Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 6, 1954

              sen varmasti hankinkin, jos terveyttä
riittää, Asko ajatteli ja antoi sitten kat­seensa
lipua saaren sisäosiin. Omasta
venerannasta vasemj^aan kohosi pienoi­nen
rinne ja siitä alkoi talorivi koho­ten
aina saaren korkeimmalle kukku­lalle,
jossa näkyi näköalatorni ja sen
juurella tanssilava, jossa kesäisin lau-antai-
illoin tanssittiin ja oikeinpa kan-sairyvälisin
vierain, sillä redillä olevien
laivojen miehistöt kilvan riensivät tans­simaan
ja katsomaan suomalaisia tyttö­jä.
Myöskin lähisaarten asukkaita kävi
lavalla, samoinkuin saarilla olevat kau-p^
inkilaiskesäasukkaat. Katse kiersi
edelleen ja pysähtyi laivalaituriin, jon­ka
äärellä sijaitsivat Osuuskaupan va­rasto
ja vähän ylempänä Osuuskauppa.
Kotiportaasta katsottuna oikealla näkyi
tmuutama saaren taloista ja sitten edel­leen
ulapan ylitse Uuras ja Ravansaari
ja niiden takana mantere. Pikkusaaria
siellä täällä ja niiden välitse luikerteli
vesitie suurillekin laivoille Viipuriin.
Tähän .Askon katse ja ajatus katkesi äi­din
saapuessa sanko kädessään ja ihme­tellen
katsellessa poikansa unelmointia
keskellä päivää.
"Mikäs nyt on tullut meidän isän­tään,
kun noin ajatuksissaan on. Kah­vikuppi
ajatuksistasi?"
"Katselinpahan vain tätä saartamme
ja ajattelin tämän olevan meille, niin­kuin
monille muillekin saarelaisillemme
ikuisen vankilan, imutta miellyttävän
vankilan. Ainakin minä tunnen viihty­väni
täällä erinomaisesti."'
•'Vankilahan tämä on syksyisin ja ke­väisin
muutenkin, kun ei pääse jäitse.
eikä pääse vesitse ja kun eivät laivat
vielä kulje, mutta pieni aikahan se on
vuodesta, kuukausi korkeintaan. En mi­näkään
ole tätä ikinä vieroksunut, mut­ta
nyt joskus pakkaa tulemaan ikävä,
huolimatta siitä, että sinä oletkin luo­nani.'
.Äiti kääntyi menemään sisään
ja Asko seurasi häntä.
Ei Asko ennen ollut ajatellutkaan
tuollaista puolta asiassa. Nuorihan hän
vielä olikin ja ei oikein vielä ymmärtä­nyt,
multa nyt hän alkoi jo ymmärtää
vähän muitakin asioita, kun mikä vain
kalastukseen liittyi. Tosiaan, eihän äi­ti
vielä ollut kun 36 vuotias. Nuorihan
hän vielä oli ja '.-Vsko kun oli jo pitänyt
häntä vanhana mummona, vaikka nuo­rekkaana
sellaisena. Nyt alkoi hänelle
valjeta monta seikkaa, mitä hän ei ai­kaisemmin
ollut äidissä ymmärtänyt.
^Mitähän, jos äiti vielä menee uusiin
naimisiin? Miltä se tuntuisi? En mi­nä
ainakaan vastaan .panisi, mutta jol-lairr
tavoin se kyllä tuntuisi sotivan isän
muistoa kohtaan. Toisaalta taas ei äi­tikään
voinut koko elämänsä uhrata isän
muistolle, elämähän hänellä oli vasta
edessä. .\sko pohdiskeli tätä kysymys­tä,
mutta ajatteli sitten, etä tulevaisuus
tuon näyttäköön ja jos sitten äiti ajat-telikaan
koko naimisiin menoa. Ei As­ko
ainakaan mitään .^Haista ollut huo­mannut.
— Mutta mikähän se kirje oli.
jonka johtaja Kmitio lähetti äidille sil­loin
viime syksynä ja johtajahan on
käynyt usein purjehdusmatkoillaan tääl­lä
jo isän eläessiikin? Hehän olivat kyl­lä
isiin kanssa hyviä tuttuja, mutta sit­tenkin.
