Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 20, 1951

              Jatkoa
Kolmenkymmenenyliden vuoden ikäi-neh
solakka; kalvakas, mutta kamalla
tyttömäisen kaunis nainen istui tänä
tuulisena tammikuun iltana kotonaan
Onnelassa takkatulen ääressä. Hänel­lä
bn ollut käsityö kädessään, mutta se
oli jo ajat sitten valahtanut lattialle.
Hän oli tänä iltana pitkästä aikaa
jäänyt yksin. Ukki oli aaijriuliäkäjmjrt
ja vienyt kaksoisetptikahäanjä^p
poika oli eiUn saäiitil liivan m^nnä^Ö-tiinsa.
Vieläpä pakelust)^^ »ieäi
käymään köionaan tänä iitana/ jöteä
•Hiljalle jäi tätnä - ilta. inuistöineieh vie-
Idttäväksir Miiinka hejnuö kaikki oimai-set
olivatkin jatoaneet pitää ikäänkuin niih pelkäsm, että et lähtisr äidin mat-vahtia,
ettei hän saanut n^inä^^h^^ kaan;^uÄlQ^ syy kilin sinulla olisi ol-vuotena
jäädä yksin, ei «Je^
tä uniukko ilvehtii jälleen hänen kans­sahan
niiilkuihi&i^ . .
i^äitia&ikk^^h^^
välähtivät ttiössatuokiös^ Mutta ei
ollut pitkiä aikbjantiettiiiäis^ kun tuo
nurkassa istuva tnicÄ n b ^ paikoil­taan,
tullen nopeasti liiljäh luo, ottaen
häöCT kätensä omiinsa jä sanoi:
'^'Sinä Otankin tulit, I3Slja! Minä
päiväksi. liiiiilivatkö he, etteivät niiö
mustat piivet hänitk y«K^ Varjo^neet?
Kyllä vain iiitE^^^
aivan noaan tasalle p i t ä en i t u ^^
kokonaan i^heiii elämisen intonisa.
Se^ syysmyrskyineii päivä tiili h y t oi
Hilja, joka ;bli kiiih iiiiessä^ s^fi^^
silmiään .ja äätinähti sitten soinnuttö-mästi:
. . J-it
ybi, imksi iiii
Häh v<6ti kätensä^ pois
ja istahti raiskaasti lä-
•tt,
kiusataan
Välööir '
nyt. Erkki istui nyt vuoteen vieressä ja
oli juuri antanut isännälle vettä. Hän
katseK-ihmÖteUeä, miten sairäanTposkille
k^6si »vaalea puna, vaikka ne olivat jo
pitesnmän iajän olleet yahankeltaiset.
Nähtyään Hiljan, hän viittasi tämän
luokseen ja puhiii kuiskaten:
"Jos sinä vielä yoit^ähtaa iiiinulie an­teeksi
kaikki vääryyteni niinkuip isäsi
ja äitisi bvat luvanneet antaa, hiin ei­hän
sitä tiedä, vaikka tässä vielä paräni-sihkin.'
Katsos, paha omatunto, kiih tie­tää
tehneensä toiselle vääiTjrttä, 4an
kaikkein pahin tauti mitä ihminen voi
potea/ Arinatkö lapsikulta minulle an-
•teieksi?" :;:
Itkien painoi Hilja pälmsä sairaan
povelle ja lupasi kaiken unohtaa . . .
kuin hyökyaalto mieleen jäMiiaiViitti hii^bleValle tuolille,
net keskellä liiitä kaiihiitaÄistöjä; jot- käsin Jimästaäh ja I j ^ ^ i jiyÖri^eenä
ka olivat' j u M : kullMJhe^t kaiihiiiiä k ^ lattialle^^ ^ l i ^ ^ i xiehsi^aiti apuim ja
väsai-jana' häheii sieliiti^^ilihien; <^ yhlt^sä ^^iriim kahissia^^^;^ kantoivat
Niih,:se Miijä: löppuf:Ju^^ huöfieSh söhyalK^
vään;" jolloin •in;^fäk^^ käätöi^iiäh^h^mi^^^^^^ l Emäntä joutui siäi^n J»tan käinfe
heillä veneen tiibliä ^ i i ^ ^ loinecn ja pian potilaalle saatiin anne-ja
monen tunnin riaiurauks^ tuksi häitä tippoja ja hetken kuluttua
dettiin elädmänhaluiseh, rakkaah miehen
•ruumis järvestä V . . '
Murheen sarja alkoi siitä päivästä,
sellainen epätoivoinen murhe, josta ei
tahtonut selvitäkään. Ajatuksia ei voi
jatkaa sillä laduKa, ne on koetettava
karkoittaa pois ifiielestä miustelenialla
pikku tyttöjieh kehitystä.
