Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 22, 1947

              MM:; iktiiuniltltti LAITANTAINA MAALISKUUN ^2 PÄIVÄNÄ
»wan»m»»minitiamiMiiiutmimmiiitmm.»».^.n,,^^ i. i . i i „ i
Sivu S
na KiRj. LASTU.
IV
i lisella puolella. Autiolirinaa ko­hu--,
vuorenharjanne melkein kohti-siki.
aan ylös lammesta,- jonka ran­taa
pitkin kiemurteli kaitainen,ki.
vikkoinen jalkapolkii. Ajatellessaan
syä Tuulan jäljessä päätteli Otso,
et ta tornista avautui Vfirmaankin laa­ja
näköala y^i harjantecQ. Ehkä tor­ni
ci' rakennettukin juuri sen -tähden.
Seuraavana kulki rouva Lagerbom,
puettuna kirkkaaseen, tunturireikei-paitaan
ja koreasulkaiseen hat­tuun
Herra Keronen, pyöreänä ja
tou!nakkaana • oli viimeinen joukossa.
OtÄ n mielihyväksi oli Erik Beck
kicj'äytynyt lähtemästä mukaan.
•Ah, eikö täällä ode idyllistä?'*huo-ka^
l rouva Lagerbom ja jättäytyi ta-ha];
aan hieman jälkeen.u-^tsoharp-karja
tuottanut tuskin mitään, —
pasi samanaikaisÄsti ja nopeasti
eteenpäin.
"Tuula, kokeilin tornihuoneen
oveen kaikkia avaimiam. Mikiiäu
niistä ei avannut sitä. Sattuuko si­nulla
olemaan tiirikkaa?"' Hän^pu-
•hui-matalasti, vaikka jälkijoukko tus­kin
olisi kuullut tavallistakaan pu­hetta.
';Hyvä ihminen'", naurahti Tuula
päätään kääntäen, 'luuletko minua
murtovarkaaksi? Ei. mitään sellaista
minulla ei ole, mutta voisimme käy­dä
kylän sepällä. Sinne on vain ki­lometrin
verran. Ja \VessmaniIla on
polkupyörä, jos haluaisit kävdä vk-sin."
''Kuinka kaukana on
mutta siellä täällä oli myös paljaita
soraraukioita. Kuusimetsän reunas­sa
näki Otso ihmeekseen rivin rap­pioituneita
tiilirakennuksia rikkinäi-sine
oviaeen ja tyhjine ikkuna-auk-koineen.
* ''Kuusilinnan vanhat hevostallit",
selitti Tuula, >'missä «muinoin kors­kuivat
uljaat ratsut; Vanhan ken­raalin
ainoa poika oli ratsumestari,
oikea huimapää, on Wessmanin isä
kertonut. Hänen nimlkkoratsurisa
oli puhdasverinen ^arabialainen.
Wessman sanoo vielä hyvin'muista­vansa
sekä sen että nuoren ratsu­mestarin,
joka rakasti hevostaan
enemmän kuih omaa vaimoaan. Ja
tuossa, ystävät kalliit, oiv luola, jota
olemme tulleet katsomaan!" Tiiula
. kattoav Äkkiä kuului rouva Xage^r-bom
kirkaisevan kalihusta. Tuula
ja Otso kääntyivät nopeasti ynipäri.
'Joku—- joku kosketti jalkaani.
Tunsin sen selvästi", kuiskasi rouva
Lagerbom kasvot valkeina. Hän
t.irrautlul hädissään kiinni herp Ke­roseen,
ja Otso ryhtyi tarkkaan etsin­tään.
Hetkisessä hänea valonsji py-
SiilUyi-
''Syntipukki!" sanoi hän painok-kaasti.
.
tSammakko, yain sammakko",
nauroi Tuula nähdessääiv- kiven vie­ressä
viattomana kyyhöttiiväti sam­makon.
"Hooh!'' huokasi rouva Lagerbom,
"Mutta voiko kukaan syyttää mi.
nua? Tällaisessa paikassa saattaisi
osoitti kädessään olevalla vitsalla he- asustaa itse vuorenpeikko,''
par
lähin kaup-peikkää
vahinkoa ja huolta" vain.
Eihän sairaiden ja ruttoon kuoll^den
eläinten lihaa voinut edes syödäkään,
ja mitäpä teki sellaisella, taudin kel­vottomaksi
pilaamalla nahkallakaan.
