Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 10, 1942

              1942
NA; T A M M I K U U N 10 PÄIVXNÄ Sivu S
HÄMMÄSjFYTTÄVÄA * Dorothyn ensimmäinen^unne oH
H A V A I N T O rajaton ilo. Täällä vesierämaassa öU
siis todellakin; ihirhisiä — j a ihmiset
Miesten-läbtiessä laivasta. Dorothymerkitsivät hänelle pelastusta, mah-ei
suoranaisesti pelännyt, mutta yksir dollisuutta palata jälleen maailmaan
näisyys tui^ ^m?mJ^«)Hfit- ja-^äraään, siviätyntihin öli^Y; Hän
Hän^ o l i . tottunut: turvallisuuden oli juuri vastaamaisillaan huutoon,
kun jokin selittämätön tunue pani hä­net
epäröimään. Hänhän oli yksin,
hänen täytyi olla varovainen. Nope­asti
ja äänettömästi hän kiiruhti jäi­tä.
tunteeseeny minkä Howardin suojele­va
läheisyjre. herätti hänessäy - ja Jack-sonkm
kaikessa yrmeässä: juroudes-saan
o l i ainä ollut jonkinlaisena seura-nen
yhdyskvinti^ tuht^ti olleen olemas­sa
jö-vuösisatöj^
Useat *''saaren" asukkaista^ olix^ac
syntyneetfem siellä i. Uvdet ^Johylyt
varusti\Tit heidät ruoalla, vedellä ja
vaatteiilavv jopa moniUst yl€^lisyysesi-n^
läMn^ MuttHilmäi^^^
että jos suinkin pääsisimfff^, niini^äh- meen:^ koottii» sade\rett^, lira^inmu-lisimme,
ja. heti paikalla. iMuttac ei, nia^ ja? pj^rdystettHn.kalaa
Xähkääs,rouvay tännehän tulee aina: kaikkien tarpeeksi. Koska useimmat
vain hylkyjä^ mutta ei. olevmit^äii olivat merim^^^^ kai-i^
f^^lSilÄ^^A???^^^^^ ^1:^^^1 . kenleasii|»:töihm^
kin|ainen taita^iiuskiii erilaisten tarr
ve-esineiden valn^ist^iksessa; Lyhyes­t
i : oltiia jokseenkin -tj^tyväisiä koh­taloon
ja valittamatta mukauduttiiu
välttämättömyyteeni
'^Eräillä ei ole'mitään tänne jää-noa.
. "Mutta
vaa?"
ettekö v-oi rakentaa lair
mainen levottomuus hänen sydäntään
kun hän näki miesten poistuvan.
Mutta hän tiesi aivan hyvin, että jos
tutkimusretkeilyistäv toivottiin joita­kin
tyydyttäviä tuloksia, täytyi niitä
olla toimittamassa henkilön, joka
ymmärsi miten oU viisainta menetel­lä,
ja; siinä suhteessa Hovvard oli ai­noa,
joka voi tulla kysyntykseen. Jos
Jackson katsoi velvollisuudekseen
seuratar>Hovsrardia,= ei hän tahtonut
pyytää salapoliisia jäämään laivalle,
vaikkäkiri; hän omasta puolestaan oli
täydellisesti- vakuutettu . siitä, ettei
Hovvard ajatellutkaan jättää heitä, hyvät herrat!"
märkiä olkia tuleen. Molempien
miesten huudahdus osoitti savun
muuttaneen väriä ja merkin näkyvän.
Hän toisti sen kaksi kertaa vuoroin
avaten ja sulkien pellinluukkua. Sit­ten
hän kuuli kannelta raskaita as­keleita,
pfeti nopeasti vielä tukon
märkiä olkia tuleen ja kiiruhti por­taille.
Jiiuri kun hän pääsi niiden yläpää­hän,
ilmestyivät molemmat merimie­het
ovelle. Dorothy tervehti heitä
ystävällisesti päätään taivuttaen ja
lausuen kohteliaasti: "Hyvää päivää,
''Kyllä kai, armollinen rouva, mut-^.
ta miten sen saisi tuon levä-herjan
läpi? Xähkääs, siinä on pulma, jota-
..^fiU^tläiii^n kffjcaan ilmiinen e i vielä
ole kyennyt eikä kai koskaan kykene-
.-Q^i^-vastaan vaikka miten pitkäk.«ii
aikaa. Heidän Imeiestajm taa
kään. Kun kerran on joutunut tän- hyvä olla", sanoi Joe. "Mutta toiset
— niin — eivät ole tyytyväisiä^ luon­nollisesti,
varsinkaan alussa. Mutta
ennemmin tai myöhemmin he mu­kautuvat
sentään, sillä mikäs muu­kaan
auttaa."''
