Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 13, 1954

              nvsE
voinai olla |itilwaigi>ii j i i i ^ l H M l n Ulko­na
oli katmis ans j«Jko^tisU oii tibiään
vapaayi. fiioeo iäytyM menoa olotf saa­maan
liikuntoa. Se oli aivaa välttämä'
töntä. Mnaten hän ei selviäisi iltapäivän
kilpailubta.
Hän veti ylleen venyttelypuvun, jon­ka
rintamuksessa oli valkoinen kerho-merkki
ja kiirehti ulos. Hän asui kau>
pungin laidassa ja vain pienen matkan
päässä oli metsä, ihana, rauhallinen met­sä.
Xyt verryttelisi hän hetken maas­tossa
ja ottaisi sitten rauhallisesti koko
aamupäivän. Hän juoksi kevein askelin
seuraten pientä sammaltei), peittämää
polkua, joka kiemurteli metsän^ läpi.
Sammal oli ystävällisen pehmyttä ja tai­vas
pilvetön. Rune oli vain yhdeksän­toistavuotias.
Oli kesä ja hän tunsi it-
. sensa pirteäksi,ja oli täynnä kilpailu-intoa.
'
Koulumestaruuskilpailut olivat jotmn
erikoista. Hän oH ensimmäisen kernit
mukana ja oli tuntenut jännitystä koko
viikon. Hän olisi mukana 1,500 metrillä.
Oli erittäin tärkeää, että hän selviäisi
hyvin. Yksinkertaisesti — hänen on voi­tettava.
Koko koulu on siellä katsomasi
sa, opettajat ja oppilaat, ja — niin, Bir­git
tulee myös sinne. Hän ajatteli' tyt­töä
juostessaan läpi metsän ja päki edes­sään
tytön varmoin, tietoisin liikkein ja
lämmin hymy huulilla. Hänen vuok­seen
pitää voittaa ja myös itsensä vuok­si.
Mutta'hakien pitää saada uudet piik­karit,
muuten hän ei selviäisi, vanhat oli­vat
jo melkein lopussa.
Isä oli jo istuutunut pöytään, jolle
äiti kattoi ruokaa Runen tullessa kotiin.
Hän kuuli, kuinka isä rapisteli lehteä.
Rune vaihtoi nopeasti vaatteita ja riensi
alas.
— Hyvää huomenta, sanoi hän.
— Hyvää huomenta, Rune, sanoi äiti.
Isä mutisi jotain vastaukseksi ja jat­koi
lehden lukemista. Ei ollut hyvä häi­ritä
häntä vielä. Rune söi hätäisesti ja
vilkaisi silloin tällöin isää. Jos hän ei sai*
si piikkareita, olisi kaikki mennyttä. '
Äkkiä laski isä lehden kädestään.
—Rune VVinberg, sanoi hän. Oletko
se sinä?
— Tietysti, kuinka niin?
— Täällä urheilusivulla lukee, että
olet taas mukana kilpailemassa. Onko se
totta?
Hienoa, ajatteli Rune, nyt minun ei
' tarvitse etsiä mitään kiertoteitä.
— Tietysti, sanoi hän, ne ovat koulu-mesU^
yuskilpailut. Iltapäivällä. CMen
mukana 1,500 metrillä!
, — Eikö sinulla ole todella muuta te­kemistä
kuin juosta ja vetelehtiä tuolla
tavoin. Kuinka matematiikka ja ruotsi
menevät? Etkö ole ajatellut, että sinus­ta
pitäisi tulla ylioi^ilas parin vuoden
kuluttua?
Helkkari. Tänään oli ukko pahim­malla
tuulellaan.
— Tietysti, sanoi hän.
— No sitten. Sinun ikäiseUäsi pojal-
\fi pitäisi olla mielenkiintoa aivan muihin
asioOiin kuin juoksemiseen ja vetelehti*
miseen kilparadoilla!
