Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 29, 1947

              Kar
Pitääpä vähän fuku^^^^ Minun makuni
Jaa-a, kun olen Isoäiti, niin saa­lienhan
vähän tukistaakin lapsiani.
Meillä kun on nyt vuosia "run­nattu"
elokuvia ja katseltu niitä,
niin siinä ön huomaamatta taan­nuttu,
taannuttu niin, että tuskin
enää muuta henkistä puolta kai va­laankaan.
'
Meillä vietettiin Vapauden 30-
vuotisjuhlaa ja Venäjän vallanku­mouksen
muistojuhlaa. Alussa piti
olla puhe ja runo, ja sitten eloku­vat.
Siitä oli ollut ilmoitus. Olin
lipunmyjrnnissä. Kovin vähän saa­pui
ihmisiä ja heistä suurin osa mei­tä
kohta hautaankaatuvia. Vuorol­lani
minullakin oli tilaisuus käydä
esittämässä se Vapauden runo ja
näin, ettei siellä ollut kuin harvak­seen,
siellä täällä ihmisiä. Missä
lienevät värjötelleet — puhetta pa­ossa.
Varmaan he luulevat olevan­sa
niin tietoisia, ettei meikäläisillä
puhujilla ole heille mitään sanot­tavaa.
Mutta se juuri osoittaa suur­ta,
sanokaamme tietämättömyyttä,
kun ei voida ikävystymättä kuun­nella
vakavampaa puhetta, vaikka
se koskettelisi kuinka tärkeitä asi­oita.
Sellaisestakin, vuosisatamme
tärkeimmästä tapauksesta kuin Ve­näjän
vallankumous luulisi kiin­nostavan
joskus kuunnella ja muis­tella,
mitkä seikat johtivat Venä­jän
kansan siihen tilanteeseen, et­tä
sen oli otettava valta tai sorrut­tava,
ja mitkä olivat tekijät että
niin suuri yritys onnistui. Histori­asta
meidän aina täytyy ottaa op­pia,
emme me tänä päivänä tiedä
mitä tulevaisuus helmassaan kät­kee
kannettavaksemme.
Siinä puheen aikana kerääntyi
eteinen täyteen väkeä. Kävivät ra­ottamassa
ovea — "Oo, vielä pu­huu!"
Ja ne onnettomat, jotka oli­vat
tulleet menneeksi lehterille,
siellä kuhisivat ja rähisivät. Ja kun
siellä kuvapuolella räpsäyttivät,
siellä kuvapuolella räpsäyttivät va­lon,
niin kansa ryntäsi sisälle. Luu­livat
puhujan lopettavan. Mutta ei-p3.
lopettanut, sisulla hän koetti sa­noa
sanottavansa, kun oli kerran
päivän ktmniaksi puheen valmista­nut.
Ja ne jotka kuuntelivat, va­kuuttivat
että kyllä sitä kuunnella
kannatti. Minä en kyllä kuullut,
eteisyleisö siitä huolen piti.
Kyllähän nyt on ollut hyvä kala-vuosi
ja rahaa tulee kuin roskaa.
Mutta ilmassa on myrskyn enteitä.
IVIustat pilvet nousevat, turmahkel-
3ot kalkattaa. Tavarain hinnat nou­sevat,
leipävarras kohoaa. Työvä­enjärjestöjä
— tuolla ja tuolla —
"Liekki" se rupesi palamaan
ja loimun nyt vähän liikaa.
Efttinen"Liekki" oli kauniimpi,
se muistuttu "virtaviivaa".
Entisen nimen minä tahtoisin
takaisin otettavan vielä.
Puhtaan valkoisen pohjan päällä ettei tarvitse marjoja kantaa."
Xaapurin Susanna ja minä olemme
joka syksy tehneet karpalomatköja, toi­sina
syksyinä yhden, toisina useampia.
Niinpä nytkin iski tuo kuume meihin.
Emme tosin ole nähneet kauppojen hyl­lyillä
karpaloita, mutta olemme ajatel­leet
että intit ovat myöhästyneet. Su­sanna:
tuli meille eräänä kauniina iltana
ja ,sanoi:
^Huomenaamuna sitten lähdemme
nevalle. Muistakin lypsää aikaisin kant­turasi.
