Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 11, 1951

              aat uskoa.
«1 moraali
»esi, pojas-nies.
Äidil-ran
varoja
an."
ksia, fflut-en
jo niin
mää nous-lleen
enää
irin pojan
hdeltä ja
iin sai ja
ja poiki­ansa
nw-
^ — f
vihata '
^»esin sinua }^
•Ja kun sina \iä
^^«ten kävit luo- 1
an äitini luo, oli
gonpaistetta ela. I
^^oi mitenklaa
^5kia, mita, olea
näinä kolmena
ihmisL^ta ero-ostarissa
— ja ^
äseehän nuajia.
'ittamaan ihmiä.
häpeäni tas-nnekiiän
mennä
'en oli Mari ko-äna
Ilmarin rin-usertanut
hänet
osa väliin, eikä
i toisen patou-
1 värisytti val-arin
koko ole-
»häiriytymättä
sillä häij ym-
SI. Hän^arva».
• oli ollut vah
Kun - ei enää
iä huokauksia,
pystyyn, kat-i
ja alkoi pu-
• i
koiiut ihmisen
sintia vastaaa
minä tahdoia
ittä sinä olet
ään muun ja
puhtaista per
a; paljon mi;-
Stan, että Jar­lin.
Kun kor­isi,
riemuitsin
niten onnelli-hteemme
olisi
ollut vaimoni
Ikoinen. He,
istavat, ovat
in sanonut ja
ihmisille. Ei-ri
siinä, että
siksi ajoiksi,
a?"
ikö olisi sitä
; rakastavat
1? Eivätkö
; sinua otta-eillä
ja liän
D ennenkuin
a sitten käs­in
ja minä
liin voi sitä
iskua, mikä
ieksantoista
luta neuvoa
niin äkkiä,
it heti häät.
it häissäm-minäkään.
tiäiden jal­onhan
hän
ipi. Aloin
Vuosi vuo-eni
ja sen
ole Annin
'M
Jatkoa
ojinakin aloin katsella, oliko ketään
;.t minua ^-astaan. Ei kauan ötta-
Saan, kun joku huusi: "Halloo Min-
' ' • Hän oli entinen Irene Skytt, en-
S comerilaisia. Oikein tuU mukava
TToiisin niin halusta lähtenyt heti^iel-fi^
hälinästä, mutta tavarain tarkastus
Kirj. Minda Katainen
-tli aikansa Irene haki minulle kupil-iuumaa
kahvia, että tarkenin odot­in
vuoroani. Arkusta ei oUut huolta,
^se oU io sinetöity Helsingistä Van-
^averim meneväksi, mutta käsipakaasit
^kastettiin. Viimein tuli tuUimies.
Irene sanoi hänen olevan häijyn. tulU-jajiastajan.
Hän penkoi ja äsetteH
tuHattavia tavaroita eri paikkaan. Sit-^
to, joku huusi häntä ja hän nosti kap­ikin
kannen kiinni. Tavarat roikkui-v^
t joka puolelta. Sysäsimme ne sisään
tujan hajan ja pistimme kanmn kiin­ni.
Toinen mies löi laput pääUe lullat­tuna
ja me lähdimme knreen kaupalla
abs, jossa Alfa jo meitä kärsimättömä­nä
odotti.
Nyt se oli ohi. Ajelimme vain hie­nosti
New Yorkin katuja. Irene vei
nEDiit kotiinsa. Oli ihanaa peseytyä ja
käydä nukkumaan oikein vuoteeseen
turvallisella maaperällä. Kyllä se maal-koh
on sittenkin varmempaa.
Seuraavana päivänä taas kuljimme
kaupungilla ja illalla menimme Brookly­nin
puolelle suomalaiseen saujiaan. Ire­ne
oli kova saunoja eikä se pahaa tehnyt
minullekaan matkan jälkeen. Kylvin
paljon aikaisemmin kuin Irena. ja istus­kelin
häntä odottamassa. Kun hän vii­mein
oli valmis, torui hän minua, kun
en osaa kylliksi saunasta nauttia.
Laivalla koetin auttaa toisia sen kuin
kykenin ja nyt toiset vuorostaan aut­toivat
minua. Minä vain lekottelin ko­tona
kun Alfa-poika kävi ostamassa
rautatielippuni ja järjesti matkani län-neUe.
Halusin poiketa Lansingissa ta­vatakseni
nuorimpaani, joka oli siellä
opintojaan jatkamassa. Alfa kuskasi mi­nut
asemalle ja saattoi vaunupenkille
asti, että varmasti tunsin olevani oikeas­sa
paikassa. En ole koskaan niin hie­nossa
junassa matkustanutkaan.