—,ÄIä marise pojalle, sanoi äiti. Se­hän
on vain hyväcjsi, että hän urheilee.
Jos ei sinulla de mitään muuta, mistjl^
moittia häntä, nim . . .
—^ Hän ei selviä koulussa, se riittää s
kai.
Isä piiloutui taas lehtensä taakse. Ru^ ^
ne oli lopettanut syömisen, mutta hän
istui kuitenkin' pöydän ääressä äidin
korjatessa mokia
— No, etkö jo lähde niihin kilpaflui-
Hin^ k>-5yi isä pilkallisesti.
Xyt pitää sanoa. Tämä kUpaUu oli
niin iäiettfimän tärkeä hänelle. Sen
vuoksi, että Birgit pii mukana kataö^ '
massa. Be tapasivat siUoin tiUloin sat-t
«p|^,T>i,oikfa|^aa hän «ntlcii
U v c B c M i h i - SVEXOASXHED:
tumaa olemalla sen talon lähellä, jossa
tyttö asui. Joskus lip tulivat samaa mat­kaa
koulusta. BirgÖt oli oikein reilu tyt­tö.
Kun hän ei vam olisi niin itsetietoi­nen.
Hän s$i ^<?t aina tuntemaan
alemmuudentunnetta. Mutta kunhan
hän voittaisi kilpailun, olisi asia toinen.
Voittaa ja sitten noutaa .palkinto reh­torin
kädestä. Sellaisen osaisi Birgit var­maan
arvostaa oikein. ,
— Minulla pitää olla piikkarit, sanoi
hän.
~ Piikkarit, toisti isä. Mitä sinä niil­lä
teet?
—^Tarvitsen niitä juostessani!
—- E i , sanoi isä jyrkästi. Jot et selviä
hankkimatta mmulle ylimääräisiä kulu­ja,
voit olla meaetnättä!
Hän taittoi lehden ja lähti huonees­ta.
Rune istui^liöydän ääressä pitkän to­vin.
Ei ollut" eiiää mitään toivomisen
mahdollisuutta. Hänellä ei ollut omia
rahoja tällä kertaa eikä hän voinut lai­nata
piikkareita mistään. Hän oli yrit-tänjrt,
mutta ilman tulosta. Täytyi yrit­tää
selviytyä niillä vanhoilla.
Äiti tuli huoneeseen ja korjasi pois.
viimeiset lautaset.
— Mikä sinun on? kysyi hän äkkiä.
Ei kai ole mitään, minkä vuoksi kannat­taa
istua ja murjottaa. Sinähän tiedät,
että isä on aamuisin huonolla tuulella!
— En minä murjota!
— Näenhän minä.
— Enkä murjota!
— Mikä sinun sitten on? Et kai ole
rakastunut? Tuo tyttö . . . Birgit . . .
01en~nähnyt teidät yhdessä monta ker­taa!
Äänessä oli hiukan naurua ja äidillis­tä
uteliaisuutta. Ehkä hiukan huoles­tuneisuuttakin.
—^Äsh, sanoi Rune ja nousi pöy­dästä.
Hän tuli kadulle. Rakastunut? Äsh.
Taikka hän^^hän ajatteli asiaa, niin . . .
Jotainhan se oli joka tapauksessa. Hän
piti Birgitistä, hän piti häiMStä^ hyvin
paljon. Rakastunut? Se oli iliin tyhmä
sana. Pitää on parempi. Paljon parem­pi.
Ja hän piti häiiestä, se asia oli selvä!
