Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 13, 1948

              Kirj. DELLA.
Aluksen perällä Melva asettautui mu­kavampaan
asentoon. Risti kätensä
päänsä alle tyynnyksi ja ojensi pitkiksi
"käyneet jäsenensä auringon lä-mmittä-inäile,
kalalle haisevalle kaimelle. Hän
huokaisi syvän, vapisevan huokaidcsen
ja antoi katseensa kulkea yli sinisen
taivaan, jota koristeli lumivalkoiset,
lammasmaiset pilvenhattarat. Hän
nauttisi viimeiseen hetkeen tästä mat-ylivoimaisessa
työssä. Mutta elämä oli
taistelua, loppuim asti...
"Kuin yksi noista tuulen Eristämis­tä
kuusista on hän", ajatteli tyttö, ja
tunsi äärettömän hellyyden täyttävän
rintansa.
John Dawson ehkä tunsi selässään
tuon katseen. Oli ikäänkuin sen vai­kutuksesta
olisi hän havahtunut syvis­tä
mietteistään. Hän suoristautui hyt-kasta.
Hän kieltäytyi ajattelemasta tiä nojaavasta asennosta. Kaivaessaan
ettjj tämä oK hänen viimeinen painumat- piippua taskustaan hän kääntyi katso-kansa
kalastusvesiltä. Hän ei ajattelisi maan tyttäreensä. Tuuheiden, vaalei-mitään
ikävää. Sellaiseen olisi aikaa den silmäkulmien alta katsoivat hänen
myöhemminkin.
Länsituuli nostatti kulkuväylän pin­nan
iloiseen ryöppyyn. Tuttavallisesti
solisi vesi aluksen kylkiä vasten. Kone
tykytti rauhoittavan tasaisesti. Alus
kulki nopeasti eteenpäin, myötätuulen ja
virran avustamana.
Vasemmalla kohosivat mannermaan
kalliorannat. Meri hyväili niitä vaah­toavana,
laulaen ikuista hjrmniään. Aal-siniset
silmänsä, välähtäen läpimästi.
"Teemme hyvää matkaa!" huusi hän
iloisesti. ,
"Joko tulen vuorostani kapteeniksi?"
Melva kohottautui kyynärpäänsä va-^
raan. Hänen kaltaisille, tummille kas­voilleen
levisi ifoinen hymy, mutta hä­nen
silmissään viipyi surunvoittoinen
ilme.
"Ei tarvitse. Pian se alkaa meitä taas
heitelläkin, kun joudumme pois saarten
1}
lot nousivat, aallot laskivat — nousivat
— laskivat — yhä ja yhä, kuten ne oli- suojasta,
yat aina tehneet, kuten ne tulisivat aina "Jos sinua vaan väsyttää 1
tekemään. Ja kalliot ikäänkuin olivat John Dawson heilautti kättään kiel-siinä
sitä varten — meren hyväilyä yar- loksi ja kääntyi jäleen työhönsä. Pii­len.
Ihmiset Voivat tulla ja mennä. Voi- punsavu levisi sinertävämä pienenä pil-vat
pysähtyä katsomaan. . Voivat vii- venä hänen edessään^ pän katsoi sitä
pyäkin. Mutta tuli*, aika että ihmisen ja muisti miten usein Melva oli ituollais-oli
poistuttava . . . Kalliot eivät >os- ta pilveä tavoitellut pienillä käsillään,
kaan poistuisi. Meren aallot eivät kos- istuen tässä hjrtin katolla hänen feäsivar-kaan
lakkaisi hyväilemästä niitä, laula- tensa suojassa.
masta niille.
Oikealla oli saarirykelmä. Sen taka­na
aava Tyynimeri. Se nousi valtavin
mainingein, kuohuen huipuissa pieniin
vaahtopäihin. Mustia, kammottavia
kareja nousi «merestä kaukana saarten
rannasta. Vesi lensi valkoisena pitsi-
Kovin oli tyttö surumielisenä taas­kin.
Mutta ei auta. . Hänen on jää­tävä
pois näiltä kalastusmatkoilta ja
opittava muutakin elämää. Kohta hän
jo täyttää seitsemäntoista vuotta eikä
vielä tunne kiintymystä mihinkänä muu­hun
kuin kalastukseen ja metsästykseen.
verhona niiden ylitse, välkkyen aurin- Jospa hän olisikin ollut po&a! Sitten-gossa,
ja teki kauniiksi nuo syvyyksien hän heidän elämä'saisi jatkua yhä ku-vaaralliset
vaanijat. Saaret estivät suu- ten tähänkin asti.
ren merenaallon pääsemästä kulkuväy- Tosin hän oli käynyt koulua talvi-lään,
mutta niiden pauhina kantautui kuukaudet ja asunut maalla ihmisten
kauas, kun ne heittäytyivät saarten ui- joukossa. Mrs. Watkins, hänen omalla
korantäa vasten. ' hellällä tavallaan, oli huoltanut tyttöä"^
Melva huokaisi taas. Ei surusta, ja koettanut saada hänet oppimaan yh-
Vaan rakkaudesta kaikkea tätä tuttua tä ja toista joka kuului tyttösten opit-kohtaan.
