Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 27, 1954

              Joillain ikmisillä saattaa vielä nyk-yaikanakin olla kum­mallinen
käsitys kouluoloista. \Vest G'u<illimburyyn Ont.
rakennettiin uusi koulu, mutta kunnanvaltuuston ''isät"
päättivät, että sen on oltava vain yksihuoneinen, joten
kaikilla kahdeksalla luc^kalla on sama opettaja ja kaikki
luokat ovat siis samassa huoneessa, kuten ennenvanhaan.
Vasemmalla on opettaja, mrs. Viola Burden ja hän on
sitä mieltä, että kahdeksaa luokkaa yhtä aikaa opettami­nen
on erittäin raskasta, tnitä se luonnollisesti onkin.
Kehitys kulkee eteenpäin muualla, mutta Gwillitnburyssa
se näyttää menevän taaksepäin.
MARJATTA:
"Suomen kaunein"
Messuhallin pieni, juhiasali on ääriään
jiyöten täynnä yleisöä: kaljupäisiä her­oja,
arvokkaan näköisiä rouvia, nuoria
^ttöjä ja poikia, vakavailmeisiä ja nau-a\'
ia, näkvypä joukossa joitakin opin-teliä
ensi-askeleitaan ottavia koululai-öakra.
Kuuluttaja tervehtii kaikkia todelli-en
kauneuden ystäviä ja sanoo, että
hiuutaman hetken kuluttua näemme
buneutta oikein kosolti ja muutaman
lunnin kuluttua seisoo edessämme Suo­len
kaunein neito . . .
Kilpailu alkaa, ja rivi hehkeimmässä
luoruudessaan olevia tyttöjä asteke
bkin koristellulle lavalle esittäytyen
jMiss Suomi 1954" — tittelin tavoitte­lijoiksi.
T \ t ö t ovat arkipuvuissaan, 'he
Dvat somia, mutta on ainakin vielä vai­kea
sanoa, onko kukaan heistä enempää.
'Oi vain havaita, e t t ä he ovat kaikki
pehättäviä t y t ö n t y p y k ö i t ä . joihin nuo­ruus
ja sen myiltä kulkeva luonnollinen
^ulous painavat leimansa. ^Kuuluttaja
lohduttaa kuitenkin katsomossa istujia
jkertomalla. etta l e n i n k i voi kätkeä pal-pn
ja vo: myös korostaa paljon, mutta
r-uokion kuluttua näemme kuka kukin
p . Sillä vasta uimapuvussa paljastuvat
|r^e:dän sulonsa täydellisesti.
Katsomoon tulee tosiaan eloa, kun
ensimmäinen missi-kandidaatti astelee
yieisön joukkoon yönmustassa uimapu-r-
ussaan. Ensimmäistä seuraa toinen,
h';>ista kolmas . . . Tuhannet uteliaat
|>;'niäparit naulautuvat heidän poveensa,
I vyötäröönsä, lantioviivaani Yleisö
''^'iyttäytyy hillitysti, joskin kuulen puo-
;;aanekkäitä arvosteluja siellä täältä:
- an pienet rinn . . . huomauttaa edessä-tarmokkiani
kiikariaan käyttävä
"uor.mies . . . tolia on nätit kasvot, mut-
•;'an <uurH jalat . . . Itse tunnen ole-
'^^^^i >amall:i aaltopituudella sen neito-k'in<
sa. i n k a takanani kuiskaa vie-
'^>tover,ll,,n: Tämähän on ihan kun
•^•^^nnayttt-K . , ä.
^ ' VOI tosiaankaan olla tuntematta
-"''^nin daimellisyyden ja alkukantai-
;'^"^en sivuniakua tässä kilvassa," niin
kuui sitä nimitettäneekin. Ym-j^
arran h y M n , miksi kilpailevien neitos-
I J^^^a vielä eilen olivat vapaita,
"onnellisia, välittömiä konttoristeja,
^^^fj'j<iita. ,)osket hehkuvat ja kat­seessa
on ujoutta. Heidän itseluotaanuk-sensa
ja varmuutensa ovat joutuneet ko­valle
koetukselle. Ehkä he eivät voineet
aavistaa, että se tuntuisi tällaiselta ja
sitten se palkinta . . . 100,000 markkaa
• « *
iKauneuskilpailuUe antaa myös värik­kään
leimansa helsinkiläisen liikemaail­man
esittely. Kuuluttaja kertoo moni­sanaisesti
mikä liike on lahjoittanut mi­täkin
valittavalle missille ja mistä liik­keestä
kunkin kaunokaisen puku on ko­toisin^
ja ei malta olla esittämättä oi­keutettua
kysymystä, että mihinkähän
saippuaan se uusi missimme mahtaa
ihastua.
Parituntinen on vierähtänyt. Monet
ajatukset ovat ehtineet ristellä mieles­säni.