Kun hän äyt l y t t ä i s i kilpailun. Hän
tunsi jännitystä Ja*levottomuutta. Se ei
olisi hdppoa nyt, kun' hänellä ei ollut
kunnoIlisiV kenkiä. Bengt Skoglund oli
•pahin kilpailija. Rune oli nähnyt hänen
juoksevan pari kertaa eikä olisi varmaan
helppoa voittaa hänitä; Hän kävi oppi­koulua
naapurikaupungissa ja hän oli
suosikki 1,500 liietrillä. Rune itse ei ol­lut
oikeastaan kiljjajuoksija. Hän piti
eniten potkupallosta. Hän oli koulun pa­ras
jalkapallisti. Juoksun hän otti kuin
vaihteluna. Birgit oli suostutellut häntä
ottamaan osaa 1,500 metrille. Hän ei ol­lut
kovin innostunut, mutta kun voimis­telunopettaja
oli kysynyt häneltä ja sa­nonut,
ettei ketään toistakaan ollut, ja
Birgit oli sen jälkeen sanonut, että hän
voisi edes yrittää, oli hän suostunut.
. Huomaamattaan hän oH tullut lähelle
paikkaa, jossa. Birgit asui. Kun hän
hi«»njasi sen,. |^ää]>t3n hän nopeasti ta-k
«i$iiv H i i ^ ^ hallinnut Uvata häntä
juuri nyt. Myöhemmin:. . . illalla . .
kilpailQJen-jälkeen, mutu ei nyt. Miksi
hän ei halunnut tavata häntä nyt, ei
hän oikehi tietmyt. Hän hahisi vain
olla yksin. ,
Kun kilpailift alkoivat viiden tienois­sa,
oli urheilukenttä täynnä ihmisiä.
Enimmäkseen koululaisnuorisoa lähi-j
^ r i s t ö s t ä . Eri lajit menivät järjes-t3;
itseE^<»hi j a jonkun tunnin Ihdnttna
«li ISOQinytrin j « < ^ n vuoro, Pojat
oövk ^ iafaniiMi lähtöön vvrrytellen
nurmikentällä. Heitä oli viisi lähUjää.
heistä. Hän oir sopivani pitkä, hiKilä
oli hyvät jalkalihakset ja vounakas rin­takehä.
Hän seisoi puhelemassa arään
toimitsijan kanssa ja kokeili samalla
jalkojensa joustavuutta.
Rune verrytteli nurmikentällä ja yrit­ti
rauhoittua kenkien aiheuttamasta {Pet­tymyksestä.
OLiput hulmusivat iloisesti
tuulessa jä karkki oli juhlallista ja hie­noa.
Hänen olisi vain pitänyt saada
toiset piikkarit. Mutta hänen täytyi
yrittää parhaansa, asiaa ei voinut aut­taa.
Hän iijatteli Birg^tiä, joka istui
ylhäällä katsomossa. He olivat jutel­leet
väliajalla ja "hän oli kysynyt, tapai-siyatko
he myöhemmin illalla.
— Ehkä, oli Birgit sanonut. Ehkä
. . . jos voitat.
Hän öli nauranut silmillään ja näyt­tänyt
salaperäiseltä. Koko koulu odot­ti,
että hän voittaisi. Se ei olisi helppoa,
mutta hän puri hampaansa yhteen ja
ajatt<^, että hän yrittäisi parhaansa.
. Pojat kutsuttiin lähtöpaikalle.. IRune
sai sisäradan ja lähinnä häntä oli Bengt
Skoglund. Hän potki hiukan jaloillaan
j a vilkaisi salaa Bengtiin. Edessä on
kova kamppailu. iLäfatöpaikka oli kat­somon
luona. Siellä seisoi pari toimit­sijaa
kellot käsissään ja yksi opetta­jista,
oli antamassa lähtömerkkiä. Hän
kohotti pistoolin ja pojat jännittivät
lihaksensa odottaen hiljaisina ja maltit­tomina
lähtölaukausta.
— Paikoillanne . . . valmiit . . .