Hän uskoi Howärdiii kertomuksen su­rullisista
ja kolitalokkaista kokemuk­sistaan
totuudenmukaiseksi, ja luotti
Ho\vardiin.
Keittiön tuli paloi tasaisesti mies­ten
lähtiessä,, ja Dorothy jätti astioi­den
pesun ja muut askareet myöhem-mälisi
ollakseen kannella ja seuratak­seen
Jieitä katseellaan, . niin kauan
kuin heitä näkyi. Ennenkuin he ko­konaan
katosivat mastojen, sotkeutu­neiden
touvien ja rep^eisten purjei­den
sekamelskaan, .Howard, kääntyi
usein huiskuttamaan hänelle tai pu­distamaan
päätään ilmoittaakseen, et­tei
mitään arvokasta vielä ollut löy­tynyt
Kun he vihdoin katosivat
erään, ison korkean lastihöyr3m taak­se,
hän lähti alas j a ryhtyi talousas-kareihinsa,
joihin,kuului myös taval­lista
paremman päivällisen valmistus
tämän merkkipäivän kunniaksi.
Aika kului nopeasti hänen hilpeä-nä
kattiloita kalistellessaan ja katta-essaan
pöytää entistä somemmin. Vih­doin
hän aikoi hetkisen levähtää ja .
katsoi kelloa.
" Y l i kaksitoista"., sanoi hän puoli­ääneen.
''Nyt hänen j o pitäisi pala­ta,
luulisi". — Tyttö ei sanonut
"heidän'-, vaan "hänen.'! — "Menen­pä
kannelle katsomaan . .
Hän oli puolitiessä kajulan portai­ta,
kun hän äkkiä p3^sähtyi kuulles­saan
ääniä.
"Siinä he ovat!" huudahti hän
iloisena. "Mitähän he ovatkaan löy­täneet?"
— ja hän juoksi ylös askel­mia.
Jo kuuluivat äänet selvemmin. Jo­ku
huusi, ja huuto toisteltiin pari
kertaa; nyt hän erotti sanatkin.
"Laiva h o i ! " huudettiin.
Dorothy pysähtyi kuin kiveitynee-nä.
"Tuo ei ole Howardin ääni — eikä
Jacksfininkaan", mumisi hän. "Kuka
...
Hän pisti v-arovaisesti pään.-ä ulos
ove?ta ja katseli,levoUomana ympä­rilleen.
Kaksi merimiespukuista miestä sei­soi
Quetnin uponneen keulan edessä
olevalla laivalla. Hänen ällistyneenä
tuijottaesäaan miehiä nämä. huusivat
taas:.
"Laiva ohoi!"
Miehet perääntyivät kuin iskim
saaneina — kädet lensivät vaistomai­sesti
lakkiin, ja se nykäistiin päästä.
Toinen näytti olevan liian ällistynyt
voidakseen puhua, mutta toinen oli
rohkeampi.
"Pyydämme kovasti anteeksi, ar­mollinen
rouva sammalsi hän. " M i ­nä
— me — nähkääs, Biir ja minä —
me otimme vapauden.huutaa . . . me
— kapusimme laivaanne, miitta —
mitä kuuluu?"
"Kiitos kysymästä, hyvää", sanoi
Dorothy hymyillen. "Olen iloinen
nähdessäni teidät. Mutta sanokaa
minulle — oletteko kotoisin, täältä?"
"Tältä laivaltako rouva tarkoittaa?
E-ei, emme ole.'^
"Ah, senhän hyvin tiedän. Me­hän
olemme ajautuneet juuri hiljan
tällä tänne. Tarkoitan täältä?"
" E i , armollinen rouva", selitti mies.
"Joe ja minä, me olemme kotoisin
vanhasta New Yorkista, me. Mutta
täällä olemme nyt olleet jo kymme­nen
vuotta."
"Kymmenen vuotta . . . !"
Dorothy tunsi kalpenevansa.
"Kymmenen vuotta", toisti hän.
"Ja ettekö pääse pois täältä? — Voi
Luojan nimessä — älkää sanoko, et­tette
pääse!"
"Kyllä, juuri niin, armollinen rou­va.
