Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 7, 1950

              •leiio iLafecieliÄä!! i:u;neaa jyontiaaja,
liun Tellervo Smitli avasi huoneistonsa
oven. Ovella hän seisahtui iiumtde-maan
viereisestä huoneesta kuuluvaa
"iiäisen laulua. Xainen lauloi pehmeästi
väreilevällä äänellä keväästä, onnesta
ja rakkauSesta. rakkaudesta, jonka syk­syinen
myrsky runteli ja halla jäädytti.
Vielä senkin Jälkeen kuin laulu oli .vai­ennut,
seisoi Tellervo paikoillaan. Tun­temattoman
naisen \ieraalla kielellä lau­lama
lauiu oli vienyt hänet kauas men­neisyyteen,
kaukaisen synnyinmaan sa-lolammen
rannalle, missä pieni ajan-hampaan
jyrsimii torppa kyyhötti aivan
kuin turvaa etsien sitä ympäröivien naa-vakuusien
jyke\dstä rungoista.
Huokaisten sytytti Tellervo oleskelu-huoneen
valon Jä käwli hitaasti makuu­huoneeseensa;
Pukeutumispo3'dän va­lot
sytytettyään hän tarkasti itseään
ku^vastimesla. Vaikka hän oli jo si­vuuttanut
kolmannen vuosikyimnenen,
oli häjaeii vartalonsa vie3? tyttömäisen
sorja ja kasvojensa niiortkas, ten.'e hi­piä
ei kaivannut ihojauhetta somistuk-
Vilkaistuaan yöpöydällä nakuttavaan
keilöön, aikoi Tellervo pukeutua no­peasti.
Yhdeksän aikaaii saapuisi Bill
Sarre hakemaan Mntä tanssiaisiin ja
Tellervolla oli aina tapana olla valmis
kavaljeerinsa saapuessa. Eipä silti, et­tä
Bill tai joku toinenkaan -mies olisi
merkinnyt hänelle muuta kuin hyvää
tuttavuutta, mutta kea halusi viettää
hauskan illan, päättdi Tellervo, hänen
oli viisainta ahtaa kavaljeerille hyvä
tuuli heti alusita alkaen.
Pukeuduttuään sämtnutti Tellervo
valon ja siirtyi ävoiriienikktinatr luo. Ik­kunasta
henkäili lauha huhtikuinen tuu­li
sisään ja palanen tUmiiiäa iltataivas­ta
vilkutti ystävällisifte tähtiiteeii. Yh­tämittaisena
äänenä kantautui korviin
iltaelämäänsä iiloittavän kaupungin hu­mu
ja hälinä. Mainosvalot syttyivät ja
sammuivat, mutta Tellervon ajatukset
eivät niihin keskittyneet, harhaili­vat
kaukana, Atiaiitift toisella puolella
. 'r~."^StHöink!n^ir~ollut~kevät, huhti­kuu
. . .
Kutnmalli$ta, kuinka äskeinen laulu
sai hänet "pöf5 tasapainosta ja viritti
mieleen 'muistoja, jotka hän olisi ha­lunnut
haudata, ikuisiksi ajoiksi un­hoituksen
iäereeii. Se herätti häiren
rinnassaan «ntistä polttavaMman kai­pauksen
hälidä vielä rakas saiolampi,
jonka-ranhoiiä leminikit litdsMvat ja
kuuseir jät^^assa -^ukkeväh kä;eh' hel-
••• " -*Kaikki-ön hyvi^'®iUVMmm^^^
• hä$i'^;-.-;*Hän-"saB6i..ymSBärtävansä-|ä '
- että liäÄ-ödöttaä. smiiiia'vaikka Mco
• elinlkäösä:" Hytj-Bi^^ lupaa miBel-
• le, .:että:--S3CHil©iii:hyväiisä--ffl •'en
yksin • riitä>: -sihulle, sanot • sen ••mi­nulle.'
'•. 'Tässä:'-a3,'y^- kaverit". Jatkoi- "Iso
. Poika" Thompson, iäskleri tyHfän
lasin kädestäänpÖyiäa
syy, mifesi nöhä en Välitä toisista
naisista. Minäi^n halua bitäa ris­kiä
. "En koskaan tiäiiiä äiitaä fe-nille
pienintäkään äihfetta edes aja­tellakaan
toisesta inieliestä."