Voisikohan tuossa olla jotain
takana? Rahaa siinä kirjeessii ei aina-
•kaah ollut, näinhän kun äiti sen avasi
ja luki kirjettä tullen kohta hyvälle tuu­lelle.
Talvella sitten johtaja kävi au­tollaan
täällä ja toi tuliaisetkin niin hy­vät.
AI itähän jos äiti ja johtaja Kon­tio
. . . ? .\sh . . . sittenhän tuon nä­kee!
Tosi kyllä, että Kontio oli leski­mies.
Viimein Asko Siii karkoitetuksi
tuon yllättävän ajatuk.-y^n {xiästään ja
istuutui ruokaiHAtään.
Jatkoa
— Brittiläiset tiedemiehet ovat lau­suneet
äskettäin, että rS.\:n -atomiva-koiluhysteria"'
antav mahdollisuuden
Neuvostoliitolle vallata johtoa>eman
atomialalla.
Surusäkki
Kirj. A. F . K.
IS T U I M M E oluttuvan pöydässä. En
tosin pitänyt tuosta seurasta, mutta
poikaystäväni, joka oli viime sodan ve­teraani
lentovoimista, halusi joskus tul­la
tapaamaan entisiä kavereitaan siel­lä,
"niin raahasin mukana viidentenä
pyöränä vaunussa. Mutta tänään ei
näkynyt tuttavia — nimittäin hänen
tuttaviaan. Vain yksinäinen vanhus,
joka joskus kiireimpinä aikoina autteli
•'syyppärin" tehtävissä, istui yksinäi­sen
pöytänsä ääressä nuokkuen. K a ­verini
huusi hänelle tervehdyksen, ja se
merkitsi sitä, että vanhasta Jimistä
saimme seuraa lopuksi iltaa. Jimin ul­komuoto
m ollut mikään hurmurin. Hä­nellä
oli tavallista suurempi nenä, joka
kurotteli leuan kanssa yhteen, jota yh­teyttä
vielä hampaaton suu korosti.
Poikaystäväni kertoili jonkun pikku-kaskun
armeija-ajoilta, joka sai Jimin
alkamaan.
— Kuulepas sinä piimäparta, ensim­mäisen
maailmansodan aikana sitä len­nettiin
—mitäs tuo on läntää, kun on
kunnollinen ilmalaiva millä huristaa,
vaan 1914 . . -. Silloin minä liityin
ilmavoimiin, ja se vasta lentämistaitoa
kysyi . . .
Ensimmäisellä luennolla luutnantti
huomautti meille:
•'Älkää sitten pojat odottako mitään
repäisevää tapahtuvan näillä matkoil­la
— ne ovat hyvin yksinkertaisia. Aje­lehditte
vain tuulessa ja sitten laskette
jollekin kentälle tai pellolle . . ."
'"Siinä kaikki?"' kysyi alokas ihmeis­sään,
"sehän nyt vasta oli helppoal"'
' ' N i i n oikein", sanoi luutnantti. Il­mapallolla
on helppo lentää . . ." Mut­ta
minä'-huomasin hänen vinkkaavan
pahanenteisesti läheiselle kessulle, ja se
jätti minut vähän epäröivälle kannalle*.
"Muistakaa aina avata alaventtiili,
joka päästää liian ilman pois — sillä
kaasu paisuu mitä ylemmäHsi nousette
ilmaan."
''Mutta mitä sitten tapahtuisi jos se
jää avaamatta?" kysyi taas tuo utelias
alokas, aivan kuin koko lentovoimain
hyvinvointi riippuisi hänen tiedoistan­sa,
ja hän sai murhaavia katseita osak­seen
kavereilta. Nämä luennpt olivat
niin pitkäveteistä hommaa iiman tyh­miä
kysymyksiäkin.