Oveen kolkutettiin. Jokohan Johanna
tuleekin tänä iltana kotiin? ^Hilja meni
äväämäah ja hämmästyksekseen näki
Yliinäeh emännän oviaukossa. Kiin hän
kehöitti vierasta astumaan sisään, pji^si-lun
vieras, että jos Hiljä-rouvä olisi niin
hyvä ja tulisi hänen kyydissään heille.
Hän, emäntä, oli itse lähtenyt höuta-
Ihme tapahtiii, sairas pararii vähitel­len
melkein täysin tervaksi, vaikka
heikkörunmiiseksi hän jäi, sitä alkoho­li
bii vuösikymttienien äikaiiä jäytänyt
elinvoiman. Sairasvuoteelta päästyaäh
ei hän enää o t t ä M t i j ^^
•mia;"'
maan, että
kaansä.
varnfiasiti saisi rouvan mu-
Mistä tuo rouvan nimi n y t ^ j a h t i ,
ajatteli Hilja, mutta lupasi tuota plkiaa
olla valmis, kim kuuli, että isäntä oli sai­ras
ja että hänellä olisi asiaa. Pian oli­kin
Hiljalla turkki päällään ja villahuivi
päässään ja nijn he istuivat rinnan kirk-koreen
perässä. Matti ohjasi virkkua
oritta ja tuos^ tuokiossa oltiinkin Y l i ­mäen
porrasten edessä.
"Olipas tämä kyytiä", pääsi emän­hän
suusta ensimmäinen sana koko mat­kan
varrella, kun hän lunta vaatteis­taan
karistellen noiisi edellä rappusia
ylös. .
•Kun vaatteet oli riisuttu eteisessä, ke-
Ssoitti emäntä Hiljaa astumaan isäiinän
kamariin. M i t ^ kummalta tuhtiiikäan
Hiljan mielesi astuessaan toistakym-
«enen Vuoden jälkeöh tähän talcbh; jo­ka
oli ehhen vaiihusten piieiieeh ra^en-
- nuksÄ siirtysi^ huö-neen
» ja siis Majankus
mdkeiiv^^^otti näkevissä
{ m ^ n tuolla pei^inällä olevalla yuö-teliä;
l.%Kl-^^
Valo teki ehsin iiikba tblieoi siimat
hämänk3i: K ^ n h ä r ^ l ^ i hän erotti
vuoteessa lepaävähi kalihan olennon,
joiika rintakbhoiä räskaasH j a ^ ^
' rahf eli kuin ^{»puä tdideh. Huoneessa
vallitsi hiljäisuiis, oli knin olisi bcto- *
tettu sairaan viimeista hi^ngehvetoa.
Täinän kaiken oivalsi Hilja vaistomai­sesti
mäs
^saän
häh toi
"llimeellistä, minul-e käsittämätön­tä,
on täytynyt minulle tapahtua", sanoi
hän, "että -me taas kaikin olemme tässä
talossa. Sanokaa hyvät ihmiset, hou­rinkö
minä?"
Hän ponnahti sohvalta seisoälleeh ja
melkein huusi:
"Väinö, Väiiiö^ sinäkö se olet!" Hän.
vaipui itkien takaisin sohvalle, johon
emäntä istui hänen viereensä, Otti hän­tä
harteista kiinni ja sanoi: ^
"Älä hyi ota tätä kohtausta niin jär­ky
ttyneesti vastaan. Iin osaiihut arvata,
että se koskisi sinuun hiin syvästi. Mei­dän
tarkoituksemme oli saada sinutkin
osalliseksi siihen onneen, jöhka luulen
tänä päivänä tulleen meidän monen
kohdalle. Katsos, meidän isäntä on sai­rastanut
jo kolmisen kuukautta ja nyt
viime aikoina hän on alkanut puhua sii­tä
vääryydestä, jonka hän teki vanhem­millesi,
ottaen heiltä Aution pois . . .