Syvä hiljaisuus vallitsi pitkän
ajan Yalen yliopiston ^28 vuosiluo­kan
*'Kölnien Muskettisotnrin" kes­kuudessa.
Mutta "Cassy" Bowen
näytti päässeen lopulta perille
"Ison Pojan" kertomuksesta ja hä­nen
mieltään painoi mies, joka oli
luvannut odottaa Nania "vaikka
koko elinikänsä".
"Kuulehan, Tso Poika' ", sanoi
hän. ^nko todellisuudessa ole­massa
sellaista miestä?"
"Iso Poika" Thompson haukotteli.
Hämmästyksen- ilme levisi hänen
kasvoilleen, kun hän vastasi:
"Pirii vieköön, jos minä tiedän!
kyniä kiiri monenkertaisena valoa täyn­nä
olevaan kesäyöhön, nähdä vielä lap­suuden
leilddkentät ja . . .
Huokaisten sulki IVilervo" ikkunan,
sillä joku koputti ovelle, varmaankin
Bill. Avattuaan oven, olikin siellä vie­reisen
huoneen asukas, hauskannäköi­nen
nuorimies,
• ''Suokaa anteeksi, että häiritsen", sa.
noi 'liiies, "mutta tulin pyytämään teitä
viettämään iltaa niihUn ja vieraitteni
kanssa, sillä olen tänä Htaha kuin liika
pj-örä vaunuissa. Oh, älkäii sentään
käsittäkö, että vain täHaiseu hätätilan­teen
sattuiessa pyy täisin teitä seuraani,
Aikaisemiiiin ei minulla totisesti ole ol­lut
siihen rohkeutta." .
Tellervo katsoi hj-hiyillen pitkää
skotlähtilaista, joka ei suinkaan näyt­tänyt
sellaiselta mieheltä, jolta puuttuu
roMveutta pyytää aiaista seuraaiisä.
'^Olen todella pahoillani, että ihinun
on vastattava heti ensimmäiseen pyyn­töönne
kieltävästi, rhutta oleri lupautu­nut
toilaile. Älkää silti kadottako roh­keuttanne
ensimmäisestä/ epäonnistumi­sesta.
Yrittäkää uudelleen niin näette,
kuinka auliisti täytän p3yntönne."
''Lähitulevaisuudessa tulen muistut­tamaan
teitä lupauksestanne", sanoi
:piies.
Miehen mentyä muisteli Tellervo en­simmäistä
tapaamistaan hänen kans­saan.
Noin vuosi sitten oli mies tullut
vuokraamaan asuntoa itselleen. Vaalea
tuklva, siniset silmät ja solakka vartalo
kuin pohjolan korpikuusi, muistutti\;at
nii^ «lavasti erästä kaukaisen pohjolan
poikaa. Hämärässä eteisaulassa oli tuo
yhdennäköisy3's ollut niin silmiinpistä­vä,
että Tellervo tunsi veren pakenevan
poskiltaan ja polvensa vapisevan^ Eteis­aulan
hktnäryydessä huolimatta t?li
mieskin huomannut hänen hämminkinsa
ja oli kysynyt:
^•^'bitteko pahoin, lady".>" sekä li­sännyt:
"Nimeni on Steel, I^Iichael Steel
ja haluaisin vuokrata asunnon."
"Minulla ölihiweä ^äasärky", oli
Tellervo -sdittänyt epätavallista käyt­täytymistään,
lähettäen palvelustytön
näyttämään huoneen. .
Tavatessaan vuokralaisensa seuraava-na.
päivänä, ei yh^nhäiköisy^^s ollutkaan
enää niin .silmiinpistävä ku!ji-«€ illan
hämärtämässä eteisaulassa oli edellisenä
.iltäm-- -aäyttänyt. • • Siatta' monasti • häa
oli säp^tänyt nähdessään Michaelin
tutuiiomaiseii--olemuksen .astelevan-reip-
•passti-.pihan .yli. Vuoden'kiduessa- oli -
suhehkih ehtinyt jo tottua.
"Olet tänä iltana tavallista hiljai­sempi,
Tellervo. Oletko väsynyt lii­kaa?"
Bill tiukensi kättään tytön myö­täisillä-
Säikähtäen avasi Tellervo sömänsä ja
pudisti vaaleaa, kiharaista päätään,
"Näytänkö tosiaan niin uniselta, Bill?