"Pallo halkeaa", vastasi luutnantti
lakoonisesti. Hänkin vaistosi tuon alok­kaiden
hajamielisyyden, eikä ollut halu­kas
huutamaan ääntään käheäksi noille
pölkkypäille. jotka eivät kiinostuneet
mihinkään. Minunkin harvaan aivo-koppaani
koko luennosta jäivät vain
nuo ainoat sanat: "Pallo halkeaa!"
Mielikuvituksissani kuulin kaasun pur­kautuvan
yhdellä tuhauksella, ja sa­malla
jo aivan tunsin kuinka kori pu­dota
moksahti maahan. Huomasin vä­hän
myöhemmin, ettei luento ollut te­honnut
enempää toisiinkaan alokkaisiin.
Opettajamme oli huomioinut tuon
huolimattomuuden, millä alokkaat oli­vat
kuunnelleet luentoa ja hänen mie­leensä
tuli juoni. .Aavistin, että tuon
jykevän irlantilaiten Patin silmissä leik­ki
kiusanhalu . . .
Meitä oli neljä miestä tuossa kopas­sa,
jossa sitä sitten seilattiin, ja me
kuvittelimme tietävämme kaikki mut­kat
. . . Opettajanamme oli meriväen
luutnantti ja itsekin olimme saaneet
Ojatusta purjehduksessa — mutta huo­masimme,
että purjeilla kulku oli aivan
toinen asia kuin vaeltaminen ilmassa
. . Olin joskus aprikoinut, miksi mei­dän
oj^ettajamme (ajurimme) nenä oli
vääräss^i. ja miksi hän ontui toista jal­kaansa.
Myöhemmin en ihmetellyt si­tä
. . .
Kun oli päästy noin parinsadan ja­lan
korkeuteen, oj^ttaiamme Iiohotti
Kaksi pientä vancouverUaista typöä, jotka pitivät 83-vuo-tiasta
John Nylandia hyvänä ystävänään. Monasti leikkinsä
ja kaulutöittensä ohella tytöt, Verna Smith ja Dcreen Nial
(vasemmalta oikealle), kävivät vanhuksen asioilla ja kun
vanhus muutti toiselle puolelle kaupunkia asumaan, kävi
hän usein tapaamassa pieniä ystäviään ja juttelemassa heidän
kanssaan. Mr. Nyland kuoli äskettäin ja hän oli määrännyt
testamentissaan $15,000 omaisuutensa jaettavaksi kahden
pikku ystävänsä kesken.
rautasakin korin reunalle, ja solutti sen
sisällön hitaasti maahan sanoen:
"Kun minä sanon, niin -kaatakaa toi­nen
. . ."
Katselimme allamme liukuvaa ihanaa
maisemaa. Ajelehdimme juuri pienen
kylän reunaan.
"No n y t i " kuului terävä käsky.
Alokas teki työtä käskettyä ja het­keä
myöhemmin kuului alhaalta kaa­mea
kiljahdus. Katsoin alas ja niin,
että avaamaton säkki oli sattunut aivan
täydellä osumalla erään naisen vaateko-riin.
Nainen huitoi märällä resulla,
jota oli ollut levittämässä narulle ja
kiljui kuin pistetty sika. Koko vaate-kori
oli lististynyt lautakoroketta vas­ten,
ja voitte arvata miten oli käynyt
märkien pyykkivaatteiden . . .
"Olisithan voinut kaataa sannan h i ­taasti
alas — eihän sitä olisi tarvinnut
pudottaa niinkuin pommial Ajattele-pas
jos se olisi sattunut naisen päähän!
Te alokkaat pilaatte koko ilmapalloilun
nimen", alkoi luutnantti sättiä. Minä
ehätin sanomaan: "Teen toisten niin,
sir", sillä tuo onneton alokas olin mi­nä.
Mutta siinä jäin suu auki katso­maan,
kun opettajamme syyti säkin toi­sensa
jälkeen yli laidan — nähdessäni
parrakkaan ukkelin juoksevan ulos
kaksipiippuinen haulikko kädessään.
"Mutta eikö santaa olisi pitänyt kaa­taa
. . .?" alotin minä, mutta huoma­sin
toisen ilmeestä, ettei'ollut aikaa vii­sasteluun.