Hänen nuori sydämensä oli
pakahtua onnesta. Hänen katseensa
kulki taivaalla lämpimänä ja loistavana,
mutta hän tiesi mitä kaikkea oli hänen
ympärillään ja hän oli näkevinään kai­ken
tuolla ylhäällä sineydessä. Hän
kuuli sen meren äänestä, tunsi sen aluk­sen
vavahduksista, auringon lämmös­tä
. . . Kaikki oli niin tuttua, niin
rakasta. TäjTinä muistoja isän ja hä­nen
yhteisistä vuosista. Tuuli oli lau-tavaksi.
Mutta tyttö kävi levottomak­si,
kun istui neula kädessä. Hän kar­kasi
sellaisen työn äärestä ja livahti
metsään pyssyn kanssa. Siellähän viih­tyi
monia tunteja ja kun hän palasi,
loistivat hänen kasvonsa tyydytyksestä.
"Menisit nannisin ja hankkisit tytölle
kunnon kodin!" torui vanha nainen ty­tön
isää kerta toisensa jälkeen.
Mutta vuosi vuodelta pysyi John
Dawson yksinäisenä. Vuosi vuodelta
lavinaan niistä^ «meri kuiskutteli lisäyk- jatkuivat Melvan ja hänen yhteiset kä­siä.
Koskaan niitä ei voisi unhoittaa, lastusmatkat. Fraser joelta ylös aina
d koskaan. Skeena joelle asti oli-kalastajia joille
Hän antoi katseensa kulkea alas tai- oli tuttu näky tuo kehnonlainen alus,
vaaita., Se pysähtyi rannasta kohoaviin^ tuo kookas, harmaapäinen mies ja pik-kalliovuoriin,
niiden rinteillä kasvaviin kuinen, tntistatukkainen tyttönen.
tuulen kiusaamiin kuusiin. Ne olivat
kärsiviä, vääristyneitä kuusiparkoja. Ai­nainen
tnerituuli niitä kiusasi ja työnsi
kallion puoleen, kuin turvaa'fiakemaan.
Mutta kallio tarjosi niin vähän lämpöä,
Heistä arva^tiiir yhtä ja!i toista ensi
vuosina. Jostakin kuului ikertornisia
että äiti oli ollut.ranskalainen. Hänen
olisi pitänyt hukkua lapsen ollessa ai­van
pieni. Mutta John Däw5on ei kos-niin
vähän maaperiiä kuusten dämänha- kaan kenellekään kertoniit mitään, ja
luisille juurille. SiltBrin kuuset kasvoi­vat
— vaikka elämä oK ainaista taiste­lua.
Ne kasvoivat, vaikka se oli kitu­vaa,
vaikka niistä tuli vääristyneitä sai-raloisia
puita . . .
Melvan huulet raottuivat, hänen sil­mänsä
tummenivat. Hän katsoi yhä
ylös rinteille, mutta hänen ajatuksensa
oli sieltä poistunut. Ja kun hän katsoi,
muuttui hänen silmiensä äskeinen unek­siva
ilme miettiväiseksi, surumieliseksi.
Hitaasti hän käänsi päätään ja kat- hyllyyn, joka oli rakennettu hytin keula-soi
isäänsä. Pitkä, laiha, kumaraksi päähän ja joka oli täjomä kirjoja. Ne
käynyt oK isä. Liian laiha ~ liian va- herättivät kunnioitusta tuota hiljaista
syi:^ oli hjln. Hänen pitäisi saada miestä kohtaan yksinkertaisimmankin
lepoa ja hoitoa eikä kuluttaa voimiaan vieraan samissa.
koska puheet kaikesta päättäen olivat
saaneet alkunsa intiaanien joukosta, ei
niille annettu ajan kuluessa enempää
huomiota. ,
Heihin ja heidän elämäntapaansa to­tuttiin
eikä vaivattu päitä* enempää ar­vailulla.
Kaikki jotka tunsivat John
Dawsonin pitivät hänen hiljaisista, siis­teistä
tavoistaan ja hänen miehekyydcs-tään.