En ole väsynyt, muuten vain . . . " Tel­lervo
jätti lauseensa kesken ja Bill kat­soi
häneen tutkivasti. Hetken kuluttua
kysyi Bill:
''Yhäkö muistelet mennyttä, Teller­vo?"
Kun tyttö ei vastannut, Jatkoi hän:
"Eikö pian ole kulunut kolme vuotta
Joen kuolemasta. Niin monen muunkin
elämään kirottu sota löi varjonsa, mutta
N-arjoihinkin tunkeutuvat auringon va­laisevat
ja lämmittävät säteet. Tellervo
sinä olet vielä nuori |a elämä on edesi^a-si
monine tehtävineen, Karkoiia surun
varjot sydämestäsi, sillä nuori sydän ei
ole luotu vaalimaan surun kukkia."
Tellervo tunsi silmiensä kostuvan.
Menneisyydellä "tarkoitti Bill hänen ly­hyttä
avioliittoaan Joe Smithin kanssa,
Joe oli ollut valmis solmimaan aviolii­ton
hänen kanssaan, vaikka tiesi, että
hän rakasti toista.
"Bill, sinä olet aina niin kultainen,
mutta olet erehtynyt. Joe on minulle
vain kaukainen mielh-ttävä muisto, ly­hyt
-tarina elämäni kirjan lehdillä, tari­na,
jonka loppusanat kirjoitettiin silloin,
kun sain tiedon että Joen lämpimän, reh­din
sydämen veri oli kastellut vieraan
maan tannerta. Sinä varmaankin ih­mettelet,
ehkä syytät minua kovasydä-miseksi,
tunteettomaksi naiseksi, mutta
Bill, älä tuomitse minua liikee."
"En, Telien.-©, en tuomitse sinua. Tä­hän
asti olen luullut ymmärtäväni sinua
kaikessa, ymmärtäväni silmiesi sinestä
kuvastuvan kaipauksen, mutta nyt, nyt
en ymmärrä sinua ollenkaan."
"Joskus kerron sinulle sadun inetsän
tytöstä ja prinssistä, Bill, niin ehkä jos­kus
. . . sitten sinä ymmärrät", kuiskasi
Tellervo ja kätki kyyneltyneet kasvonsa
pojan olkaa vasten.
"Tellervo näyttää rakastuneen, varo
vapauttasi, Bill", huomautti joku ra-vintolapöydän
luona istuvista.
"Pyh, Tellervo on jääpala, jota ei su'
Iata keskikesän aurinkokaan!"
"Oletteko koettanut, John?" huudet-tiin''
kuorossa, sillä julkisena salaisuute­na
oli, että John jalava oli vakavissaan
yrittänyt päästä Tellervon seuraan, sil­lä
.leskimiehen talous tarvitsi emäntää
ja viisivuotias tytär äitiä.
John punastui ja jotain hämillään
mutisten jätti pöydän.
"Bill, lähdetään pois", pyysi Teller­vo.
"Joskus pojat menevät liian pit­källe
leikinlaskussaan. Katso kuinka
kiusalliseen tilanteeseen he saivat J^oh-nin.
fPoika parka, kunpa hän löytäisi
itselleen sopivan elämänto\'erin, sillä
mrs. Campbell ei ole mikään äidillinen
hänen Eila-tytöÖeen ja sitäpaitsi sano­vat
hänen olevan kehnon taloudenhoi'
tajan."
"Oli. aika, jolloin olin melko varma,
että sinusta ennen pitkää tulee mrs. Ja­lava.
Olin Johnille hyvin mustasukkai­nenkin,
mutta onneksi tuli sammui al­kuunsa."
"Hyvänen aika!" huudahti Tellervo,
"mistä sinä tuollaisia? Parly kolme ker-taa.
elokuvissa käynti ei ole mikään alt*"
tarille johtava tie."
^•Joskus johtaa yksikin elokuvaretki
alttarille", hymähti Bill.
'Kun auto pysähtyi Tellervon kodin
edustalle, ehdotti Bill, että kun ei vielä
ole varsin myöhä, eikö hän saisi tulla
sisälle juttelemaan väliäksi aikaa.
^•Ei tällä kertaa, Bill", kielsi Tellervo.
"Minulla on ankara työpäivä .edessä-
LIEKIN
JATKOKERTOMUS
KIRJOITTI
AUMA SIKALA
ympärilläni touhuavat, sillä olen loilu-nut
^ lapsuudestani saakka^* tekemään
työtä. Se on mennyt veriin ja sitäpait­si,
Rosella on vapaapäivä huomenna.'"