Niin se on. Me emme pääse
pois. Luottakaa vain siihen.
ne, saa pysyäkin täällä, niin. Jok'ai-noa,
joka tänne on jolloinkin tullutj
on vielä täällä, paitsi ne, jotka ovat
ehtineet jo kuolla — se on varma,
se." ' / '
"Jok'ainoa! Kuinka monta teitä
.»^iis onkaan?"
"Kaksikyinmentäkaksi miestä, ar­mollinen
röu\'a, ja lisäksi vaimoväki
ja yksi lapsi."
"Vaimoväki! Onko täällä todella
naisiakin! Miten iloinen olen! Mut­ta
voi! Niitä ihmispoloisia . . . Ovat-"
ko he . . . mutta odottakaahan —
tulkaahan tänne sisälle ja istuutukaa
. . - N i i n , me tulimme ajelehtien tän­ne
eilen: Meitä on kolme. Herrat
ovat nyt pienellä tarkastusmatkalla,
niutta he tulevat aivan heti takaisin;
Sillä aikaa kuin odötänune heitä, täy­tyy
teidän kertoa minulle kaikes-
Häh kulki miesten edellä-ylös pe-räkännelle.
Sillöiri hän näki Htfwaf-dih
ja Jacksonin kiiruhtavan, Qiiee-niä
kohden. Hän huiskutti tulijoille
innokkaasti. Pelkkä heidän näkemi­sensä
ja tietoisuus, että he ovat lähei-sj^
dessä^ antoi hänelle takaisin koko
hänen varmuutensa.
"Tuolla ovat ne toiset", selitti hän
vierailleen.
Tarina, jonka BHl j a Joe päivällis­pöydässä
kertoivat, oli pitkä, ja sitä
pidensivät vielä monet keskeytykset
ja kyselyt-.
Heidän kertomuksensa mukaan
näillä tuuliajolla olevilla laivoilla oli
aina asunut ihmisiä, joko vain muu­tamia
tai useampia. Nykyään elä­vistä
siellä kauimmin, kaksikymmen- jotka hän itse oli laatinut. Ylipään-taviisi
vuotta ollut oli kertonut tunte- sä hän tuntui merimiesten kertonyik-neensa
ihmisiä, jotka olivat eläneet sista päättäen omaavan niin paljon
siellä^'htä kauan ennen häntä ja jot- viisautta* käytännöllistä älyä ja hal-ka
taas vuorostaan olivat tietäneet linnoUista taitavimtta, ettei Howarri
kertoa vielä vanhemmista edeltäjistä, voinut salata ihmettelyään siitä, että
Lyhyesti sanoen: "saaren" omitui- mies ei ollut tehnyt yhtään vakavaa
Joen muista tiedonannoista ilmeni,
että "saaren" omituista yhteiskun­taa
nykyään johti yksinvaltiaana eräs
entinen merikapteeni Peter Forbes.
Tämän valta tuntui osaksi perustu­van
hänen suunnattomiin ruumiin-voimiinsa,
joiden avulla; hän kykeni
perin pohjin masentamaan jokaisen,
joka uskalsi olla uppiniskainen, ja
osaksi myöskin sielulliseen eteväm-mjyteen.
Hänen johdollaan koot­tiin
kaikkien isojen aluksien varastot
ja kuljetettiin — usein hyvinkin pit­kien
matkojen päästä — niinsanot-tuun
"kylään", jossa suurin osa haak­sirikkoutuneista
asui. Patrullit, ku­ten
nyt herrat Bill ja Joe, tekivät
säännöllisiä • tiedusteluretkiä niinsa-notulla
"rannalla" etsien uusia hylky­jä
» tarkastaen ne j a ilmoittaen löy­döistä
kapteeni Forbesille, Näitä ,
hetkiä e l kuitenkaan ulotettu pitem­mälle
kuin viidenkymmenen penin­kulman
päähän kumpaankin suun­taan.
Olisi ollut liian vaikeata kul­jettaa
löydettyjä tavaroita kauempaa
vaivalloisilkL ja epävakaisilla "teil­lä".
Forbes, jakoi työt ja piti silmällä,
että jokainen omantunnontarkasti
suoritti osuutensa. Hän hoiti myös
tuomarin virkaa oikeudentuntonsa
mukaan, ratkaisi riitoja ja langetti
enemmän tai vähemmän.ankaria tuo­mioita
niiden lakien rikkomisesta.
SykyaikaisHla palokuntalaisten asbestospuvuiUa (Englannissa) voi liikkua tulenkeskellakin.