Ja nyt, kun Väinö tuli eilen kotiin ja
kuuli, mikä i;än mieltä painoi, sanoi
hän, että asia on heti korjattava. Hän­hän
lähti silloin maaijmaiie rahaa an­saitsemaan
voidakseen ostää is^tään
^tprpan sinun vanhemmillesi takaisin,
mutta kesti näin kauan ennenkuin hän
sai rahat kokoon ja nyt hän lupasi os-'
taa is^tään Aution, miitta isä ei ottä- •
nut kuuleviin korviinsakaan ^tä, että
poika maksaisi hänelle. Päinvastoin, va­kuutti
hän, saahan Väinö osan talosta
niinkiiih toisetkin lapset. - Mutta Eridu
ja Maija oli haettava' tänne tänään ja
isä tbhnusti miten hänen isävaihajansa
oli kahden todistajan läsnäollessa v^^
kuuttanutVj^^ etteiErkki Koivu­lalta
saa ottaa Autiota pbis ja sanonut
vielä, »että parempi blisi^ jos asian vah­vistukseksi
l£utettaisiin oikein sopimiis-kirjät^
hiuttai n^ t^niättä. Ja
kun ^ suntari'H^rtikäin^ '
jotka' olivat edellämainitun todistajia,'
muiitti ties miniieV niin sitten kärvii^^
kuin kävi. Hyyin surullista tätnä kaik­ki
bn näin jälkeen päin ajateltuiia, mut­ta
nythän se korjaantuu, kun isäntä
antaa bi^pan vahheminillesi takaisin.
astuttuaan. Hänen häm- Vävynihie ei öUut aihen ensinkään tyy-
' ' - * • ^ tyväinen, torpan yksinäisyyden takia
ja hänelle voidaan helposti järjestää uu­si
koti vilkkaammalta seudulta. Isäsi
ja äitisi voivat muuttaa kotiinsa jo ke­säksi.'
V"^'--:"^^ •
Näin selitti emäntä lyhyesti niitä
muiitoksiäjimta- tässä talossa oli viime
vuorokauden aikana suumiitdto.; Men-
' tiin ^ jHlle^ :;säir^vhuonee^eii. ~
sitäpaitsi nim suuri,
Olisi voinutkaan sanaa sanoa,
^unbän ympärilleen katsottuaan hi^o-masi
oniien vanhempiensa istuvan rin­nan
huoneen v a r j o i l l a : puolella hyvin
vakavina ja äiti tapansa miikaani^et-tyneenä.
ICiika oli tuo uunin kupeella-
* paikiiihaslliaan istuva inues? E i , nyt
: iian.-vagaa;!^nkm -i^ki' Smte cstiassa <faffie-'
''fessaan-ja- piankaitlisrälvtotfainaaöjvet--'"--
Mutta tänä iltana oh Yliihäen emän­nällä
j a Hiljalla vielä pitkä tiUhteko.
. Emänhän täytyi tehdä selväksi /omat
kepposensa. Ensiksikin hän öK jo pal­jon
aikaiseminin kuin kukaan Oli tien­nyt
Hiljan näimisiinttienösta, eikä hän
itsekään siitä tiennyt, kirjoittanut Väi­nölle
kiiulleehsa, että tyttö bli kihlois­sa
Mannilan pojan kanssa ja saniallä hän
oli vakavana keitöhiit Olgalle, imiten
Väiiiö ön iiheimyt naimisiin ja elää on-nelliseriä;
Hän tiesi, että Olga levittää
mielellään tätä tietoa. Ja nämä jiiönet
olivat perinpjohjin sotkeneet Hiljan ja
Väinön välit. Kyllähän emäntä tiesi, et­tä
Väinö oli maarihut malariäkuuriieessa
lähes vuoden erisin alkuun eräällä Ete­lämeren
saarella ja kohta kun hän bli
ensimmäisen kirjeen pojaltaan saanut,
oli hän hennonut lasketella sellaisia val­heita,
että poika oli tulla uudestaan sai­raaksi
— niin hän oli myöhemmin äi­dilleen
kirjoittanut, mutta äiti ei ollut
siitä kenellekään virkkanut . . .
Oli jälleen juhannusaatto. Hilja, Hel­ga
ja Helinä olivat tehneet koko viikon
kovasti työtä, saadakseen Tapiola-Onne­lansa
kauniiseen kuntoon, sillä nyt piti
heille tulla kail^ein hauskin juhannus
sen jälkeen kun heidän rakas isänsä oli
mennyt pois heidän luotaan*. Niin bli
äiti santmut ja he tytöt tahtoivat blla
kaikessa äidille apuna ja ilona. Olihan
heillä aina, niin kauan kuin muistavat,
ollut hauskoja kesiä ja juhannuksia, mi­ten
tästä n)^ tulisi sen hauska
kaipa tiiq setä >jpka aikoi tuUa heille ju«
hanniiks^i, v p ^ heitä Ensinkään hu­vittaa,
ehkä päihyastoih.