Mennään peukalokyydilfä, kyl--
lä Jussi hakee meidät sitten illalla pois.
vintamiut kaivosta ämpärUlä
Susanna lauloi lopun ja niin sii
syntyi mieUyttävä duetto. Xauraen e.
simme ja jatkoimme matkaa seuraava;
taloon, jossa odotimme Jussin tulo
Ja pianhan hän tulikin.
Vaikka emme karpaloita saaneetkaa
niin hauska oli retki kuitenkin.
MARLEXA.
se oli niin selvä ja sievä.
Kyllä se silti on aivan sama
miltä se päältä näyttää.
Sisältö se on joka vaikuttaa
ja ajatusmyliyjä käyttää.
SUOM.A XVÄINIO.
aletaan vainota, keksitään uusia ki-ristyslakeja.
Uutta sotaa lietsotaan,
taantumus uhkaa, lamaannus uh­kaa.
Tapaako se työläiset niiden
tyhmien neitseiden kaltaisena, joi- pahaa unta?"
Matkamuistojen
maininkeja
''Kansainvälinen" huristi aivan koti-veräjälleni
. . .
Kiitos sinulle, Vieno kulta, kun niin
elävästi kerroit matkastanne. Se soi
mielikuvitukselleni vapaan vallan seu­rata
karavaanianne. .Aivan selvästi näin
jokaisen vuoren huipun ja kauniin laak­son,
vieläpä sagepensaatkin siinä mat­kan'varrella.
Oi miten monasti noissa
kiperissä mutkissa pelkäsin hurjastele­van
auton oisuvan .eteemme sieltä mut­kan
takaa.^ Mikä meidät silloin perisi,
kun ei tiessä ole varaa väistää — löy­täisimme
itsemme tuolta rotkosta! Ihan
päätäni huimasi katsoessani sinne sy­vyyksiin.
Onneksi eivät vastaantulevat
hurjastelleet, kaipa heillä oli sama pelko
kuin minullakin.
Ja niin sain minäkin ihailla muun
muassa tuota suunnattoman suurta tam­mea.
Sen mahtavuus mykisti muuten
niin herkän kieleni.
Joo, \^eno, hiin tarkasti seurasi mie­likuvitukseni
teitä ja taisipa ravata jos­kus
edellekin, koska useammin kuin
kerran olin kuulevinani muinaisaikojen
intiaanien sotahuudot ja odotin nuolen
vingahdusta korvissani. Ja ne muste-
"kalat — ne kummittelevat vielä unes-sanikin.
Yksi sellainen rumilus sai mi­nut
iljettäviin lonkeroihinsa ja puristi
niin että olin tukehtua. Kun heräsin,
niin se olikin vain armahin ministerini,
joka oli kietaissut kätensä v-mpmrilleni
ja aina vain kiristi otettaan. Kun ky-sjnn,
mitä hän uneksi, niin kehui vain
tanssineensa, jonkun ihanan olennon
kanssa. Käänsi selkänsä ja alkoi kuor­sata.
Mutta minä en enää nukkunut,
valvoin ja koetin ar\'ailla kenen kanssa
hän oli tanssinut. Tietenkin se oli joku
nuori t\Hönheilakka. Niin varmaan —
ja nyt vain tbossa niin viattomana nuk­kuu,
mokomakin svTitipukki! . Kiu­kuissani
potkaisin häntä sääreen.
*'Mi-mitä. sinä potkit? Näitkö sinä
den lampussa eiole öljyä .
Ei pitäisi missään tapauksessa
hjHveksia puheita, vaan itsekin har­rastaa
tietoa, koota henkistä pää­omaa.
Tieto on valtaa, tietämättö-n^
yys tuo orjuutta.
Ja tämän päälle voin sanoa, että
lainakirjastoomme on saatu paljon
Ulitta hyvää kirjallisuutta. Kun tu­lee
talven pitkät pimeät illat, niin
niitä on hauska viettää hyvän kir­jan
parissa.
ISOÄITI.
Huomenna — mikä erinomainen sa­na,
koska 5c sovfJttiu sekä laiskoille et-
/<V akkerU^.