Nyt! Laukaus pamahti ja viisi poir
kaa ryntäsi matkaan. Ensimmäinen
kierros pysyttiin yhdessä. Bengt Skog­lund
oli ajatuksen verran edellä ja Rune
oli aivan hänen kannoillaan, x Hän tun­si
itsensä aivan rauhalliseksi erkä vauh­tikaan
ollut liian kiivasta. Hän kyllä
selviäisi. Kunhan vain pysyisi yhdessä*
Bengt Skoglundin kanssa ensimmäiset
kierrokset, pysyisi hän mukana loppu­kirissäkin.
Rune juoksi pienin kevein askelin ja
hiilimurska tanssi jalkojen alla^ Hän
ajatteli koko ajan Birgitiä eikä päästä­nyt
silmiään Bengt Skoglundista. Birgit
luotti häneen ja niin teki koko koulu.
Hänellä oli jotain, jonka puolesta kamp­pailla
ja se teki kaiken helponmiaksi.
Hänen täytyivoittaa. K<^Mnenole­muksensa
Vapisi malttjimattomuudesta^
saada juosta voittajana maaliin. \Aja-tella
kuinka Birgit olisi iloinen ja kuin­ka
toverit riemuitsisivat — ja voimiste­lunopettaja.
Ei, hän ei uskaltanut aja-tdla
heitä nyt, nyt täytyi vain.pysyä
mukana. Hän ei saa antaa i^engt Skog-lundUle
etumatkaa^ silloin olisi kaikki
hukassa. *i
Kierros kierrokselta jatkui juoksu.
Puolet matkasta oli jo taittunut. Rune
tunsi itsensä hiukan väsyneeksi, vauhti,
oli kiivaampi kuin alussa. Hän tunsi,
että rintaa ahdisti, että oli vaikea hen­gittää.
Mutta hän ei saa kadottaa tah­tiaan.
Hän oli kahden Bengt Skoglun­din
kanssa. Toiset kolme olivat pien^
matkan takana päin. He ovat jaksa­neet
pysyä mukana. Bengt Sko^und
juoksi kevyellä ja viq^iaalla tyylfllä ja
Runen täyt3ri ottaa avuksi kaikki ky-k3msä
säiljrttääkseen kosketuksen hä­neen.
Viimeinen kierros alkoi. Bengt Skog-länd
öli pari metriä edeOa. Toiset olivat
jääneet j a t k a v a ja olivat-vi^seidtym-
Bienta: n e t n i jiijessi. He-olivai jo
pmssa la^udsttu LoppnkMnppaau käy-tämia
Rimen JK Bengt Skof^adin vfi-liDiL
Rune hMvgittf raskaasti juoates-saaa
kataoounr ohL Kasvot «di päättä­väiset.
Hän^oli väsynyt ja pusero oU
tahmea hiestä.
— Het, Rune, voitto kotiini Hei, hdl
Sidlä hnudettnn hädeBe ja hin sai
Siellä yUöUiii
^ ' • • " ^ tyttö seungf^
®WMitiin jännittyneegä, j
ofleejbi nähdä, kuinka Bttgj^
ptsi ^fettätyneeiul. Hän saatt<n oi
nibfif, kf^nka Birgit vapisi jlaait
sestä. ifitien vuokseen, oman itse
vuoksi ja koko koulun \Tioksi tiy
jaksaa.
Ajatukset pyörivät aivoissa. Hän
täytyy mennä ohi. Toisella pit^
suoralla hän kiihdytti vauhtia hiut
ja saavutti Bengt Skoglundia
metriä. Mutta se ei riittänyt, c
vain pieni matka viimeiseen kiiämeesee
ja sitten, oli jo maalinauha katsomo
luona. Nyt, nyt sen on tapahdultav-j
ajatteli hän ^sisimmässään.
