Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 20, 1949

              Kirj. Esther M. Dpughty
SARA Leckie seisoi epäröiden oven
takana. Ovella oli kirjoitus: "Miss
AVilloughby — morsianten neuvonanta­j
a . " / X
Sara oli pienikokoinen tyttö, jolla
olivat lapsennäköiset;kasyot ja tummat,
•isot silmät. Hänen käsivartensa tuskin
ulottuivat sen ison valkean laatikon
yli, joka oli hänen kainalossaan. Laa­tikon
yläkulmassa^oHvat saB3t* "Gar-son's,
Morsianten Palvelu."
Laatikossa oli Saran hiaäleninki — tai
oikeammin se oli ollut hääleninki, mut­ta
liyt se oli vain ikävä muistutus,
kallis muistutus siitä, ettei h'än imenisi-kään
naimisiin. Kaikki oli lopussa hä­nen
ja Philinvälillä.
Hän katsahti miss WiUoughbyn oven
yläpuolella olevaa 'kdloa. Kolmenkym­menen
minuutin perästä hänen täytjrisi
mennä tiskinsä taakse myymälän sukka-jaostolle.
Hän koputti arasti ovelle ja
astui sitten morsianten neuvojan toimis­toon.
Miss Willoughbyn silmät iskey­tyivät,
heti valkeaan laatikkoon Saran
kainalossa. Kylmältä kuulostavalla ää­nellä
hän sanoi odottavasti:
Niin?
Miss Willoughby työskenteli samassa
Garson'sin liikkeessä kuin Sarakin, anut-ta
hän näytti aina niin ylhäisen tärkeäl-
Xjtä, ettei Saran mieleenkään koskaan jyo-ahtanut
asettaa kyseelliseksi hänen auk­toriteettiaan.
"Minä olen Sara Leckie", aloitti tyt­tö
arasti. "Te autoitte minua valitse­maan
hääleninkiäni. , ."
. "Ellei se sovi teille", sanoi miss Will-oughby
hyvin välinpitämättömällä ää­nellä,
"niin te voitte viedä sen korjaus-osastolle.
Kuten tiedätte, Tilinä vain au­tan
häiden suunnittelua."
"Se sopii imainiostj, miss AVilloughby",
vastasi Sara nopeasti. "Se on juuri sel­lainen
mitä minä olen uneksinut koko
elämäni. Miitta — mutta, minä en tar­vitse
sitä nyt. Minä ja Phil emme
ifieri^kään naimisiin. Ehkä tunnettekin
"hänet, Phil Hayden, huonekalusosaston
tavaranhankkija."
Sara oli tottunut siihen, että hän
halusi puhua jokaisen kanssa Philistä,
vieläpä miss \Villoughbyn kanssakin.
Sara uskoi miss Willoughbyn olevan hy­vin
pahoillaan, rnutta tällä ei tuntunut
olevan minkään vertaa mielikuvitusta.
"Tietysti minä tunnen Phil Hayde-nin",
sanoi morsianten neuvonantaja,
jatkaen terävällä äänellä: "Näinä päi-
' vinä mies haluaa vaimokseen nÄisen, jo­ka
voi vetää hänet esiin maailmassa."
Hänen silmänsä mittavasivat Saraa ar­mottomasti.
'*Phil ei ole sellainen ollenkaan, miss
Willoughby. Meille tuli kina ja juuri
tämänlaisesta ieningistä. Kiin oHn os­tanut
sen, ei Phil halunnut, että olisin
pukenut sen paSJleni."
^'^Ei halumtut teidän pukeutuvan si^
henl Mutta niiksi ei?" Morsianten
neuvoja tuli Saran luo, tenipasi laatikon
•häjaen kainalostaan,^^ repi auki
rillä olevat narut ja veti leningin esim.
*'Mutta tämähän on ehdottomasti kau­nis
ja sen valinta osoittaa erittäin hie­noa
makua."