Hänen aluksensa hytissä vierail­taessa
luotiin uteliaita silmäyksiä kirja-
UteHaääa myife seurattiin pientä tyt­töä
hänen leikeissään. Poikamaiseen
tapaan hän vuoli veitsellä puusta pieni^
laivoja, tai sommitteli hylätystä verkon
palasta itselleen verkkoa. Koskaan ei
hänen nähty leikkivän nuken kanssa tai
leikkaavan paperinukkeja julkaisujen
väritetyiltä lehdiltä, kuten toiset tyttö--
lapset tekivät.
Kelisin kalakannuttimoilla, kun
alukset olivat satamassa viikon lopuil­la,
yhtyi Melya iloisena ja vapaana in-tiaanilasten
leikkeihin. He kulkivat
ylös metsään pitkin purojen vartta puro-lohia
pyydystämään. He onkivat turs­kia
ja muita pohjakaloja maaten vat­sallaan
laiturin laidalla. He soutelivat
pienillä veneillä lahdella. Ja kahlasivat
matalikkorannoilla.
Melva ei tyytynyt vain kahlaamaan.
Hän ui, herättäen suurta ihailua tove­reissaan.
Hekin ehkä isompana uskal­taisivat,
mutta ei vielä! Melva ei pe­lännyt.
«Hän ui kuin kala, sukeltaen
aina välilä. Hän herätti jo kahdeksan­vuotiaana
huomiota kalastajien puolel­lakin
tuolla taidollaan.
"Koska olet oppinut uSmaan, Melva?"
Hän katsoi kysyjää vakavin, ajatte­levin
silmin. "En minä muista. Olen
aina osannut uida", hän vastasi. Mutta
hän jäi ajattelemaan asiää, ja kun hän
palasi alukseen isänsä luo, 'kysyi hän:
"Isä, miksi minä osaan uida eikä toi­set
lapset osaa?"
-Dawson laski kätensä tytön pään
päälle, kuten hänen oli usein tapana
tdidä. Hän oli hetken vaiti, sitten vas­tasi
hitaasti:
"Opetin sinut uimaan ktm olit kolmi­vuotias,
Melva, KaiKden, jotka merillä
kulkevat, pitäisi osata irida^"
"Että ei huku jos sattuu jotain, niin­kö,
isä?"
"Niin."
Noihin'aikoihin Dawson osti hänelle
haulipyssyn. Melvan ilolla ei'ollut ra­jaa.
Hän harjoitteli ampumista joka.
tilaisuudessa. Merellä ollessa hän heit­ti
tyhjiä maitokannuja aalloille ja täh­täsi
niitä. Tai hfeidän yllään lenteleviä
kalalokkeja. Tai hylkeen päätä, joka
sattui ilmestymään kyllin lähelle alusta.
Ja sai isältään hyväksyviä päännyök-käyksiä.
"Mutta tämä ei tapa mhään", moitti
Melva.
"Ei ole väliä. Kunhan opit ampu­maan
tarkasti vain", vastasi isä.
"Koskahan saisin oikean pyssyn?" .
"Kun ehdit vähän isommaksi."
Aika kului. Kyllähän John Dawson
tiesi että lapsensa kasvatus ei ollut täy­dellistä.
Jäi paljon opettamatta sellais­ta,
jota tavallisissa oloissa lapsi olisi it­sestään
oppinut, mutta joka tällaisissa
oloissa.oli mahdotonta. Vaan tuli ope-.
tetuksi hänelle kuitenkin sellainen elä­mänkatsomus
jonka juuri hänen lapsen­sa
tuli omata. Ja se, että hän luuli
kykenevänsä siinä (^tuksessa onnistu­maan,
lohdutti Jofin Dawsonia suuresti.
Hänellä oli kiihkeä halu saada tyttö
jo aivan pieriestä ymtnärt|mään että
maailmasi oli monen erilaisia ihmisiä,
omine, erilaisine cKinäntapdaneen. Kir-
^jojen avulla, he matkailivat eri osissa
maailmaa, ja isä riemuitsi kun öäkl sen
mieienkiiniM)n, jolla lapsi seurasi hänen
lukemisiaan ja kertomisiaan.
•Kannuttimoilla työskenteli kiinalai­sia.
Merellä kalahteli japanilaisia. In­tiaaneja
oli sekä merellä että maalla.