En \'astannut. Nousin ylös hauto­maan
nyrjähtänyttä var\'astani kylmillä
kääreillä.
Aamun tullen oli varvas terve ja si­suni
lauhtunut. Keitin kahvia ja he­rätin
kultaisen ministerin seurakseni. Ja
me hymyilimme ja puhelimme niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut.
SIRPA-SERKKr.
Alakuloisuuden painanteesta päästää
yksi ainoa hyvä ajatus tai sen itu, jos
sen osaa itscUreft kaapata,
• • •
mmarretty
Ystäyäni, oletko Sinä sitä laatua hen
kaö, joka ''loukkaantuu" hj-vin help«
ti? Jokin turha, tarkoitukseton sana,
katse, tai ehkä kev>n olkapään kohautus
saa sinut tuntemaan itsesi sorretuksi ja
väärinymmärretyksi.
Minä olen nyt hyvin pahoillani, silE
olen tietämättäni loukannut kirjeessä
henkilöitä, ja vielä niin rakkaita, joil.
lekka toivoisin aina vain mahdollbim-man
hyvää. IMinua s\\ietään ilkeydes­tä,
ja olen koettanut olla hyvi. Piikit-na.
mutta minua se asia ei surettanut, telystä ja sensellaisesta on omatuntoni
"Hyvä, kello kahdeksan aamulla olen,
teillä."
Aamulla laitoin kiireesti eväät, kaik­ki
aamutyöt jätin kotiapulaiseni huo­leksi,
ja riensin Susannan asunnolle.
Hän oli jo lähtövalmiina. Jonkun mat­kaa
käveltyämme aloin syödä eväitäni.
"Mitäs perillä-syöt", huomautti Susan-siliä
olin varannut evästä kylliksi.
Eleillä oli muutamien mailien matka
sinne marjanevalle, joten pelotti jo vä­hän,
miten sinne jaksaa. Mutta jo alkoi
kuulua auton jyminää, ja oikealta suun-puhdas,
sillä inhoan kieroutta ja koetan
vaeltaa elämäni polkua suoraan eteen­päin.
Enkä kuitenkaan voi puhdistaa
itseäni heidän edessään, enkä enää jat-kaa<
pahaa mieltä kys\Tnällä mikä on
naita. Seisoimme peukalot pystyssä saanut heidät kaikki niin varmaksi sii-tienvieressä.
Hymyssä suin otti Topi
meidät vierelleen ja vei polkumme pää­hän.
Yhteinen päätöksemme oli, että
kyllä Topista saa joku tyttö hyvän mie­hen.
Poikkesimme marjamaan lähellä ole­vaan
taloon, jossa emäntä otti meidät
iloisena vastaan, vieden hieti kahville.
Siinä meillä kaikilla riitti puhetta niin. kirjeet tuovat tietoja, ollaan valmiit us-että
nevalle meno oli aivan unohtua, komaan kaikkein rakkaimmasta paljas-
Havahduimme viimein. Emäntä lähti, ta pahaa. Eikä tämä ole ensimmäinen
meitä saattelemaan rantaan ja lupasi kerta kun saan näin pahan mielen, mutta
tä, että olisin heitä ketään tahallani
loukannut. Olen sitä miettinyt niin.
miksi ollaan h^ti valmiit uskomaan pa­haa.
Eivätkö ne hellät tunteet merkit­sekään
mitään ihmisten kesken, kun a-voin,
luottava suhde voi vallita ollessa
henkilökohtaisessa kosketuksessa, mutta
heti kun välimatka pitenee ja ainoastaan
kanootin, varoittaen kaatumasta, koska
olemme ensikertalaisia.
Susanna istui eteen ja minä perään.-
"Hui, tämähän menee heti nurinI"
".Älä pidä kiinni reunoista!"
"No mistäs sitten?"
"Melasta vain."
"Osaatko uida?"
"En."
"En minäkään."
"No mennään sitten läheltä rantoja
ja pidetään kieli keskellä suuta . . ."
Pahasti kanootti heilahteli ja tutisi,
mutta onnellisesti sentään perille pääs­tiin.
Puoli tuntia kierreltyämme paksun
kanervikon seassa emme löytäneet yh­tään
ptmaista marjaa,-ainoastaan joku
raakilona paleltunut näytti hyljätyn
keltaista kylkeään.