Aivan lyhyessä, ajassa oli suuren ^o-roJjumian
lukumääräkin kutistunut
lilht.v puoleen.
katsellessaan entisen, komean po-roeionsa
surkeita jäännöksiä, Jussa
puhkesi kohtaloaan kiroillen ja vali-teilfri
puhumaan:
— Mitä pahaa mtnä^olen tietämät­täni
aiahtanut tehdäkään, koska'^i-nua
näin syyttö;jdrästi rangaistaan
. . Yhä uusia vaivoja hän vain
kektii loputtomasti kiusaksenime . . '.
Ja -voimattomassa iihmassaan hän
kohotti molemmat kätensä^ohti ylä-puG-
ellaan raskaina rUppuvia, syn-känharmaita
pilviä,
— Mitä vaditkaan mmulta vielä!
hän ^uusi. — Poikani olet minulta
jo vienyt: — Omaisuutena olet hä-vittiLnyt,
ja porolaumani kuolemal­la
lyönyt. Eikö sekään vielä ole
ky;i;.ksi? • • _
Mutta Maarit tukki. kauhuissaan
mo]t?mmat korvansa Jussan .jumala­tonta
puhetta kuullessaan.
— Älä kuuntele häntä, hän kuis­kasi,
aivankuin .jollekin näkymättö-mä:
re miestään puolustaen. — Hän
ei : edä itsekään, mitä nyt puhuu.
-Mutta ääneensä Maarit sanoi Jus-saHr:
— Älä puhu noin, sillä pahemmin­kin
meillä saattaisi olla. — Olkaam­me
kiitollisia siitäkin vähästä, mitä
me: !ä vielä on, ja siitäkin, ettei lap­sen
ae ole tar\-innut ,vielä ainakaan,
'i;!'" !ä nälkää, niinkuin niin monet
J:ip^-t nykykin tekevät.
Maafuin sanat rauhoittivatkin
Jii^Ma jonkin verran. Ja samalla
hiin Mili pakostakin ajatelleeksi, kuin­ka
kärsivällinen vaimo oli ollut koko
';i'iMn vaikean ajan. Kohtaloonsa
alistuen, hän otti tämän sw-
"lat, nopeasti toinen toistaan seuraa-
^ • • J ! . ankarat iskut vastaan. Eikä
Jksen sanaakaan ollut vielä tä­hän
saakka kuuUu}Ut hänen - huulil-
Ja kuitenkin MaaritiUa oli
viirnastikin paljon vaikeampaa, kuin
hoiilä muilla, ravitcssaan itsensä li-
"-•ix^i laihtuneessa ruumiissaan vielä
'iJota toistakin, )anka syntymisen ai-ka
iäheoijiopeasti. Vai; olika hän
min turtunut ja tylsistynytjtaikes-
" '<ärsin[uislään, ettei osannutk^ian
<^^f^. H surra mistäiin?
Jatkuu.
"Vähän matkaa pysäkiltä eteen­päin.
Mitä tarvitset? Unohdin val­lan
sanoa, että meille tuodaan hieltä
tavarat kotiin kolmesti - viikossa ja
aamulla olisit voinut antaa puotipo-j
^ e tilauksen. Kas, olemme niin
vanhanaikaisia, ettei meillä ole edes
puhelinta vielä.''
"Luojan kiitos, ettei ole! 'Minä en
saisi hetkeäkään olla rauhassa, jos
Ukko tietäisi sellaisen täällä olevan.
Mainiota, käväisen siis VVessmanin
, pyörällä kaupassa hakemassa tupak­kaa.
Voisitko keksiä luonnollisem­paa
tekosyytä miksi haluan käydä
kylässä?"
"Entä, jos Erik tarjoaa sinulle sa­vukkeita?
Hänkin on Kliibi 7:n
polttaja, ja hänellä on aina suuri
varasto."
"Siinä tapauksessa olen ehdotto­masti
Fennian orja enkä koskaan
polta muuta. Toivottavasti ei Eri-kimme.
ole huomioinut savukkeitteni
laatua. Olen muistaakseni polttanut­kin
tänään vain yhden ja senkin si­nun
seurassasi lehriiusten alla.*'
"Menemmekö siis tänii iltana tor-mm?