\.He pääsivät h3rvään alkuun ottaessaan
heti ensimmäisinä nämä kansallisuudet,
jotka olivat niin erilaisia 'valkoisista'
roduista, ja tutkiessaan heidän kotoisia
elämäntapojaan, heidän kothnaittensa
ominaisuuksia. Olivatpa he väriltään
tummia lai vaaleita, tuntuivatpa heidän
elämäntapansa kuinka omituisilta ta­hansa,
he olivat kaikki ihmisiä. Ei ol­lut
syytä halveksia minkään kansan ta­kapajuisuutta,
SiUien löytyi luonnolli­set
syyt, jotka pitivät heidät jäles^ ylei­sestä
kehityksestä. Eikä aina niin luon-
«iölliaet syyOsMxk, Esimerkiksi inU
nien suhteen oli käynyt niin että vai
ihpiset valloittiyat heidän kalastus-metsästysalueensa.
Intiaani jäi sivi
halv^ittuna. Valkoinen rakensi
tinsa,' intiaanin kodin hävitessä. I
aaneille ei tarjottu uutta ja parem
vanhan tilalle, kuten olisi kuulunut,
valloittaja olisi ollut ymmärtäväinen
ihisrakastaja.^
Melva seurasi kaikkea avosilmi
näx Niin paljon oli ihmeitä maailma
Ja^ niin paljon kirjoja joissa yhä uuf
ihmeistä kerrottiin!
(Hänestä ei kehittynyt täydellistä
jatoukkaa, mutta valittuina hetkinä
S3rventyi lukemaan koko nuoren s
mensa hartaudella. Hän kykeni h
maan lukemisistaan selväpiirteisesi
perusteellisesti ja isä oli siitä oni
nen. 'Hän tunsi että Melva oli tui
tu. Vaikka elämä kävisi hänelle
keaksi, kykenisi hän ajattelemaai
oman itsensä, näkemään laajemmin
vain omakohtaiset kokemuksensa, J
nisi asettamaan itselleen varman
määrän, johon P3rrkii.
Ajatellessaan vuosia taaksepäin
John Dawson tyttärensä tummat,
käät silmät kirkkaina seuraavan l
liikkeitään, hänen kasvojensa ilr
Auttavainen oli tyttösen käsi heti
nestä alkaen. Avonainen ja rehe
hänen sanansa. Osaaottavainen I
sydämensä.
Niin, aika oli tullut muuttaa t
elämähtapaansa. Enemmän oli
opittava kiiin mitä hän kykini o
maan. Mutta hän oli tyytyväine
maansa pöhjäah. Täysin tyytyv
Ja vaikka Melva kärsisi katkerasti
ta, ajan kuluessa löytäisi hän uutt;
lenkiintoa, uusia pyrkimyksiä. • • •
Alus alkoi siirtyä pois suoJaTselt
Iältä. Dawson katsahti taakseen,
erään nimekkeen kärkeen. Hä
kaisi kelloonsa, ja katsoi taas.
hän jo eroittikin toisen aluksei
juuri ilmestyi näkyviin niemekkf
kaa. '
"Tuolta se Nick'tulee!" huudal
ja katsoi alas Melvaa. Mutta M
kuullut. Hän oli nukahtanut.
Hymyillen isä katsoi tytärtänsä
'pa todellakin hän kasvanut vii
. koina! Ja muuttunut aivan ail
sen näköiseksi! Mutta puku o
ennenkin, isompi vain. Samat U
overaalit, taskut pullistuen ei
aarteiden kokoelmasta, kuten ain
"Kuulehan Melva!"
Melva säikähti ja oli jaloillaai
nenkuin kunnolleen heräsi. 'Mit
syi hän, 'katsoen isäänsä.
"Laitahan meille hyvänkokoi
leivät ennenkuin joudumme
m3Tskyyn", sanoi Dawson.
"Nukuinko 'kauan?" Melva
ympärilleen, ja taakseen. "T
se Nick jo tulee", sanoi hän ja
, teli, "Enkö rfidi kahvinkin kei
isä? Aivan hyvin ehdin, jos toi
peastil" ja hän hävisi alas hytti
^ I>awson hjrmyili. Yksinpu
Melvalla totuttu tapa. Se sof
viri, sillä koneen käynti teki \
kustdut va&eiksi.
»Ei tarvinnut kauan odottaa ki
jo toi höyryävän kahvikupin j
liha voileivän. "Tällä, luulen,
'meen kunnes päästään satamr
sanoi hän äidiUisesti. "Kahvi l
A^cvää. Keitin liian vähai
Hän painui takaisin hyttiin
oman kuppinsa ja voileipänsä.
hytin katolle istumaan. "Tuol
tää tosi tuulelta, vai mitä sin
isä?"
"Arvelen sitä" samaa", 'my^
son.
"Nick saavuttaa meitä aikr
Hän ehtii Lepolahteen palj
mcita." Melva haukkasi kipiu
Bipa mcfllakin nopcakulkuis(
isäl"
smr 4 LAUANTAINA, MARRASKUUN 13 PÄIVÄNÄ, 1948