Hilpein mielin kuitenkin istuimme
syömään eväitämme ja katselimme vie­rellämme
olevia tuoreita peuranjälkiä.
"Marjoja täällä ei ole, mutta täällä on
lihaa", tuumimme kahvia juodessamme.
Laulaen työnsimme kanootin vesille
kuten tottuneet melojat — ja voi ih­mettä,
kanootti liukui tasaisesti veden
pinnalla, ja lauloimme särkynein • sä­velin.
"Eihän tämä enää heilu ollenkaan."
"Ei, kun emme itse heilu emmekä pel­kää."
"Hauska tällä olisi soudella."
'•Hauska, hauska olisi . . ."
Emäntä kehoitti päivälli.selle, mutta
mehän olimme juuri syöneet.
"Ei siellä marjoja ollut, ettekä tekään
sitä sanonut . . ."
»
"Ette kuitenkaan olisi uskonut, sillä
eihän suomalainen usko ennenkuin koct-ta.'
i^\ huomautti emäntä.
Enmiekä olisi uskoneetkaan. Ja mat­kahan
oli hauska ja päivä ihana.
Tulomatkan varrella Takalon Ante­ro
laajensi laitumiaan ja kehoitti heillä­kin
poikkeamaan. Emme kuitenkaan
ne edelliset kerrat todettiin postin vii­pymisen
syyksi. Koetin silloinkin Nin-märtää
heidän hätänsä, vaikka ssjlme-nikin
niin epämiellyttii\'Äs?ä,nnrodössa.
Rakas ystävä, joka tätä luet, en ole
tätä sepittänyt oman väärinymmärre­tyn
itseni takia, vaan haluaisin pieneksi
opiksi esittää muutamia jo vanhoja, mut­ta
varmasti hyviä neuvoja. Jos saat
kirjeen, joka ehkä tuntuu vähemmän
kauniilta, niin älä missään tapauksessa
riennä siihen vastaamaan kirhtj-neessä
mielentilassa. Anna ajan hiukan kulua,
lue se uudelleen ja koeta asettua lähettä­jän
asemaan ja ymmärtää hänen ajatuk­sensa
ja olosuhteet missä hän elää.
Ajattele onko hänellä ehkä syytä kirjoit­taa
sinulle niin kuin hän teki. Jos hän
on rakas sinulle, niin kuinka voit ajatel­la
että pitkä välimatka olisi tunteet kyl-mentänvt.
sehän tekee usein päin
toin. Kirjettä kirjoittaessasi koeta aset­tua
vastaanottajan asemaan, -^jatt^e
mitä hän tuntee tuosta tai tuosta sana?-
ta tai asiasta.
kys\-ä. mikä
Minä.
Nyt sinulla on sv\1:i
olen minä antamaan neuvoja:
joka näitä neuvoja noudattaen olen kir­jeeni
kirjoittanut ja tullut niin huonoi­hin
tuloksiin?. Mutta minulla on siihen­kin
lohdutus, .\jattelen. että mit^> J"^'
ri henkilöt, jotka sanovat rakastam>3
toisiaan, niin usein pahimmin toL^aa
loukkaavat? Onko se rakk.autta?
K E S Y J E N lintujen ikäonylm- _
kaan s i t ä pitempi.
on itse lintu. Hanhet ja kalkki.^-
e l ä v ä t , aika vanhoiksi, ^ana
vain 16 vuotta. Pikkulinnu|S^|^
k ä i k ä i s i n on leivo, jonka tieo ^
e l ä v ä n 17 vuotta.
LUDVIG XIV aikana käyteUi^^^
pitsikalvostimia, jotka ^hj^ -
Frans H aiKai
naran mittaisia, saada
poikenneet, kun se on tiestä syrjässä. Ai- koettivat ylhäiset herrat
Joka ei tahdo käydä iwrrista, olkoon na touhukas Antero lauloi: selleen arvokkaan ulkomuodon v
kohtuullinen viisaudenkin kanssa. "Niin monta kertaa kun vettä olen tämällä tekovatsoja
SIVU 6 LAUANTAINA.. MARRASKUUI^. 29. PÄIVÄNÄ
f,