"Minä tiedän sen. Se ei oifc^taan ol­lut
leninki, miss "U^iHoughby. Leninki bn-ihana.
Phil ei sitä todellisuudessa näh­nytkään.
Asia on seHainen, että Phil
ajattelee naimisiin «menon hääleninkei-neen
ja morsiusneitoineen olex^an aivan
kuin haluttaisiin näyttää ulospäin paljon
isommalta kuin mita todellisuudessa ol­laan
. . ."
Saran kurkkuun nousi pala, kun 1^
muisti PhSin sanat:
'IVihkiminen on nainiisiininenOT.^> ^
meinen aste — ja sen pitää sitten näyt­tää
kaikUle." «
"Öh, niinkö", sanoi miss WilIoughby
ja hän näytti jkäyystyneeltä. "EWiä
ei Phil halunnut todellisuudessa menua­kaan
naimisin. Miehet eivät halqa olla
rehellisiä naisille, tiedättehän sen."
"Kyllä Phil on rehellinen, miss Will-oughby.
Minä oikeastaan pakotin hä­net
lähtemään. Sanoin hänelle, että en
halua nähdä häntä enää koskaan . . ."
Morsianten neuvoja sytytti savukkeen
ja veteli savuja hiljalleen ja vaiti.
"Phil Hayden on ollut ostomatkalla
mikäli, tiedän ja hän on kai nyt jo
palannut takaisin. Minusta tuntuu, et­tä
jos hän todella halusi mennä kans­sanne
nfaimisiin, niin häntä ei olisi voi­nut
niin vähällä työntää luotaan."
"Phil rakasti-minua", sanoi Sara uh-maa:
vasti. "Minä tiedän, että hän ra­kasti
. . Sara näytti hätääntjmeeltä.
Miss Willoughbyn kasvoilla näkyi ikä-vystynjrt
ilme. Hän tofvoi, ettei Sara
olisi tullut ollenkaan hänen pulleilleen.
"Älkää todellakaan näyttäkö tuollai­selta,
miss Leckie, tehän melkein itkette.
Siis te olette menettänyt miehen. Mitä
sen suhteen voitaisiin tehdä? Liike ei voi
ottaa leninkiä takaisina enkä minä voi
antaa teille neu\'oa rakkausasioissa."
Sara näytti loukkaantuneelta.
"Minä en haluaakan teiltä sellaisia
neuvoja, miss Willoughby. Minä tiedän
myöskin, ettei liike ota leninkrä takaisin.
Mutta minä ajattelin, että te ehkä voi­sitte
neuvoa .minua miten saisin hääle-ningistä
sellaisen, että voisin sitä käyt­tää
tavallisena-leninkinä."
Miss Willoughby punastui.
"No, pankaa se sitten päällenne, kat­sotaan
initä voidiaan tehdä", hän virkkoi.
Saran mieli tuli entistä ^eantmaksi
nähdessään peili5tä,r kuinka hyvi leninki
s<^.Jiänelle. Miss: ^Uou^iby katseli
lemnkiävasetti su^^ mitr
taili Ja san(M asitten:
i'Väijäjrttäkää^ - 5^
Lyhentäniallä ja pikku muutofesiHa saat­te
siitä Jijrvin kauniin leningin. Voitte
käyttää sitä inennessänne ulos nuorten
miesten kanssa. Tietysti seurustelette
poikieii kahsSa?":
Kilr j . Kaarina Nissinen
Sara ei ollut huomannut aikaisemmin,
kuinka teräviltä morsianten neuvonan­tajan
hampaat näyttivät, ennenkuin tä­mä
veti suunsa nauruum
"Kiitos^ neiti TOloughby" sanoi Sa­ra,
haluten pian päästä pois morsianten
neuvojan konttprisjta. **Minä muistan:
\^jäytän sen tinnmansinise^
nytän ja teetän siSien pikku muutoksia,
niin .isäan ^iitä^: idosniencäeningin."
