vieras­huoneeseen."
"Menkäämme kaikki-sinne", ehdo­tin
minä. »^linun piti juuri seurata
Savartoneja ja Archeria, kun nuori
Westbrook pidätti minua.
"Ettekö jäisi hetkiseksi, mr Schuy­ler?
Tahtoisin kysyä teiltä jotakin."
Katsoin häntä. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, huulet lujasti yhteen-puristetut,
ja silmät katsoivat jälleen
ärsyttävästi minuun.
"Mielihyvällä." Vaivuin takaisin
tuoliini. "Mitä tahdot, Aleck?"
Hän ei istuutunut, vaan asettui sen
sijaan suoraan minun eteeni. Oles-kellessani
villien parissa olin oppinut
olemaan varuillani kaikissa tilanteis­sa,
ja pojan silmien salainen tuli pu­hui
minulle selvää kieltä — näin, että
poskeni oli hänen kätensä ulottuvilla.
Vaikka hän katseli minua tiukasti,
näytti sanojen löytäminen tuottavarj
hänelle ponnistuksia. Efän nieleskeli
pari kertaa vaivalloisesti.
"Onko se jotakin erityistä, Aleck?
Ei kai sinulle ole jäänyt maksamatto­mia
velkoja Princetoniin? Jos niin
on, olisin hyvin iloinen, jos
suinkaan rauhallisin keinoin. sa. Jos hän pelkäsi, että minä olin
mutta kävihän se sentään aika kii­vaassa
tahdissa."
"Aloita alusta", kehoitti Archer.
Älä nyt kainostele, Schuyler, vaan
kerro kaikki."
"Eipä siinä ole paljonkaan mainit­tavaa.
Joukko fellähHsotilaita hyök­käsi
Mohammed AkbarBeyn johdol­la
väijytyksestä erään orjakaravaa-nin
kimppuun, ja Dirck du Bois ja
minä otimme- vapaaehtoisesti osaa
tappeluun. Kymmenen minuutin ku-luttya
oh koko Juttu ohi siitä huoli-
"natt?, että muudan alkuasukasheitno
sekaantui leikkiin ja oli vähällä kär­ventää
korvamme. Tuo rannerengas
kaului saaliiseen."
''Onko se ollut jonkun kauniin ara-mahtaisitteko
kaikenlaisia petoja
met^ästeltyänne enää välittää vähäi­sestä
urheilusta täällä kotona?"
"Tottahan toki. Millaista urhei­lua
se on?"
"Huvittaisiko teitä lähteä huomen­na
pienelle retkelle minun verikoira­ni
kanssa?"
"Sehän tuntuu kyllin hyvältä ur­heilulta
kenelle tahansa. Verikoiria ?
Olemmeko palanneet Setä Tuomon
tuvan aikoihin?"
"Olen saanut kuubalaisen", selitti
Aleck; "Kerrassaan kaunis. Se on
sä3^eä kuin; lammas, ja minä opetan
sitä vainuamaan jälkiä. Annan jon-b^
alaisen prinsessan?" kysyi j>öt. "Ja kun juosta edellä, ja etsin hänet sit-
^«n te kannoitte hänet telttaanne pai- ten koiran avulla, aivan kuin olisi tosi
niumetsikköönj katseli hän teitä man- kysymyksessä."
telinmuotoisilla silmillään ja sametti- "Niin, se on• todellakin hauskaa
p sametti- — niin, huulet vai posket- urheilua", virkkoi Archer. "Dot ^ ja
«o heillä aina ovat samettiset?" minä esitimme viime viikolla eräänä
"Sitä en totta tosiaankaan tiedä, päivänä onnettomia pakolaisia, mutta
^Jutta tämä rannerengas ei kuulunut Dothan ei osaa juosta — puolen mai-oiHIekään
arabialaiselle prinssessalle. Iin päähän ehdittyämme vainusi koira
J-^aan eräälle ugandalaiselle orjattarel- meidät ja jäi- paikalleen haukku­ne,
ja mikäli häntä enää muistan, oli
eniten Grimmin satujen- noita-aJtan
nak( n.
"-^I-bn voitte selittää, että orja-
^uppias oli antanut orjattarelle kul-rannerenkaan?"
kysy
^varton tärkeällä tavallaan.
KO;
John
"Ette-maininnut
sen olevan afrikkalaista
kultaa?"
maan.'
"Se ei ollut-ollenkaan minun vika-ni'^
vastusti Dot. "Willy tahtoi is­tua
aidalla ja polttaa savukkeen, ja.
tietysti he silloin tavoittivat meidät."
"Sehän kuulostaa kerrassaan mie­lenkiintoiselta",
sanoin minä. "Ellen,
mitä arvelette ehdotuksesta? Tahdot­teko
näytellä Elizaa minun oUessani
"Sen tietää Schuyler parhaiten",
vastasi nuorempi Savarton. "Mitä
arvelet, Schuyler, tahtoisitko jälleen
olla villiesi parissa?"
. "Ei kiitos, tyydjm nykyiseen oloo­ni.
Sitäpaitsi eivät ne millään tavoin
olleet minun villejäni."
Archer virnisti. "Pötyä, yksi tai
kaksi sinulla ainakin oli, siitä olen
varma. Miltä nuo malaijilaiset kau­nottaret
näyttivät? Huvittelit kai
kelpo lailla heidän kanssaan?"
"Ei ole tapana kerskua menestyk­sillä
— vaikkapa kyseessä ovatkin
vain villit."
"Ei, ei tietenkään — suo ariteeksi."
"Malaijilaisten aseesta • käytetään
kai nimitystä kris?" kysyi kenraali.
"Niin, myöskin he käyttävät ras­kasta,
miltei sapelin muotoista veistä,
jota he sanovat barongiksi. Sillä a-seella
olen heidän nähnyt tekevän hir­vittäviä
tekoja,"
"Esimerkiksi?"
"Esimerkiksi leikkaavan yhdellä
ainoalla vetäisyllä pään irti —- lem­menseikkailun
seuraus, JVrcher".
"En tarkoita mitään sellaista."
"Et kai sinä halua kuulla kerto­musta
yöstä Sumatralla?"
"Kertomusta!" Hänen äänensä
sai äkkiä kovan sävyn. " E i , en halua
kuulla teidän inhoittavia kertomuk-sianne."
"Seis jo!" keskeytin vakavasti.
"Tarkoitatko, mitä sanot?"
"Pjrydän anteeksi, aivan sitä en tar­koittanut,
älkää pahastuko Schuyler."
"No, sitten on kaikki hyvin. Sinun
piti juuri sanoa —"
"Mr Schuyler, tänä iltana — juuri
vähän aikaa sitten — te ja miss Sutp-hen
—" Häh vaikeni hetkeksi ja jat­koi
sitten hieman sujuvammin. "En
ymmärrä käytöstapaanne häntä koh­taan
— en pidä siitä. Miksi käyttäy­dytte
sillä tavoin miss Sutphenia koh­taan?"
'
"Selitä tarkemmin, Aleck, olenko
käyttäytynyt huonosti miss Sutphenia
kohta;m?"
Hän punastui. "Tarkoitan, että te
puhutte hänelle ja katsotte häneen,
kuin — kuin ette kunnioittaisi häntä
ollenkaan. Vähän aikaa sitten —
päivällisen aikana — te suorastaan
pilkkasitte häntä."
"Etköhän sinä vain kuvittele?"
"Ainakin se siltä näytti. Ja mitä
te taannoin tarkoititte 'hyvällä nai­sella'?
Minun täytyy sanoa teille,
Schuyler, etten pidä sellaisesta."
"Ehkä olet huomannut ranneren-
"Niin, jonkunhan aina täytyy mak- kaan, jonka olen antanut hänelle?"
saa, luulen minä<"
"Mutta tavallisesti se joutuu nai­sen
osaksi", virkkoi Aleck Vl^estbrook.
"Niin tässäkin tapauksessa;^ Yksi
nainen enemmän tai vähemmän, siitä
ei niillä seuduin pidetä niin tarkkaa vällisvieraissa tämä luulo, ja Aleckin
lukua." k3rsymys osoitti, että olin onnistunut,
Hän tuijotti minuun — ja punastui
sitten vahvasti. "Oletteko te kihlois­sa
Ellenin kanssa?"
Silloin tein tyhmyyden» Tarkoi­tukseni
oli juuri ollut herättää päi-