Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 22, 1951

              im
an
^ii i2 minun pitää olla pois-
/"^-a^kai ^"i^*^^" minuutin kulut-
K minulle hieman kahvia siilä
mina peseydyn ja vaihdan
1 \iatta siitäkin huolimatta, kun
f,-;,3lOT.t3 >3 Joosie auttoi häntä
tihtamisessa, kertoi Pats hänelle
l-iStapahtumat.
|r-kuraukka! sanoi Joosie myötä-
2 _ jliUaisiin selkkauksiin si-jj^
jtunutkaanl On olkea ihme,
U kaoUut. Ja nyt sinun pitää.
iciudioon. saamatta laisinkaan le-i-
henet sinäkään kykene. Nn^^
-,^ti suuren kohtauksesi puoU-;
— Martindale vei teidät luuilakseai
sinne.
— Ei aivan niinkäin. • Li%-alidin kar­kuun
hänen k>Tisi5tään ja tuHn kau.
punkiin maitojunassa. En tode.Iakaan
voinut ajaa hänen kanssaan hänen il-keän
käyttäytymisensä jälkeen. Tulla
nyt moottomrveneeseenne ja iskeä teitä
siten. Hän on mielestäni kurja raaki-mus.
Ettekö te ajattele samaa?
— No niin, minä—
— Te ette näytä olevan laisinkaan
varmasiitäi, -
r~ Ehkä hän ajatteli^ että hänellä on
I B:|anuku! vakimtti^Patk:^^
j^^5ina'tu^e sinne ta^ääin^i^^
£ö;,:Muussalapaufes&^:'^
vainuksi: « ä n v i l k i s i - f ä l ^^
siia et Voi mitenkään suoriii^
junan lähtöön on enää vam^ym^^
irinuuttia aikaa ja senvuoksi se on
likana on sen rahtsS' föt^^^-
l^e uutta alusta. Toi'^. -Hn-ainen aika sentään! huudahti
'^fji^^^^"'"^l^^<^4, 1 - Myöhästynkö minä sittenkin
4 sen jälkeen, mitä olen kokenut?
a tuota ovikelloa jälleen soittaa?
n «ärkee helinällään pian kokptar,"
'n Linjan hivasto^u. .
•feljan vTimeht kidu-,^^
otnen.
idella välttänjl.hänet V
ntä enää jnilloinkaan.
vielä varhainen äami
sijaitsikin- vain Doia
nailin päässä, « häs
ta kuin jättää Pataa,
lan. Tämä ei ollut hl.^
iV'£l!o lakkasi soimasta ja rouva Tut-m
kuului alakerrasta:,^
Neiti Xavarre! Neiti NavarrelJ
liian herrasmies haluaa puhutella
utonsa luo pafii lä
i lähti yksinään aja-
)hti.
li vielä pilkkopimeä,
Siunatkoon! sanoi Pats.—Kuka-
I Kun menet katsomaan, ^ näet sen
maitojuna lähti M .
rautatieristeyksestä.
luutamalla laatikollaj
ussa, haukotteli ja;
Dttavat '^reniä, Vil­iin
levoto^na ranne-
I onni oli hänen puo-ikä
Englehartin stu-
Dulmalliselta k^jin se
i häneen sivulta, ja
:seensa täysinäiseen
hänen väimonfa oS
tunut melkein läpi-lautti
hän, tarttuen!
tahtoisi juoda hie-;
lustuisi?
vain! sanoi Pats
ittäaköhän siitä mi-rmasti
riittää!
Siinä on sitä mel-;
:si söin minä juuri
lisen. Juokaa Biin
atte, olkaa niin hv-ä\'
ää teetä ja iutte-a,
junan kulkiessa
hti. Mies ojkii-;'^2]i5ta kadulle.
kiiruhti yhden porrasjakson
läin ja kumartui sitten kaiteen yli i
»maan. €eoffrey, joka ei ollut äjä-
Ipartaansa ja jonka vaatteet olivat 1
] epäjärjestyksessä, seisoi ulko^Ovel-jalkakäytävän
vieressä kadulla oli j
nautonsa.. . • >
{JtoKrey! huudahtf Pats, kiiruh-aJsiertaan.