Siinä hän seisoi nojaten kylmään
porraskäytävän seinään katsel­len
pihalle. Oliko siitä kulunut
vain lyhyt tuokio vai useita tunter
ja, sitä hän ei tiennyt, kun hän ras­kain
askelin oli laskeutunut por­taat
neljännestä kerroksesta. Siel­lä
oli lasiaukkoinen ovi, jonka läpi
paistoi sähkölampun kelmeä valo
päivälläkin. Siitä ovesta hän o l i t u l ­lut,
kiinnipainaessaan koneellisesti
lukenut: Lääkäri, keuhkosairauk­sia,
vastaanotto klo 10—12. Sen
oven takana hän oli kuullut tuomi­onsa,
hän nuori väsynyt ihminen. —
Parvekkeella nuori nainen hak­kasi
mattoja hitain voimakkain is­kuin,
joiden synnyttämä ääni ka-
* jähteli vielä kauan ilmassa ja talo­jen
korkeissa seinämissä kertautu­en
moninkertaiseksi. Hän huomasi
naisen olevan paljain käsivarsin.
Päästyään ulos Miss Willoughbyn toi­mistosta
riensi Sara liikkeen henkilökun­nan
hissille. Hissi oli juuri tulossa ylös.
Kun ovi avautui, oli Sara hämmästyk­sellä
lyöty, sillä hän seisoi vastatusten
Phil Haydenin kanssa.
"Sara!" huudahti poika. "Minä olen
etsinyt sinua!" Sitten Phil sanoi toi­sella
äänellä, hellällä äänellä: ^Sara?"
"Hallo, Phil!" tervehti Sara niin le­vollisella
äänellä kuin suinkin voi.
"Minä palasin juuri takaism", ker­toi
Phil. Hän katseli valkoista laatik­koa,
joka oli Saran kainalossa. "Mitä
sinulla ön siinä laatikossa?"
Sara nosti päänsä ja toivoi, etteivät
hänen huulensa värisi.
"Vain leninki, sellainen, jota minä
toivon voivani käyttää hyvin, hyvin kau­an",
sanoi hän.
"Mutta Sara, minun mielestäni on pai­kallaan,
että morsian pitää hääleninki-ään
vain yhden kerran", sanoi Phil so­vitteleva
sävy äänessään. "Mutta luon­nollisesti
sinä itse ratkaiset sen asian.
Ja myöskin sinun päätettäväksesi jää,
minkälaiset häät haluat. Minä toivon,
että. saan olla sulhasena," kun vietät
häitäsi. Olen hyvin pahoillani siitä, mi­tä
silloin sinulle sanoin . . . "
"Minä olen myöskin pahoillani, hy­vin
pahoillani", sopersi Sara.
Phil katsahti ympärilleen ja laski sit­ten
toisen "kätensä Saran vyötäisille ja
toisen valkean laatikon päälle.
"Haluatko, että suutelen sinua nyt,
juuri nyt?"^kysyihän.
" E i , ei, M / e i kaikkien^^^^a^^^^
nähden", sanoi Sara silmiensä loistaessa.
"Minä tiedän rauhallisen paikan rap­pusten
puolivälit", sanoi Phil hymyil­len.
"Minä luäen sinne minuutissa", lupa­si
Sara. "Puolessa (minuutissa . . ." C
Saran täytyi yksinkertaisesti jupsta
takaism Miss WiHoughbyTn luo ilmoitta--
maan tälle iloisen uutisen. Hän juok^;
minkä Jaksoi morsiaiUenneuvonantajan^^
toimistoon. Hän oK niin toidnia täyn­nä,
ettei hän edes kiduttanutkaan ovelle,
vaan ryntäsi huoneeseen, huutia:
/'Oh, miss Willoughby! Maailman
onnellisin käänne tapahtui! Minqn ei
tarvitsekaan . .
Sara pysähtyi suu auki. Peilin edes-'"
sä seisoi miss Willou^by yllään hääle-ninki,
melkein samanlainen kuin Saran­kin
leninki oli. