Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 7, 1950

              1 •
- - : JATKOROMÄAMI 1 • w,YAimKMmw~^ -
• Sitt€o'liäis oi^ jaJ&anut-mstsä^ä saat-
• kaausa ja-kullettoaan'puolina Idlomet-
-.rlä^hän' aäki .^e^ssääa' Esteriä istoaas-
- sa pmm iruiigD-llä.,: pyhäpi&eissaaa -Ja
•, ikälaikiiHi' • Jolaklji •odottaen. • - Fertufl
• _;^dän-.alköl rajusti sykkiä-. , • - -
'' -Vilidcim- • •'Esteri' - rikkoi-- - -Ml|a!suedea.
• 'Hiljaisesti M u toisti -äskeis^ kysjinyk-seBsä.
— Onko sinulla jotaldB asiaa? Hä-iien
äänensä oli pelokas. .
— Miksi sinä olet täällä? Perttu oli
yhä vielä hämillään tavattuaan Esteriä
näin yllättäen.
— Äiilcsi? En sitä oikein tiedä itse*
kään.
— Minne olet menossa?
— En minnekään.
— Esteri . . . •
Esteri käännähti Perttuun päin.
— Ihmeellistä, että olet täällä, Este­ri.-
Perttu ei todellakaan tiennyt, mitä
hänen olisi sanottava. Siinä on Esteri
pyhäpukeissaan, ikäänkuin odottamassa
häntä. Aluksi Esteri oli pelosta suun­niltaan,
mutta vähitellen rauhoittui ja
äskeinen surumielisyys sai hänet val­taansa.
K.atsettaan hUn ei kyennyt ko­hottamaan
maasta.
— Aikomuksesi on jättää minut.>
Niinkö, Esteri?
—: Sinä kai tiedät kaikki.
— Tiedäo^-vain sen, e t t ä . . lapsi 'OU
sinun.
— Senpä takia minun on lähdettävä.
Ethän huolisi kumminkaan enää minua
luoksesi.
— Oletko aivaa varma siitä?
— Sinä-: haudot »mieles^si • kostoa.
Olet katkera ja ^^nhaat minua. Miehet
ovat sellaisia.
— -Mutta Esteri . . .
•Perttir.ei jatkanut. Hän jäi mietti­mään,
voisiko hän todellakin pitää sen,
mitä aikoi jiyt ehdottaa. Sanojaan hän
ei ehkä voisi enää koskaan peruuttaa.
Hän katsoi Esteriin. Tämä oli su­rullinen,
kärsivä ilme puhtailla kasvoil­laan
ja — Perttu kumartui tarkemmin
ikatsomaan — hänen tukassaan kimalsi
luseita harmaita hiuksia. Tuo nainen ei
ole pahantekijä.
—Esteri, sanon sinulle nyt jotakin.
Ja se on totta.
Pertun ääni oli niin vakava, ettei Es­terin
mieleen tullut epäilystäkään siitä,
etteivätkö Pertun sanat olisi aivan var­masti
totta. ^
— Saattaa olla.
— Olen valmis ottaiinaan sinut luok­seni
sellaisena kuin olet. Ja lapsesikin
saat tuoda mukanasi, ^
Yllättyneenä Esteri vilkaisi nopeasti
Perttuun. Voisiko tuo olla imahdollis-ta.
• ' "
— En tiedä. Et ole ehkä ajatellut
•kylliksi asiaa.
— Rakastan sinua, Esteri. Et tiedä
kuinka mielettömästi rakastan sinua.
Esteri nousi. Hän ei voi ottaa vas»
taan Pertun tarjousta.
— Anna minun mennä. ^Mikä kerran
on särkynyt, ei voi enää tulla ehjäksi.
— Olet väärässä.
— Perttu, me emme löytäisi enää on­nea.
Onnettomuus odottaa meitä. Ei —
ei: '
— Kun näen sinut siinä edessäni ja
ajattelen tulevaisuutta kanssasi, Este­ri,
niin minun mieleni kirkastuu. Var­masti
me tulisimme hyvin onnellisiksi
yhdessä. " • - - - .
— E i . .
Järke^^ästi ajatellen Pertun tarjous
oli houkutteleva. Eihän • Esterilläole-paikkaa,
miMn mennä. -Ja Jaakko tiis-
• &in-panisi vastaan, jos- hän palaisi Per­tun
l u o ^ . Ehkäpä Jaakko lopultakia
oli-ajatellut ene^imän yhteistä-pankld- ;
.tiliä kuin Esteriä. Esterihän-on \'ala
naineiSj yksi niistä monista, jotka Jaa.- •
• kon kaltaisen Icmk-urin käsiin oirat-osu-
•neet ja jotka'voi j ä t t^ jälkeensä SQU'
suurempia' • t-unnonvaivoja. kärsinmttä,
• Lapsikin. vöisi" saada Pertim. liioiia. hy- •
väö hoidon. ^ •
Mutta sittenkin paluu on mahdoton­ta.^
Kunhan Perttu taas tottuisi Este­riin,
niin hän nipeisi vihaamaan Este­riä.
Kyllä hän miehet tuntee. Ja pi-täisihän
hänen rakastaa Perttua, jos ai­koisi
palata hänen luokseen. Totta on,
että Perttu ta\*al!aan yllätti Esterin.
Hänestä on kaikki ko\'Tius hioutunut
maailmalla pois. Hän puhui niin miel­lyttävästi,
ja ystävällisesti. Jaakko
tuntui hänen rinnallaan koyin köykäi­seltä.
Tämän Esteri on pannut mer­kille.
Mutta ralckaus on jotaliin tois­ta,
' •
— Olkaamme rehellisiä. En rakasta
sinua, sanoi Esteri vakavasti.
— Sinä itse et ole rehellinen. Et pu­hu
totta.
— Jos rakastaisin . . . ei minulla nyt
olisi . . .
Esteri vaikeni, sillä hänestä tuntui
vaikealta sanoa sitä Pertulle.
-—'Mitä sinulla d olisi.
— iasta, kuiskasi Esteri punastuen.
Hän painoi: päänsä alas.'
— 0111 minun poissaoHessani ajatte­lematon.
Ymmärrän sen, olin liian
kauan poissa. Jä sinä olet nuori ja kau­nis.
— Älä puhu minulle noin.
Hetken kuluttua Esteri -istuutui uu­delleen.
Pertun sanoissa oli jotakin,
joka miellytti häntä. Perttuun on todel­la
tullut jotakin hillitt\ii, kaupunkilais-maista
— ar\^okasta. Ari-okasta. Se
oli Esterin mielestä oikea sana.
— Sano, koska herkesit rakastamasta
minua.
— En tiedä.
—. Et siis aio olla rehellinen.
• Siihen Esteri ei kyennyt \'astaamaan
mitään. Hänellä e! olisi koskaan roh­keatta
tumiiistaa kaikkea Pertule. Si­la,
'että. oli rakastanut kirkonkylän auo-rukaista^
ja suostunut Pertulle kostonha­lusta,
.asiaa tarkemmin ajattelematta.
•Ja si^, että tämä rakkaus on aiheutta­nut
heille kaikki onnettomuudet. Nyi
tuo kirkonkylän ' nuorukafneia on jo
unohtunut hänen mielestään, mutta
vielä joskus, joskus Jaakon sylissä tai
yksinäisinä iltahetkinä, l^jisn elämä tun­tui'
raskaalta, hän tunsi sydämessään
sanomatonta kaipausta, iglutta Perttu
ei saa koskaan tietää tästä.
— Menin kanssasi naimisiin. Sinä
olet voimakas ja minä heikko. Et edes
kysynyt, tahdonko tulla vaimoksesi. Si­nä
yksinkertaisesti otit minut niinkuin
olisit ottanut puusta kypsän omenan.
— Miksi et pannut vastaan?
— En tiedä.
Xyt räläliti Esterin mielessä, että
tässä olisi sopiva hetki tunnustaa Per-tul:
e totuus, vaikkapa vain osittainkin,
mutt^ siihen Esterillä ei ole rohkeutta.
Se selvittäisi tilanteen eikä Esterin tar­vitsisi
enää koskaan valehdella.
Keskustelu pysähtyi siihen. Perttu
katseli yhä uudelleen ja uudelleen Es­teriä.
Häneii poskiaan kuuaiotti ja hä­nen
oi: vaikea hillitä itseään. Esterissä
on jotaliin entistä houkuttelevampaa.
Kunpa hän saisi koskettaa t-uota
naista» hwäinä hiintä . . . kosketella
hänen h'uksiaan, kasvojaan, huuliaan,
olkapäitään. Saisi puristaa hänea kät­tään,
kiertää käsivartensa häneo var­talonsa
ympärille . . .
, Perttu pani salaa sormensa puunrun­golla
olevalle Esterin hameen helmalle
Ja silitti sitä. Hänen täytyi ponnistaa
kaikki voimansa pysyälcseen rauhallise­na.
Äkkiä Esteri katsahti Perttuun,
ikäänkuin olisi tuntenut hänen palavan
katseensa, ja nousi.
— Minun on mentävä. Hän läksi
hitain askelin taakseen katsomatta.
Tutti f näky jaulun aikana etelä-Ontariossa. Kuva Long BrancJmt
mutaisilta kaduilta. MmeUakaan paikkakunnalla Ontariossa el oUut
valkoinen joidu, kuten aina ennen on: tavannut oUa.
'— Älä mene. Esteri. - Pertin ääni
värisi. — Sinähän olet minun vaimoni,
cilä miohda sitä. | a minä rakastan si­nua,
Esteri.
— \^inmi€ ovat katkenneet.
En voi luopua sinusta, hsim mi--,
mm vielä puhua,
Perttu aslid Esterin rinnalle.
— Unohda minut. Se on parasta.
Pian löydät toisen naisen. Ja parem­man.
— En,päästä sinua . . .
— Mitä sitten talidot? Esteri pysäh-l\
i hämmästyneenä, hiukan peloissaan.
— Mitäkö tahdon? Tiihdon sinut.
Sinut. Rakastan sinua. Sinä teet mi­nut
huiluksi. Hän tarttui kiihkeästi
molemmin kiisin Esterin käteen.
— Ei, ei. Anna minun olla.
— Tahdon omistaa sinut — vaikka
lyhyenkin ajan. Tahdon sammuttaa
sen tulen, joka palaa minussa . . .
— PälL^tä minut! Esteri koetti tur-haan
irroittaa kättään Pertun otteesta.
— Päästä minut ja ole järkevä.
' — Viiden %'uoden kaipaus ja odotus.
Odotus. Kunpa voisit kuvitella, mitä
se merkitsee. Odotus ja odotus.
— Ei. Älä koske mimmh.
— Olet m*mm kaunis vaimoni.
Perttu ei kj-ennyt enää hillitsemään
itseään. Rajusti hän tempasi Esterin
syliinsä.
— Perttu, armoa . . .
Esteri tunsi ympärilläiin aniehen
rautaiset käsivarret ja koetti taistella
niitä vastaan, mutta turhaan. Hän yrit-ti
huutaa apua, mutta Perttu puristi
häntä n'in lujasti leveätä rintaansa vas­ten,
että hän oli vähällä tukehtua. Hän
ei saanut sanaakaan suustaan.
Aurinko laski. ICes.^i]lan hämy val­tasi
metsän. 'Kaikki äänet vähitellen
vaimenivat. Puoliyö lähestyi.
Näännyksissä, hiultset hajallaan Es­teri
laahusti horjuvin askelin metsän
lävitse. Vähän väliä hänen oli pysäh-dj^
ttävä nojaamaan puih'n ja levättä­vä.
Hänen ruumistaan särki, .^kinoata-kaan
ajatusta ei ollut hänen aivoissaan.
Hän tunsi vain sen, ,että hänet oli pe­rusteellisesti
häväisty ja nöyryytetty.
Marian piha-aidan takana hän havah­tui.
Hän kyyristyi katajapensaan
taakse kuuntelemaan, ja kun dli aivan
hi1ja'sta, hän nousi varovasti veräjän
j'^litse pihaan, pysähtyi hetkiseksi neu­vottomana
seisomaan ja hoippui sitten
avoimesta navetan ovesta sisään. Vai­voin
hän kiipesi navetan ylisille ja las­keutui
siellä heinäkasalle.
Ja tuntiessaan täällä oikein alennus­tilansa
hän puhkesi rajuun itkuun. Hä­nen
olisi pitänyt huutaa tuskasta, mut­ta
äännähdystäkään hän ei uskaltanut
päästää kalpeita ja vapisevilta huulil­taan.
Sitten hän painoi kasvonsa heiniin.
Hänen ruumiinsa nytkähteli nyyhkytyk­sistä.
Aainulla Jaakko oli ensimmäisenä
jalkeilla. Hän meni pihalle, kun yölli­nen
sumuverho oli parhaillaan repalei- ,
sena vetäytymässä pitkin niittyä alas
rantalepikkoa kohti.
Xavpfan edessä maassa oli Esterin
hartialiina. ''^^
Hän kurkisti navettaan. Se oli tyh­jä.
Hän jäi seisomaan kynnykselle, kii­pesi
sitten kapeita portaita myöten yli­sille.
Esteri nukkui helnien-päällä. Lattia­lankut
valittivat ja notkuivat Jaakon
askelten alla, mutta Esteri ei herännyt
•raskaasta i^-^estaan. IHän kumartui
Esterin puoleen ja huomasi, missä tilas­sa
tämä oli.
Suuttumus valtasi hänet. Tuo oikul-
LÄU-ÄOTAINA, TAMME«JU^ 1 PÄIV.^^Ä, 1950 SIVU