— Teidät pelastettiin
i Kyllä fa sitten minä ajoin tänne >
iovaa vauhtia kuin suinkin. En eh-tsoittaakaan
teille. Arvailin, olit-päässyt
turvallisesti takaisin kotiin-
Olen nyt iloinen nähdessäni, että
f\ on hyvin. Mutta eikö teidän pi-
^teäjo studioon? Haluatteko sin-
J^la!^en kyydin?
i Geoffrey, kuinka kiltti te olette-
Janoi Pats. — Te olette pelasta^
ienkeni saapumalla tänne juuri -vii-
• -alutta sehän olisi kaikki minun.
äc'. K« myöhästyisitte. _
tuli nyt alakertaan, tuoden
sasan Pätsin päällystakin ja hatun,
•^as tässä, kultaseni, sanoi häri.
,'i'e nämä yllesi ja kiiruhda. Et saa
enää sekuntiakaan hukkaan.
i'^-2a nyt heti tiehenne täältä! Hän
^^i Patsia ja työnsi hänet ja Geoff-raa
tälle hänen ta- \ . j^^^^uttuaan mukavaan asentoon ;
iiselle matkalleen.' ^etuistuimelle Geoffreyn viereen
elle paostaan jcet" (^'^^i ^ats niin, että leuat olivat
lalen luota, ei(KkH :^t;i!5taari.
en autonsa läl«i3j | välittäkö minusta, sanoi-hän
ivasta kävelysfääi, r...,.
lokseen oli saanut
maitojunan räht^
itoota kohti,
liikahdellen ffa-,
i 1>at5, jätett}?23
nnun a l l e - . » ,
,äsi laiturille, fl^'
:sistäja kiI?»P
xTiesti asuntolaa
Ji huoneeseensa.
Ile portaan
-*k?i Geoffreyn levottomaan
^=een. — En ole kovinkaan väsy-f
^«ej^^in tätä vain tarkoituksella,
f: P"^'^rtaa kaikki haukottelemiset
I -^istäni ennen saapumistamme
, ^«rey. jatkoi hän sitten, kor^
1-rentonsa vieläkin muka^ammak-
J'tte hyMn kiltisti kiimhtaessan-
Ipooseen minun vuokseni heti, kun
|^*^^tun maihin. Ette viivytellyt
•Kaan vertaa, että olisitte ajanut
ki ja Joos:enj^|yh;fey nauroi. — Olenko, minä hy-
;'^;^'"alan näköinen? kysyi hän.
ette oikeastaan, kiiruhti Pats
Pilailin vain. Mutta
oikeus siihen.
—Oikeusko? En yTnmärm sitä. ICer-tokaa
nyt minulle, Geoffrey, oletteko te
joskus'riidelleet keskehanhe?
Geoffrey ^ökäytti päätöan.
— Jostakin tytöstäkij?
— ICyllä, myönsi Geoffrey tyynesti^^^
— mutta minä en irtieleUäni halua p
hua siitä. 'Katsokaa hyt, Pats, te ja
'minä <>Iemme tavattoman hyviä ystäviä;
toivoakseni, mutta tuohon toiseen tyt­töön
satuin minä olemaan äärettömästi
rakastunut.
— Satuitte olemaan ja olette ehkä
vieläkin, vai mitä?
— Kyllä. ;
Pats katsoi häneen miettiväisesti, hä­nen
tuijottaessaan eteenpäin ohjauspyö-
: rän yli. .
— Ah, nyt minä tiedän! huudaRti
Pats äkkiä. —Te tarkoitatte varmaan­kin
Barbara Felsteadia? -
Geoffrey säpsähti, mutta ei vilkais­sutkaan
vSivulleen. : t
— Kuinka saitte sen selville? Tun­netteko
te hänet? .
— En oikeastaan ja; minä vain arva­sin,
siinä kaikki. Mutta, minä olen oi­keassa,
enkö olekin? Ja nyt aikoo Paul
mennä naimisiin hänen^kanssaan.
Hän ojensi kätensä ja siveli sillä hil­jaa
Gfeoffreyn kättä, sen puristaessa oh-jausratästa.
— 'Kiltti C^offrey-parka! Mutta viis
siitä! Jonakin kauniina päivänä, kun
väsyn näyttelemiseen, menen kanssanne
naimisiin, että teilläkin on joku, jonka
kanssa te saatatte istua vastakkain ta­kan
ääressä talvi-iltaisin.
— Kiitoksia, Pats, vastasi Geoffrey.
-—Koetan muistaa sen.
.Loppumatkan he melkein vaikenivat.
Pats koetti ajatella asioita perusteelli­sesti.
Barbara Felstead — hän saattoi
nähdä hänet nytkin yhtä selvästi kuin
tuonakin päivänä, jolloin Barbara oli
tullut tapaamaan Paulia ja kertomaan
hänelle, kuka Paul oikeastaan on. Hän
oii kaunis tyttö ja tietysti hyvin puettu­kin.
Ehkä hän oli hyvin mieilyttäväkin
ja oli vain luonnollista,^ että hän ja Paul
menevät naimisiin keskenään.
Mutta kun hän laskeutui maahan au­tosta,
studion luona ja sanoi jäähyväiset
Geoffreylle, karkoitti hän kaikki tällai­set
ajatukset mielestään, voidakseen
täydellisesti syventyä odottavaan tehtä­väänsä.
Ja koko sinä pitkänä päivänä
kaikki muu unohtuikin, paitsi osaa, jo­ka
hänen oli näyteltävä. Hän eli kuin
toisessa maailmassa. Häikäisevän kirk­kaat
lamput valaisivat häntä ja jätti­mäiset
valokuvauskoneet tuijottivat hä­neen
kaikilta suunnilta. Hänen näytel-lessään
piti herra Englehart häntä sil­mällä
rukoillen, komentaen joskus ki-roiHenkin.
Vihdoin, kun hän oli palan­nut
kotiin ja lepäsi vuoteessaan, tiesi
hän tehneensä, parhaimpansa, ja Engle­hartin
sydämellisen hymyn muisto ja lw-nen
kurkkuäänellään lausumansa sanat:
"iHyvä t y t t ö ! k un hän poistui, tuuditti­vat
hänet.uneen.
Jatkuu
o ei ollut? ili^i
,ut? buohotalö3i
n vt mitiiän.^*
rtOTrr:£e€n kuluin
^ halu
b? '-3 tietää, kuinka minä pääsin
Niitpkatian kuin olemme ihmisten kes­kellä,
harjoittakaamme hyvyyttä. Äl­käämme
olko yhdeUekaän ihmiselle ai­heena
onnettomuuteen ja sumun. —
Seneca.
ITEN uskomattomia asioita hu­hu
saa aikaan, siitä on meillä
selvänä todistuksena kunnon talon-pojan
Petrus Pennysonin tarina, jo­ka
sietää tulla kerrotuksi opiksi ja
varoitukseksi.
Nun, kuinkas kävikään Petrus
Pennysonin?
KäyelipeUoUaan eräänä päivänä
ja löysi aiyan tavallisen hopeakoli­kon
laarin vuosikymmenen takaa,
jolloin kova raha oli vielä pehmeä­tä.
Panui rahan task^
vellessaäni kotiin päin tapasi naa­purinsa
Sam jSmithiri.
--Katsos, Sam, mitä 1Ö5^
ioltani,../
Sam katseli silmät kiiluen rahaa
Ja puraisi s U l Se oUhopeaa.^^1^
reen vUkkaa Sam juoksi kotiinsa •
eukkonsa luo. ,
— Voi, voi, eukkoseni, nythän ihan
hullua on tapahturiut. PetrUs-naa-puri
on löytänyt paljon liopeaapel-^
lostaan. Näytti minullekin. Tosin
vain yhtä pihaa, mutta k^lläi^^
huomasin, miten hänen taskunsa
pullottivat. Ei vain lialunnut ker­toa.
Pitipäs sattua, ettei oUutmei^^
dän pellollamme moinen aarre...
Eukko oli juuri vieniässä ankan
munia apteekkarin rouvalle. Nyt
hän juoksi iiiiri kiireesti, että puolet
munista särkyi, mutta mitä hän sii-tä
välitti. ••;
— Päivää, hän huohotti hähtyääri
apteekkärihrouvan. — Tässä olis he
munat. Piiolet on kyllä rikki, mut­ta
tuon huomenna uusia. Tietääkö
rouva, kun se meidän naapuri Pet­rus
ori löytänyt pellostaan aarteen,
paljon paljon rahaa. Niin, rie on
kaks' ja kolmekyriimentä käpipale^
Miinat nimittäin. En muista var­maan,
oliko ne hopeaa vai kultaa, ne
Petruksen löytämän rahat nimit­täin.
Mutta paljon niitä oli, iso
kirstuUinen. Ja huomenna tulee sit­ten
lisää. Munia nimittäin . .
Päivällispöydässä apteekkarin-rouva
sanoi miehelleen:
— Kyllä sitä talbnpoikaakin jos­kus
voi onnestaa. Ajatteles, kun se
Petrus Pennyson on löytänyt kirs-tullisen
kultarahoja pellostaan. Hän
on nyt upporikas.
illalla korttiseurassa sanoi ap­teekkari
voitettuaan kuudennen pe­lin
peräkkäin:
— Eihän tämä mitään ole. Pikku­rahoillahan
me pelaamme. Mutta
toista on sen Petrus Pennysonin
kanssa. On kuulemma Idrstukau-palla
löytänyt kultarahoja pellos- ^
t^iän, miljoonia, miljoonia, veljet
• • •
Paikallisen lehden toimittaja, jo­ka
oli myös seurueessa mukana ja
oli jo ehtinyt hävitä rahansa, kii­rehti
toimitukseen laatimaan asias­ta
oikein jymyuutista. Mutta koska
hän oli vanha rutinoitu lelitineeke-ri,
tehosti hän hiukan uutista par­haaksi
katsomallaan tavalla ja kan­sa
sai seuraavan päivän lehdestä
lukea seikkaperäisen selostuksen
siitä, miten Petrus Pennyson oli
löytänyt valtavan aarteen, josta oli
vasta yksi hevoskubrmallineh kai­vettu
esiin, eikä kukaan tiennyt,
paljonko maassa vielä oli.
Seuraavana päivänä eiräs pääkau­pungin
lehti lainasi uutison muut­taen
aarteen kuitenkin Imltäsuo-neksi,
koska se oli heidän mieles­tään
jollakin tavoin mukavampaa.
Ja jo saman päivän iltana saapui
kaupungista muutamia herroja^
jotka työntyivät Petrus Pennysonin
mökkiin kuin kotiinsa tuprutellen
mahtavia sikarejaan ja roikottaen
pyöreitten mahojensa päällä pak­suja
kultaisia kellonperiä.
— Hello, nir.- Pennyson, he sanoi­vat
ja sytyttivät..sikarejaan/viideii,
dollarin seteleillä.—-Haluamme os­taa
maanne. Mikä 'hinta?-
Petrus Pennyson oli vain yksin-.
kertainen talonpoika, joka ei ollut
tottunut ajattelemaan nykyajan
kiihkeässä tempossa.
— Ostaa maani? hän sanoi Ja
kynsi korvallistaan. — Ostaa ^-ai-vaiset
tynnyrinalani?
— Niin; Jok-ikisen neliötuuman.
Mitä arvelisitte, jos sanomme kol­me
miljoonaa dollaria?