• "Muistathan, He^^
ta kun tuo metimiessetä bn meillä'ei äiti
jouda itföitä paljoa
hui Helga heidän k u ^ pbinii«
"essaan../..'.V. '- " \.
f-*Niini njutta jo^
suurempi ilo kuin iheillk — aikuiset p i ­tävät
niin paljon toisista aikuisista. M^^^
ta minä pidän vain pi^upojiste'\^y^^
kuiitti ilelinä. Pian he raUattaeh riensi»
vät sisään vie<kn oman azmoksehsa kö«
din kaunistamiseksi kukkamäljakoihin.
*'Minä laulan stm iltasi tähtihin,'
ja sun yökösi kuutamoiia.
Mim lasdätt sunaamuhus,ar$nahin
I, purppuroita.
LIEKÖ ollut se sattuma ci-jan
vai määräkö kohtalon lie?
Se pfidatU elomme latvan,
lyhyt yhteinen oli se tie.
Niinrpaljon kuin sinusta toi':?oin^
enemmästä mä pettyä sain.
Maikan yhteisen kanssasi aioin,
yksin tietäni kulkemaan jäin.
Sydän 'tmveita: tulvillansa
päivän sineä-täkyilin.
lladMtnyssä fiiljaisessa
uutta hu&mefita odottelin.
Sinun kuvasi sielussani
^Ufonutsteentnua nostatti.
Smu kalvaa nyt syd^
pimeys kaikki iiyt varjosti.
Hyvää kaikkea toivoin mä sulk,
•täfine initkas' kuti suuntasit.
P0pft kyntesi paljastH midk,
päämääräs* kun saavutit.
Lupauksen jonka annoin^
sitä en tule pitämään y
ja sen valan, jonka vihillä'cannoin^
•mMdemtoipyUUtämään.
Sanat julniat kuin teräs kyhruL,
liääpätvähä kuulla sain.
Oli toinen jo rakkaampi sulia,
jota muistelit silloin vain.
Sinun sielusi ihanteita,
mitä mahtaa ne ollakaan ?
Ne kulkee vain pimeyden teitä,
väiUa manalan ruhtinaan.
LnöMees jtämuiiden syitä en tunne,
vain ne katkerat seuraukset.
Kovin raskaat olivat mulle,
minun haaveeni jäähyväiset.
Teit Sä liiton toisen kanssa
oli sörintss mun sormessas',
vihkivalaasi vannoessa
valhe kavala sydämessäs'.
Kuinka paljon vielä sulle,
petos önhea tuoneekaan.
^en hinnalla ostit mulle
elon toiveitten hautausmaan.
Kätkee toiveen hauta musta,
- seison kiiiliäla synkän sen,
' sen piineistä onkaloista
huokuu halla vain sumuinen.
Sen kuiskaukset, henkäykset
kuih iuqneh terveiset,
^zä toistaa kuinka voinet
pirstoa eloni tmvehet.
OU eloni onneni hinta
niin kalpa sm mielestäs,
si bli vain imtatSn silta
'stdU- seikkäHuih käydessä.
Minä'laulan sun kätehe^kiskkqsen^
kunsiiimslswr^'t&[-kq^ .
Teeti^^msm^ .sen,
tmssi' '
*iyt^ sinun osas,
>^mie on-voittajan ruusuinen tie?
'oälMmitMo tuntosi lie?
^^^imi,:kKlkk laulaa niin kumisti
sinuir ikkunasi allä?" Helinä juostaiir-masi
salih iiälkl i d i l l e tiedottamaan
^^«^^i jota oh' äsken kuunnellut isao
^®Marin ikkunasta jä hmmamui, ttU
laulaja b l i sireehipensaan takana äidia
ikkunan alla. Äiti oli knuiM saman
laulun, hänhän oM juvai omasia kama-vieraita
vdsiaa^'
''mjaä, lapsi, lauluhan 'iatkmV _
J iaulan hitolla maailman,
——^ -sintit kotehisi uuteen.
S^snä ,lanian smt sielusi valkeaan
- y^'-^kQJek-ikmisuuteetiJ' '
••""^3^-iMliä-'kuulen,:ef tä se .on se. me*