Kuulun itse kauneuden lämpi­miin
ystäviin. Minusta on yhtähyvin
suurta kauneutta laskeva ilta-aurinko,
maininkeina vyöry\-ä meri. sininen hy­myilevä
taivas, kuin säteilevä ja nuo­ruuden
raikkautta uhkuva nuori tyttö­kin,
'alutta ihmiseltä — ollakseen to­della
kaunis — vaaditaan mielestäni vie­lä
paljon enemmän kuin hyvinmuodos­tunutta
vartaloa ja kuvankaunita kas­voja.
Hänen henkiset ominaisuutensa,
sisäinen olemuksensa painavat vaa assa
yhtä paljon kuin fyysilliset ominaisuu­det.
Fyysillisestä kauneudesta ollaan
sitä paitsi useasti eri mieltä. Toista
miellvttää sirorakenteisuus, toista uh-keus
j.n.e.
Siksi ovatkin tunteeni hyvin ristirii­taiset,
kun eräs näistä 23 :sta kilpailijat­taresta
nimetään Suomen kauneimmaksi
neidoksi. Hän on nuori ja viehättävä
omalla tavallaan, mutta Suomen vie­hättävin
ja kaunein .. • • ? jcs se
asia onkin jollekin epäselvä, niin selvää
on kuitenkin se. ettei lännen •kulttuuri-ilmiöitä',
— naisen (pinnallisen) kau­neuden-
vuotuista kilpailua ole meillä
unohdettu ja meillä on taas uusi missi
T A V A L L I X E J X T \ ' T TÖ
flerä-Iehdessä.)
— Trans-Canada valtamaantiestä,
josta tulee noin 5.000 mailin pituinen,
on tähän mennessä päällystetty 797
mailia.
Sovittaja
L.\T'SI on jäälautalla! Tuo huuto
yli Koskelan kylän, se kuuluu
Ranta-Koskelan kartanolla — päätyy
siitä avoimesta ovesta avaraan tupaan,
jossa on sunnuntai-iltapäivän rauha. It­se
Ranta-Koskelan isännän korviin se
kantautuu ensimmäiseksi. Hän siinä
pyhäsissään keinuttelee polvillaan suu­ri
postilla, jota on juuri lukenut. Silmä­lasit
ovat otsalleen nostettuina.
Huuto kuuluu myöskin sivupenkillä
lojuvan Hannun unisiin korviin. Hannu
on talon työmies, ollut jo pienestä poi-karessukasta.
Ensin paimenena. Hän
on tuntenut monasti isännän kovan, ku­rittavan
kouran niskassaan. Nyt hän
on itse eteensä katsova, jopa ainoa, jo­ka
uskaltaa vastustaa ukkoa, jonka it­sevaltius
on ennen kuulumaton. Hannu
on ollut näkemässä senkin, että ukko on
piessyt ainoan tyttärensä Astridin tä­män
kertoessa -menevänsä avioliittoon
tukkilaisen kanssa. Hannu oli silloin
auttanut tytön isän käsistä ja antanut
isännälle ansaitun löylytyksen, joka on
•jäänyt vain heidän kahden salaisuudek­si.
Astrid meni, mutta hänen onnensa oli
vain lyhyet. ]Mies. *.\nton. hukkui sa­mana
kesänä koskeen ja Astridille tuli
sen jälkeen pieni poika. Muisto, jonka
poika sai nimekseen. Astrid asui vanhan
Kourun Sandran mökissä poikineen, pie­ni
Muisto ainoana ilonaan. \"ain joskus
salaa kävi Ranta-Koskelan emäntä ty­tärtään
katsomassa, vieden pieniä tuo­misia,
joita sai ankaralta puolisoltaan
salaa otetuksi.
Tuosta ajasta on jo kulunut vajaa
seitsemän vuotta. Sovintoa ei ole teh­nyt
enempää tytär kuin isäkään.
iXo niin. nyt tänä keväisenä sunnun­taiaamuna
oli poikia juoksennellut jää-röykkiöillä,
jotka yöpakkanen oli sito­nut
yhteen, mutta iltapäivien aurinko
sulattanut petollisiksi. Pojat juoksen­telivat
ja kirkuivat. Oli hauskaa näyt­tää,
ylittää jokin isompi railo.. Viimein
oli tuulenpuuska irroittanut yhden lau­tan
irralleen. Siinä istua kyyhötti juu­ri
pikku Muisto toisten houkuttelema­na.
Pojat huusivat ja ulvoivat, mutta
Muisto ei enää uskaltanut hypätä pois
ja virta vei lautt.la yhä kauemmaksi
rannasta. Poikain huuto kiiri pitkin
Koskelan kylää. Ihmisiä alkoi saapua
rannalle. Virta kuljetti jäälauttaa pie­nine
matkustajineen . . .