• Pallo nousi ylös juuri eh­tien
haulien kantavuuden yläpuolelle,
kun äijä pamautti molemmista piipuis­ta
ihan meitä kohti. Samassa satuimme
ystävällisen tuulenpuuskan tielle, ja se
antoi meille kyytiä noin kolmenkvm-menen
mailin tuntinopeudella vähän
vieraanvaraisemmille alueille. Enpäs
olisi tykännyt palata takaisin samaa
tietä, ajattelin itsekseni.
Kiidettiin korkeudessa — mutta kai­ken
aikaa opettajamme tähyili alas
laskupaikkaa, ja hetkeä myöhemmin
huomasikin aukean kentän kylän reu­nassa.
Mutta päästäksemme sinne oli
meidän ylitettävä kylä.
•"\'almistakaa painot valmiiksi, sillä
kun kaataa santaa hitaasti samalla kuin
avataan venttiili, niin kori ei putoa niin
kovalla jysäyksellä maahan! • kuului
taas niin määrääväs.<ä äänilajissa, ettei
siinä jäänyt epäröimiselle varaa. Meil­lä
alokkailla i>li noin kolmenkymme­nen
paunan painoiset santasäkit val­miina,
odotimme vain käskyä .
-Vo nyt!" kuului terävästi, ja <an-taa
alkoi valua no[>ea^^a tahdissa alas.
Opettajamme oli niin touhussa
venttiilin kimpussa ettei huon
e t t ä ristituuli oli pyöräyttänyt
me ihan kylän keskustaan, jossa
set töllistelivät meidän vaellustaminel
van kattojen yläpuolella. Ankkuri
si riippui hif>oen aivan niitä.
"Senrkin tolvanat!'' pauhasi
opettajamme. "Ettekö te hölmöt
e t t ä varoisitte kaatamasta santaa i
ten silmiin!" Samassa hän sylk
roiskautti nuuskamällin yli laidan; Q
ko kumma, e t t ä te alokkaat pilaattej
mapalloilijain hyvän nimen!"
Oli tultu kylän laitaan, aivan au
reunaan. Ankkuriköysi raahasi jo i
ta kun tuli määräys:
"Taas yksi säkki!"
Epäröin vähän. Kummallakin
ralla olin tehnyt väärin . . .
Näin taaskin tuon kummallisen
lon Patin silmissä kun hän selitti, i
tehtäisiin repäisylasku, eli äkkila
Samassa hän jo kiskaisi punaisesta i
rusta, joka pääsi pallon ihan tyhji
reväisten sen koko kyljen auki-putosi
maahan aika jysäyksellär
säyttäen käsissäni olevan santa
aivan päin kasvojani. Jonkun ne
vuosi verta ja kolmas alokas kiroi
dellen polveaan. Pat oli antanut
le oppia kokemuksen kautta, että
mioisimme asiat paremmin luentdij
aikana. \'asta jälkeenpäin muistin, i
tä meidän olisi pitänyt kyyristyä i
laskun aikana,^-aan se oli nyt myö
tä.
Kaivoimme itsemme ylos kyljeli^
olevasta korista, jonka reuna oli sie;)^
nut sen puolilleen märkää liejua
valta kynnöspellolta. Pat oli ainoa-j
ka ei ollut saanut vammoja, ja
virnistellen:
'"Sehän kävi hyvin. Eikö niin
jat?"
Me alokkaat emme olleet niinkiian}^
simielisiä asiasta. Polveni tutisivat
ajattelin, että tuolla surusäkillä p«
vielä joskus lentää ihan > käinkin-samassa
muistin, että Pat oh sylkaii
mallinsa ulos ennen laskua. Minii
sijaan oli niellyt omani ja se alkoi
löttää niin ilkeästi. Koetin
oliko luennoilla mainittu sellaisesta
tään. Päätin toisten kuunnella
kemmin . . .
Työn säästämiseksi ja puhtaudfii.
läpitämiseksi on hyvä laittaa laatiko
monta kerrosta paperia. Kun
mainen likaantuu voi st-n i
puhdas on tilalla.
)()ista^
SiTu 8 Lauantaina, maaliskuun 6 päivänä, 1954