Petrus Pennyson ei sanonut mi­tään.
Hän pyörtyi. Sillä väUn
herrat tekaisivat kauppakirjat val-miilcsi
Ja iieti, -kUn Petrus jälleen.
palasi tajuihinsa,- työnnettiin hä­lise
kynä kouraan ja hänet pan­tiin
kraapustamaan nimensä pape­reihin.
Herrat poistuivat lyytyväi-siiiä
ilmoittaen, että Petrus voisi
muuttaa viikon aikanav sittieh mök­ki
hajoitettaisiin.
Sen viikon aikana Petrus haali
kokoon vähäiset tavaransa ja kat­seli
ihmetellen, miten hänen maa­palansa
ympärille rakennettiin kak­si
metriä korkeata tiivistä lauta--^
aitaa ja sen ulkopuolelle kaksinker­taista
piikkilanka-äitaa. Pellolle
ajettiin mitä kummallisimpia ko­neita.
Ja lähtiessään miljonäärinä vaa­timattomissa
vankkureissaan kimp-suineen,
muijineen (huom. yksikkö)
ja mukuloineen (monikko) tiehensä
hän pudisteli päätään ymmällään
arvellen itsekseen, ettei kaikki ol­lut
aivan niin kuin piti.
Mistäpä hän; yltsinkertainen ta-,
lonpoika, olisi osannut aavista*aT
kaan, että HUHU oli tehnyt hänestä
rikkaan. Mutta eräät pääkaupun-kilaisherrat
tiesivät sen kyllä jon-»
kinNajan kuluttua sangen hyvin.
Kun olivat turhan kaivamisen jäl­keen
vyyhdenneet huhua sen alku­lähteelle,
Sam Smithiin.
m%'
Äskettäin National Physical Labora-toryssa
Englannissa suoritetut kokeet
ovat osoittaneet, ettei yleisesti oikeana
pidetty valon nopeus olekaan tarkalleen
oikea. Ero ei tosin ole suuri, ainoastaan
11 mailia sek: ssa, mutta eräitä peruslas-kentoja
suoritettaessa sillä on kuiten­kin
merkityksensä Icäytännöllisessäkin
elämässä. ,
Einsteinin suhteelasiiusteörian mu­kaan
valon nopeus on nopeuksista suu­rin.
Tästä syystä se on tärkeä fysikaa­linen
vakio, ja useat tiedemiehet ovat
työskennelleet vuosikausia saadakseen
valon nopeuden rhäärätyksi. V. 1676
Römer sai tulokseksi 192,000 mailia
sek: ssa, ja ensimmäisen kokemusperäi­sen
mittauksen suoritti Fizeau V. IS49
käyttämällä tunnettua pyörä- ja heijas-tusmenetehnäänsä.
V. 1935 amerikka^
lainen Michelson suoritti mittauksen
mailin pituiseKa metalliputkella saaden
nopeudeksi 186,271 mailia sekissä. Tä­mä
tulos tarkistettiin muillakin kokeillai
ja siitä lähtien tulosta on pidetty oikea-
••na.
Kun sitten e.m. laboratoriassa työs­kentelevä
tri L. Essen väitti v. 1949, et­tä
valon oikea nopeus onkin 186,2S2
mailia sek:ssa, ei häntä tahdottu U£-
koa, Äskettäin hän oji kuitenkin todis­tanut
väitteensä oikeaksi, ja Amerikassa
sekä Ruotsissa viimeksi suoritetut mit­taustulokset
puhuvat niin ikään hänen
puolestaan, sillä ne eroavat Essenin nait-taustulolcsestaan
ainoastaan 1 km sek:s-sa.
Radioaallot eroavat valoaalloista vain
aaltopituutensa puolesta, ja niiden no­loutta
on pidetty samana kuin valonkin.
Tämän vuoksi tri Essen, joka oli alkanut
sotavuosina epäUlä, että valon nopeu-
LajaaiataSffia, syYskaama 22 päiväni, 1951