* "Hyvää yötä sitten, työmuurahainen.
Näe kauniita unia. Saanko tulla tänä
iltana kuuntelemaan satua prinssistä?"
""Ei vielä, Bill, ehkä joskus. Hyvää
yötä!" Tellervo pujahti nopeasti si­sälle,
sulkien oven.
n i . "
"Mutta Olihan sinulla palvelijat, tar­vitseeko
sinun itsesi raataa", huomautti
Bill.
"On kyllä", myönsi Tellervo, "mutta
työtä riittää meille kaikille ja tuskinpa
voisin joutilaana katsella, kun toiset
LAUANmiNA, -TAMMIKUUN 7
Kun Tellervo aamulla tavallista ai­kaisemmin
meni keittiöön, olivat Rose
ja Irene aamiaisen laittopuuhissa,
"Rose", huomautti Tellervo, "sinun
vapaapäiviisihän on tänään."
"'Mijtta mrs. Smith . . ."
"Rose", Tellervo kohotti ulikaavasti
sormeaan, "kuinka monasti olen sinulle
sanonut, että sano Tellervo!- Jos *\ielä
kerran sanot 'Uirs. Smith, puhuttelen mi­nä
sinua miss Rose."
Rose katsoi ihmeissään emäntäänsä.
"Olkoon menneeksi, mutta Teleivö on
niin vaikea lausua, enkä harjoittelustani
huoliimatta saa sitä kuulumaasi oikein."
"Oh, en välitä, vaikka lausut sen 'Te-ler-
vo', mutta mitä aioit äsken sanoa",
naurahti Telienkö.
"Ajattelin, että tanssien jälkeen olet
väsynyt ja tänään ou ylimääräistä tyt»-
lä. jilieluummin auttelen sinua, ettet
rasittuisi ^itikaa."- • • •
Tellervo katseli tyttöä lämipmästi.
"Sinulla on kultainen sydän, Rose,
mutta tyttöni työskentele\'ät vain kuusi
päivää viikossa."
"En kenelläkään äitini jälkeen ok
tavannut niin kultaista sydäntä kuin si­nulla,
Teler-vO", sanoi Rose ja hänen
kasvonsa kirkastuivat. "Mutta eikö so­pisi,
että otan vapaapäiväni huomenna?
"ICuinka tahdot, Rose. fCiitos vielä -
kin huoöiaavaisfuudestasi. Muistan sen
niiu kauan kuin elän."
Oli sunnmitaiiltapäivä. Vaaleat pii- •
vivuoret ajelivat toisiaan keväisellä tai- '
vaalia.- Pieni sinirihtällBtu lauloi sy- •
dämensä riemusta vaahteran tuuhevien ^
lehtien lomassa. Jossakin siinä lähellli
hautoi emo ja sille piti heläyttää kau­neimmat
säveleet, sille ja keväiseen
kukkeuteen puhjenneelle luonnolle.
''l\iuhidea-'--'havupuideö ja vihreydes- •.
sääli- koreilevien lehtipuiden ympäröi- •
" millä'aukealla .istuivat Tellervo ja Mic- "
hael eväskorih sisältö valkoiselle liinal- :
le levitettynä va&sään. Jo' aikaisin -.
aamulla oli Michael poikamaisen vallat­tomana
tuOut kysyihääii, jos mrs. Smith '
täyttäisi nyt antamansa lupauksen ja
lähtisi ajelulle. Tellervo oli pakannut •
eväskorin ja Michaelin pienellä urheilu­autolla
he oHvae kiitäneet pois kaupun­gin
pölystä ja hälinästä. Päivä oli ku­lunut
ha^.iska^ti ^Michaelin kertoessa
synnyinkodistaan Skotlannissa ja työs­tään
täällä.
"Isää ja äitiä ei minulla enää ole",
kertoi Michael, "sillä he kuolivat mo­lemmin
auto-onnettomuudessa. Vähää
ennen heidän kuolemaansa sain äidiltä
kirjeen, jossa hän pyysi minua tule­maan
kotiin. Aikomukseni olikin käydä
siellä lyhyellä vierailulla heti, kun sil- -
ta, jonka rakennusiiisinöörinä olin, val­mistuisi
liikenteelle, mutta samana päi-
1950 SIVU 5