"Ainakin yritämme. Sitten, kim
toiset ovat nukkumassa."
"Huh, luulen hieman pelkääävä-n
i ! " sanoi Tuula olkapäitään pudis­taen.
Rouva Lagerbom oli kiirehtinyt
askeleitaan, myöskin kuullut viime
sanat ja tehnyt niistä omat johto­päätöksensä.
"'-AhTpelottaako sinuakin. Tuula?
En olisi uskonut sinua niin naiselli- ^
seksi. Herra Keronen on kuitenkin
vakuuttanut, ettei meillä ole mitään
pelkäämistä. Mutta miksi Ihmeessä
sinun piti tulla tätä polkua pitkin, •
kun on olemassa tie. missä sopisimme
kulkemaan rinnakkain eikä tarvitsisi
aina vain kiivetä ylöspäin."
'Tämä on lyhyempi ja mielenlyiin-toisempi
matlja. Kierrämme enää
vain tuon kallioniohkareen ja^katso,
olemme perillä!"'
'•Mielenkiintoisempi? Xiin, alussa.
Mutta nyt pitää mieleni kokonaan
olla kiinni tiessä. Voisin millä het­kellä
hyvänsä katkaista jalkani täs­sä
louhikossa", valitti rouva Lager­bom
väsymyksestä puhkuem "Minä
en todellakaan sovi tällaiselle tielle."
"Joka leikkiin yhtyy, se leikin kes­täköön,
Ester kulta!' sanoi Tuula.
"Itsehän halusit mukaan. Tullessa
valitsemme toisen tien. Kas niin,
älä nyt enää surkuttele itseäsi, vaan
silmäile f teesi!"
Heidän edessään oli nyt suuri, ta­sainen
kenttä. Korkea heinä ja hors­mat
peittivät siitä valtavimman osan,
vostallien vastapäistä vuorenrinnet­tä.
Siinä näkiväf katselijat kaksi
sementtikehykseen valettua, kaare­vaa,
mustaa aukkoa vierekkäin.
•Kaikkien kasvoille levisi hämmäs-t3Tiyt
ilme. -
"Luola ei nähtävästi ole sellainen
kuin kuvittelitte", naurahti Tuula.
" E i , tämä on vain ihmiskäsien teke­mä
onkalo. Kun toisesta aukosta
menee sisään ja kulkee noin neljän-nestunnin
verran pimej''dessä, alkaa
" päivä jälleen häämöittää ja pian huo­maa
tulevansa ulos toisesta aukosta.
Mitä varten se oikeastaan on aikoi­naan
siihen tehty, on kaikille yhä­kin,
arvoitus. Sinä, Otso, joka uskot
kaikkeen löytyvän loogillisen selityk­sen,
voit nyt yrittää päästä siitä
selville."
"Hm", herra Keronen näytti ensi
kertaa kiiinnostuneelta, "jokin seli­tys
sen olemassaoloon luulisi löy­tyvän."^
"Niin minäkin ensin luulin, mutta
kaikki keksintöni ovat aina johtaneet
vain toisesta aukosta sisään, toisesta
' ulos. Voin vakuuttaa käyneeni sen
kokemuksen läpi kymmeniä kertoja
ja tunteneeni jokaisella itseni entistä
hiukan typerämmäksi", sanoi Tuula.
"Mutta jos olettQ valmiit, niin mars
matkalle,'"
"Hui, tuonneko pimeyteen?" rouva
Lagerbomin ääni oli hätäinen.
"Minulla on taskulamppu'', sanoi
Otso veläen sen esiin.
"Niin minullakin." Herra Kero­nen
sytytti omansa.
"Minulla on varmuuden vuoksi
lyhty." Tuula haki sellaisen luolan
suulla olevan kivilohkareen takaa ja
raapaisi siihen tulen. "En luota
sähkölamppuihin. Patterihan voisi
loppua ja niin jäisimme haparoimaan
pilkkcpimeyteen. Lyhdystä aina tie­dän
milloin öljy on vähissä ja tuon
uutta. Nyt se on täynnä."
"Olet viisampi kuin luulinkaan,
Tuula kulta", sanoi rouva Lagerbom.