Huudon kuultuaan Ranta-Koskelan
isäntä painaa kirjansa kiinni, polkaisee
keinutuolinsa vinhaan keinuntaan ja sa­noo:
Lauantaina, maaliskuun 27 pälTinl,
*'Xoita >4äkylän naskakita vaAnaan.
iXo, on heitä sidläjäljeHä, vaikka >'ksi
purjehtisikin päin kiK^enuuu*^
Hannu nousee kiivaasti penkiHä, siep­paa
lakkinsa ovenpielestä naulasta, sa­noen
mennessään:
•Onhan heitä siellä, mutta eiväthän
ne ole Ranta-Koskelan leipää vähentä­neet
I ' Xäine hja-ineen hän painuu
ulos, juoksee yli pihan. Veräjästä hän
valitsee sopivan riu'un ja juoksee ran­taan.
Huuto ja (n>eteli kuuluu rannal­ta.
Siellä vilahtelee ihmisiä. Vaalea­hiuksinen
nainen juoksee pitkin rantaa.
HuK-insa on valahtanut niskaan. Juos­tessaan
hän huutaa lapsensa nimeä:
"Muisto, pikku Muisto, äiti tulee aut­tamaan!''
Ihmiset väistyät tieltä nai­sen
juostessa. Hannu on kuulhit huu­don
ja tuntenut Astridin, nuoruutensa
rakastetun, palvomansa tytön . . .
Jäälautta on juuri tarttunut kiveen
ennen koskeen syöksymistään. Pieni
poika istuu lautalla kylmästä punaiset
kädet kasvoillaan, pieni punainen lakki
toiselle korvalle kääntyneenä. Silmän­räpäys
ja Hannu hyppää lautalle. Se
heilahtaa irti kivestä hänen painostaan,
mutta hän on saanut pojan polviensa
väliin ja poika pitää kiinni hänen polvi­taipeistaan.
Koski nielee heidät pyör­teisiinsä,
mutta Hannulla orf riuku val­miina.
Ihmiset juoksevat rantaa pitkin.
Joku on keksinyt ottaa rannalta pitkän
riuun ja tilaisuuden tullessa hän on
valmis ojentamaan sen Hannulle. Vii­meisessä
kurimuksessa hajoaa jäälautta
ja Hannun täytyy heittää puu kädes­tään
ottaessaan pojan kainaloonsa. Juu­ri
silloin hän saa kiinni miehen hänelle
ojentamaan puuhun ja pian hän on
taakkoineen rannalla.
Astrid juoksee ottamaan poikaa, mut­ta
päättävästi Hannu kantaa pojan
Ranta-Koskelaan. Astrid juoksee hä­nen
rinnallaan pyytäen ja rukoillen:
"Anna lapsi minulle . . . ei, ei sinne,
isä tappaa hänet'.''
Mutta Hannu torjuu .\stridin kauem­maksi.
"Tule järkiisi! Lapsi on kyl-mett\'
nyt, apua on saatava heti." Hän
juoksee eteenpäin ja saapuu Ranta-Kos­kelaan.
Vanha emäntä on ovella, sa­noen
kauhuissaan:
" E i tänne, isä näkee hänetI'
Mutta Hannu työntää oven auki ja
vie lapsen omalle vuoteelleen, peitellen
hänet. Astrid on seurannut perässä ja
Hannu käskee hänen .soittaa lääkärille,
joka lupaa tulla heti, mutta antaa mää­räyksen
antaa lapselle kuumaa jnomaa
ja käskee riisumaan märät vaa't et hä­nen
päältään, sekä hieromaan jäseniä
verenkierron avuksi. Vanha isiintä tu­lee
myöskin viimein katsomaan. .Astri­din
hätäinen katse saa hänet pain:?maan
päänsä alas.
'Kauan häilyy pieni Muisto elämän
ja kuo!ei7-ian viilillä ja viimein eräänä
y()nä nukkuu pois. Mutta hänen elä-_
niänsä ei ole ollut turha. Hänen kirk­kaat
lapsen silmänsä ovat .saaneet tylyn
isoisän sydämen pehmenemään ja kuu­mat
kyyneleet vierivät ukon silmistä
pienen vainajan vuoteelle . . . "Pieni
kultainen Muisto, jospa olisimme saa­neet
pitää .sinut . . ."' Siinä Muiston
kuolinvuoteen vieressä Ranta-'Ko.skela
pyytää anteeksi .Astridilta ja myöskin
yhdistää Astridin ja nuoren Hannun
kädet, .siunaen heidän alkavan yhteisen
matkansa:
"Me tä.s.sä vanhenemme. Te jatkat­te
työtäni. Pieni Muisto on ollut sovit­tajana
meillä. Xyt hän nukkuu ikiun-taan,
mutta hänen mui.ston.sa .säilyy
meillä kuolemaamme asti."
Pieni vainaja saatetaan sitten Ranta-
Koskelan sukuhautaan. Usein käyvät
Astrid ja Hannu kastelemassa kukkia
[Muiston haudalla. Vuosien kuluttua
nukkuu vanha Ratita4Coskelan Isäntä
hänen vierellään, halien, joka on ollut
pieni sovittaja . . .
' • ' A i
Leikattu leipä ei yhteen tartu.
1954 Siru 3