Aikaisin illalla saavuttiin Detroitiin^
jossa piti vaihtaa junaa. Illaila klo 11
lähti juna .Lansingiin, joten minulla oli
paljon aikaa. Katselin siinä aseman
ympärillä kaupunkia, mutta kauem-
Jnaksi en voinut mennä. Palasin ase-inalle
takaisin ja ostin joitain pikku
niuistoja Detroitista. Samassa muistin,
Alfan puhuneen jotain, että minun täy-"
tyy mahdollisesti muuttaa asemaa Det­roitissa.
Kysyin siinä häärivältä nee­keripojalta
ja hän alkoi hätäillä, että
olen mahdollisesti jo myöhästjmyt, sillä
asemaa pitää muuttaa. Po^eripoika
kävi toimistossa ja siUoinkos alkoi kii­re.
Matkala.ukut ulos säilöstä ja taxiin.
Nyt minulle näytettiin Detroitin kau­punkia
oikein pikakyydillä. Kysjin
ajurilta maksua, mutta hän sanoi sen
kuuluvan rautatieyhtiölle ja että lippua
myydessä On siitä otettu maksu.
Toiselle asemalle päästyäni oli juna
jo lähtövalmiina. Lähettäjä seisoi mi­nua
odottaen, ja sanoi junan odottaneen
minua jo kaksi minuuttia. Toiselta ase­malta
oli soitettu, että täältä tulee sel­lainen
mamma, jota ei saa jättää. Kyl­lä
se kannattikin. Harvinainen matkus­taja,
nähkääs. Tuskin toista tilaisuut­ta
tuleekaan.
Lansingiin saavuin kello 4 aamulla.
Asemahuoneessa ja koko ympäristöllä
oli hyvin hiljaista. Oli liian aikaista
lähteä Violetia etsimään. Yövahti ke-hoitti
menemään naisten oleskeluhuo-neeseen
odottamaan, kunnes kaupun­gin
liikenne alkaa. Istuskelin sohvalla,
koetin vähän lukea ja loikoilla. Kello
kuuden jälestä jo alkoi kuulua ulkoa lii­kettä.
Rupesin siitä minäkin suoriutu­maan
matkaan. Menin ulos ja katselin,
mistä saisin auton. Kävelin kadun toi­sella
puolella olevaan kahvilaan ja siel­lä
olikin aamukahvilla eräs autonajuri,
joka lähti minua kyytimään Violetin
asunnolle.
Talossa nukuttiin vielä. Rohkaisin
kuitenkin itseni ja soitin ovikelloa. Ajat­telin,
että saavat nyt näinkin harvinai­sen
vieraan takia nousta piuutamaa mi­nuuttia
aikaisemmin. Talon emäntä tu­li
ovelle. Hän näki minut ikkunan lä­pi
ja ennenkuin hän avasi oveakaan,
kuulin hänen huutavan yläkertaan:
"Violet, äitisi on tullut!" Samassa hän
avasi oven ja kysyi, olenko Violetin äiti.
Sanoin olevani. Violet (me kotiväki
kutsumme häntä Vuokoksi) tuli juosten
alas silmät unisina ihmetellen, kuinka
minä tähän aikaan tulin. Hänellä oli
tieto tulostani ja hän oli ollut minua
vastassakin, mutta toisella asemalla.
Hän luuii minun myöhästyneen iltaju­nasta
ja tulevan vasta aamulla. Kerroin,
että olisin myöhästynytkin, ellei juna
olisi odottanut.
Pat, Violetin asuntotoveri, heräsi
myöskin. Tytöillä oli hauskaa, kun sat­tuivat
samaan yliopistoon jatkamaan
opintojaan. He olivat koulutovereita jo
Vancouverissa ollessaan. Aamulla täy-
Fii
joka joutui mie&ensä
*°Psensa kanssa New Hamburgissa,
murlian uhriksi yhdessä kahden
Ont.
tji Patin lähteä tunneilleen, mutta Vio­letin
tunnit olix-at N^asta iltapäi\»ällä, jo­ten
me lähdimme kaupungille ja menim­me
yhdessä yliopistolle. Kun Pat oli
vapaa tunneiltaan, lähti Imn vuorostaan
näyttämään minulle paikkoja yliopistol­la.
Siellä olikin harvinaista nähtävyyt­tä.
Sanoinkin tj^öille, että nyt tuli mi­nunkin
käydyksi yliopisto läpi. Illalla
tyttöjen opettaja, tohtori Olson, vei mei­dät
illalliselle yliopiston ruokasaliin. Hän
oli oikein ystävällinen ja sanoi kovasti
pitävänsä tytöistä. Mieluinen muisto
jäi siellä käynnistäni.
Kotiin palattuamme ei ollut enää
paljon aikaa, sillä taas samana iltana
täytyi minun jatkaa matkaani. Tytöt­kin
kirjoittivat matks&irjaani osuutensa
ja lähtivät saattamaan minua Torontoon
menevään junaan.
Muutaman tunnin päästä olin To­rontossa,
siis niinkuin omalla maalla.
Menin taas Semeliuksille sanomaan heil­le
ja mrs. Järvelälle Suomiterveiset ja
kertomaan heille käynnistäni sukulais­tensa
luona.
Seuraavana iltana lähdin taas kohti
Port Arthuria. Ihan jo teki mieli lähteä
juoksemaan, että pikemmin joutuisi, ku­ten
se entinen vanhanmaan mies raitio­vaunussa,
joka pysähtyi vähän välFä.
Kuluihan se vuorokausi viimeinkin ja
olin Port Arthurin asemalla. Otin aju­rin
ja muutaman minuutin kuluttua olin
kaivattujeni luona. Bill ei ollut kotona,
hän oli Kirkland Lakella osuuskaupan
hoitajana. Soitimme hänelle saadakse­ni
edes jonkin sanan vaihtaa hänen
kanssaan. Pikku Lennart, jota ei meno­matkallani
vielä ollut, oli jo iso mie­henalku,
7 kuukauden ikäinen. (Louise,
joka oli veljeään melkein 5 vuotta van­hempi,
oli jo niin asiallinen hoiddles-saan
pikku veljeään.
Seuraavana päivänä menimme .Loui­sen
kanssa kaupungille ja hän oli paras
opas, mitä minulla oli ollut koko mat­kalla.
Huvia ainakin oli enemmän. Hän
piti minua kädestä ja sanoi aina, koska
saa mennä kadun yli. Kysyin, että jos
eksytään, niin mitä sitten. "Sitten pi­tää
sanoa tuolle sedälle (hän osoitti po­liisia)
missä asuu, niin kyllä hän vie ko­tiin."
Louise tiesi sanoa kadun ja nu­meron,
missä asui.
Menimme Eatonin kauppaan osta­maan
Lennartille "Baby Play Penin".
Myyjää huvitti Louisen topakkuus ja
hän kysyi, että ostetaanko se hänelle.
Louise vastasi: "Mitä sinä luulet, en
minä ole baby, mutta minun pikku vel­jeni
on." Siinä sitten kyseltiin pikku
veljen fät, nimet y.m.
Palasimme kotiin. Kaikki kävi hy­vin,
kun oli niin erinomainen opas. An­toihan
se Louise jo ohjeita isälleenkin
vuosi takaperin, kun olivat lännellä käy-
(iriässä. Hän tiesi jokaisen valomerkin
mitä ne tarkoittivat ja sormi piipallaan
osoitti ne isälleen. Toivoisin, että van­hempana
tulisivat kaikki säännöt oie­tuksi
näin perusteellisesti.
Pyörähdin pikipäinsä tervehtimään
jr.enomatkatoveriani, mrs. Välkkilää.
Olin utelias kuulemaan, mitä hän piti
Suomesta ja miten hänen paluumatkän-
' i onnistui. Hänellä oli hyvin vaivaloi­nen
Suomeen meno sairaan matkitöve-rinsa
takia. Sanoi paluumatkan olleen
paljon hauskemman ja vapaan huolista.
Samana iltana vielä pistäytyivät van­ha
Järvelä-ja Valma kuulemassa Suo­men
uutisia. Kaikki taas joukolla kir­joittivat
matkakirjaani. Kaikkien sisa­rusten
kirjoitukset tulivatkin sitten pe­räkkäin
matkakirjaani, ensin Elman To­rontossa,
nyt Lainan ja Valman Port
Arthurissa. Tämän jälkeen sainkin sul­kea
kirjani, sillä vierailuni tällä matkal-
Lauantaina, elokuun 11 päivänä, 1951
la loppui tähln.
9 p: n iltana taas astuin junaan. Tämä
011 matkani viimeinen taival. Kaksi ja
puoli vuorokautta se kesti. JOUIL^UUH
12 päivänä klo 9 aamulla olin Vancou­verin
asemalla, jossa TerMu oli minua
vastassa, odotellen samalla paikalla nu­hin
hän lähtiessäni jäi. Kävimme tul­lissa
ja selvitimme asiat siellä. Mis­tään
ei mennyt tullia, joten arkku kiin­ni
ja soittamaan naapurillemme Jack
Woodille, että hän tulisi vastaan pienel­lä
trokiautollaan, niin sitten sitä pääsi­si
manrnia tavaroineen kotiportille asti.
Jonkin tunnin kuluttua ^ niinä ajan
vietin tyttäriaii luona kaupungissa, tu­likin
Jack. Ei ollut enää monta mailia
maticasta jäljeirä, vaan tunnin päästä ol-^
tiin kotiportilla.
Oma koti kullan kallis. Kyllä se niin
on. Matkustaa on hauska, kun on koti^
mihin saa palata.
Kaikki näytti olevan ennallaan. Isä^
kin, nähdessään tuloni, juosta hissutteli
kanalasta vastaanottamaan kulkuri-Kai­saa.
Helmi oli hommannut liian paljon
äidin kotiintulon vuoksi. Paikat oli siis­titty
|a karkki oli mitä parhaimmassa
järjestyksessä: Setä-Pekkakin tuli alas,
oltuaan yläkerrassa lepäämässä, kuule­maan
Suomi-terveisiä. Ei ollut Pekka
virkistynyt, Asaikka niin toivoin, kun ke­väällä
Suomeen mennessäni kehoitin
häntä tulemaan tänne veljensäJä siskon­sa
luokse, kiin hän asui yksin Port Ärt-;
kurissa; Liian raskasta on olliit elämä
sedälle, joten muutoksetkaan eivät voi
hänelle tuoda innostusta ja elämänha­lua.
Kauan ei häh tämän jälkeen enää
elänytkään, vaan siirtyi sinne, mistä ei
palata.
Seuraavana päivänä oli äidille järjes­tetty
tuli jaispäär ti ja samalla isälle syn-tymäpäiväpaarti.
Isän syntymäpäivä
tosin on 12 p:hä, mutta lauahtai-ilta so­pi
paremmin. Tämä olikin oikein hyvä
ajatus. Kaikki, joiden terveisiä vein
Suomeen, olivat nyt tulleet ottamaan
vastaan omiaan. 'Hauskasti kului ilta.
Oli hauska tulla kotiin, kun niin iloisies-ti
otettiin vastaan. Sydämeni on kiitos­ta
tulvillaan, vaikka en voikaan sitä
kauniisiin sanoihin pukea.
Reisu on tehty ja hyvän kelin aikana.
Minulla oli sekä hjrvää että huonoa ke­liä.
Yhdeksän kuukauden aikana ehti­vät
kelitkin muuttua. Vaiherikas oli
matkani, kertaakaan en tuskastunut.
Tekisin reisun vielä uudelleen.
Ennen lähtöäni löin arpaa monta ker­taa,
että kannattaako lähteä matkalle.
Minun kyllä kannatti. Jos minulla oli­sivat
nyt ne dollarit jotka menetin, niin
mitä iloa minulla niistä olisi? Joskus
kuulee sanottavan, että se onhullu, joka
kulkee ja kuluttaa itseään. Onkohan se
sitten viisaampaa kasata rahaa pankkiin,
eikä elämänsä päivinä uskalla niitä mi­hinkään
käyttää? Toiset taas sortuvat
elämän niylläkässä ja tuhlaavat tienes-tinsä
turmion teillä, vaikka vanha äiti,
jonka silmä on jo ummistumaisillaan, o-dottaa
mierolaistaan. Toisilla olisi hyvä
halu mennä tervehtimään kaivattukaan,
mutta elämän vastatuulet sen monelta
estävät. Toiset pelkäävät matkan vai­keuksia
ja sen pituutta. Pitkähän se
on, eikä se vaikeuksitta mene. Jos mat­kalle
lähtiessä muistaa ottaa pitkän pus­sin
kärsivällisyyttä evääksi, eikä pikku
vaikeuksista hermostu, niin isommatkin
vaikeudet tulee voitetuksi. Perillä on
myöskin hauskaa, ellei anna itsestään
sellaista kuvaa, joka orjuuttaa ihmisiä,
joiden kanssa joutuu kosketuksiin. Sel­laisen
ha\'ainnon minä tein. Jos löytää
tien paljon kärsineen Suomen kansan sy-
*dämeen, niin matkasta jää kaunis muis­to
ja myöskin jättää itsestään sinne kau­niin
muiston.
Onnea vain matkalle, jos olette aiko­neet
matkustaa!
Kiitos kärsivällisyydestä, jo? olette
jalcsaneet tätä kertomusta seurata.
Loppu.
Sivu 5