Seurue astui sisään aukosta, Tuu­la
edellä lyhtyineen. Otso harppasi •
heti hänen viereensä. Luola oli niin
korkea, että mies olisi hevosen seläs­sä
voinut siellä ratsastaa, mutta ei
yhtä kehuttava leveydeltäkin. Vain
pari ihmisiä sopi kulkemaan rinnak­kain.
Seinämät oli louhittu epätasai­sesti,
paikoittain mutkikkaasti. Il­ma
oli kosteata ja ummehtui yhä e- ^
nemmän kuta syvemmälle tultiin.
Laakeita, särmikkäitä kivipaasia pit­kin
tihkui siellä täällä vesi, mutta
niin hiljaisella voimalb, ettei se muo­dostanut
lammikoita scpelikiviscen
"Ester rakas, eihiin kukaan sinua
syytä. Ja voit olla huolelta, ei tääl­lä
asusta kuin muutamia sammakoi­ta",
vakuutti Tuula. «
Rouva Lagerbom oli jostain saa­nut
käteensä kiven ja heitti sillii sam­makkoa,
joka samanaikaisesti heitti
henkensä.
"Ester, ei sinun olisi pitänyt . , .
eihän se mitään pahaa tee", saiioi
Tuula moittivasti.
"En voi sietää sammakoita", puo­lustautui
rohva Lagerbom hieman
nyrpeänä. "Ne ovat niin inhottavia
oiidita."
He jatkoivat matkaa ja tulivat"
kohtaan, missä käytävä aivan arvaa­matta
teki jyrkän, V-kirjaimen muo­toisen
mutkan.
"Tästä käännymme paluumatkal­le",
selitti Tuula. "
Käytävän toinen osa oli suuosil­leen
samanlainen kuin ensimmäinen­kin.
Rosoisia, vettätihkuvia kivi-paasia
ja korkealle louhittu kattohol-vi.
Mitään sen erikoisempaa ei nä­kynyt
missään. ^Muutaman minuu­tin
perästä alkoi heikko päivänvalo
häämöittää, muuttua kirkkaammak­si,
ja pian he tulivat ulos toisesta .«se­menttiin
valetusta aukosta.
"No, hyvät herrat, antakaapa kuu­lua,
missä tarkoituksessa tällainen
onkalo on teidän" mielestänne raken­nettu^"
Tuula puhalsi lyhdyn sam­muksiin
ja asetti sen takaisin piilo­paikkaansa.
"Kummallista", sanoi herra Kero­nen
ällistyneenä. "Koska käytävät
päättyvät aivan vierekkäin, ei siellä
piiritetylle tarjoutuisi mitään pako­paikkaa.
Siis mikään valHhautakaan
se ei voine o l l a , '^
"Todellisia kummallista", tunnus­ti
Otsokin. "Mutta olisiko hevo­silla
ollut osansa sen rakentamisen
yhteydessä, koska se on niin korkea
ja aivan talleja vastapäätä?"
''Kenties ovat muinaiset ratsumie­het
ja -mestarit leikkineet siellä ta-kaa-
ajosiUa", ehdotti rouva Lager­bom.
Sellainen olettamus sai toiset hv-myilemään,
ja mieliala oli korkealla
heidän lähtiessään kotimatkalle. Täl­lä
kertaa he valitsivat tien, joka kier­si
lammen ypipäri. Käyttämättömä­nä
.se oli ruohoittunut, pitkää heinää
kasvoi sekä sivustoilla että keskellä,
mutta niiden välissä saattoi vielä
erottaa kärrynpyörien jättämät, so­raiset
raiteet. Kulkeminen oli ver-rattavissa
kahlaamiseen, vaikkakin
melkoisesti helpompaa kuin tulomat­ka
kivikkoisella jalkapolulla, jolle
roi*^ Lagerbom ci "sopinut". Nyt.
pohjustaan, vaikka petikin sen kos- oli hän tarttunut sankarinsa käsi-teana.
- vart««n-xa näytti erinomaisen tyyty-
Otso tarkasteli suurella mierenkiin- väis^tä. T^nu^A ja Otso. kävelivät
nolla ympärilleeo. Hän^n taskularp- h^sxmn jälessä heistä, myöskin tyy-pustaan
risteilivät kirkkaat valokei- tyväisinä. Siis kaikki oli niinkuin
lat edestakaisin, pilkin seinämiä ja pitikin.
1^
f-
M.