Rune jännitti lihaksensa äkkiä jj
syöksyi eteenpäin. Ihmiset eivät ollee
uskoa silmiään. He nousivat seisomaaj
ja huusivat kuin mielettömät. Runj
oli metrin edellä . . . kaksi metriä. Mikä
sensaatio . . . mikä . . . Mahtavan rie.
mun kantamana syöksyi Rune kääntees-tä
kohti maalia. Bengt Skoglund ei
ollut mitään mahdollisuutta tavoittaa
häntä. Rune juoksi kuin järjetön. Viisi,
kymmentä metriä jäljellä . . . neljäkym.
mentä .•. , kolmekymmentä . . . Siiloin
. . . silloin se tapahtui. Rune kompastui
äkkiä ja menetti tasapainonsa. Ennen,
kuin hän sai sen takaisin oli Bengt Skog­lund
juossut hänen ohitseen. Rune nä­ki
vain, kuinka toinen syöksyi maali»
nauhalle ja katkaisi sen. Heti sen jäl­keen
saapui hän perille, väsyneenä ja
pettyneenä. Silloin hän huomasi — oi-dean
kengän pohja oli ratkennut omp^
leesta!
Rune oli hiljaa ja taisteli katkeruut­ta
vastaan. Mitä sanoisi Birgit? Äk­kiä
hän tunsi, ettei halunnut tavata tyt­töä.
Hän oli epäonnistunut. Birgit ei
voisi koskaan antaa anteeksi tätä. Ur­heilijan
täytyisi tietysti pitää huolta
siitä, että omistaa kunnolliset varusteet.
Hän vaihtoi nopeasti vaatteet ja pujahti
ulos takatietä, ettei kukaan huomannut
häntä, kilpailut olivat lopussa ja ihmi­set
alkoivat purkautua ulos kentältä.
Rune» lähti oikealle. Hän tahtoi olla
yksin nyt. Birgit? Ei, heillä ei ollut
mitään sopimusta. Mutta nyt hän ei
halunnut lainkaan tavata Birgitiä. Epä­onnistuminen
tuntui niin katkeralta, et­tä
hän-tunsi kaiken olevan turhaa.
— Rune!
Joku huusi häntä. Hän pysähtyi ja
kääntyi. Sidiä seisoi Birgit ja vilkutti
hänelle. Mietteliäänä meni hän t\lön
luo.
— Hei, sanoi Birgit. Minä olin seu­raamassa
kilpailuja!
— Näin sen, vastasi hän.
— Selvisit hyvm!
— Oietko sitä mieltä?
— Olen, sanoi Birgit. Sitä mieltä
ovat kaikki. Ethän voinut mitään sillf,
ettet voittanut. Eihän ollut sinun sjy si,
että kenkäsi meni rikki. Kaikki sujua
ensi kerralla paremmin. Oikeasta^,
jatkoi hän, {»aasiahan ei ole, että voit­taa,
pääasia on, ettei ole raukka!
Rune hymyäi ja sitten he kulkivat
hitaasti pitkin katua. Hämärä tuli hu­pien
kattojen välistä. Oli syyskuun
loppupnoH ja päivät oli lyhyitä. He kä­velivät
U ^ i kaupungin. Kun he palasi­vat
takabin ja istuutuivat lehtimajaa
Birgitin kotitalon takana, oli hämärä
.tiivistynyt, taivas oli täynnä tähtiä. Vi­nosti
taion katon yli loisti kuu keltai­sena
j a pyöreänä, katulamput loistivtt
puiden välitse. Birgit painoi päänsä
hänen olkaaffia vasten ja silloin tunsi
Rune ka&en ka^ruuden hävinneen.
Hän ^ hä%iwiyt 1500 metrin, mutta
hin oii ^kintenkin tavallaan voittanut,
lan oli-voittanut Birgitin. .Ajatus täyt­ti
hänen y ^ y d e t l ä ja ilolla. Ensi ker­ralla
hankkisi hin parin kunnollisia
piikkareita!
Äiä.amma iUeSesi mitään anteeksi
mmttä taUiOe pdjom.
SiTmi » » o n
O-s I.iii iv. - i i i : t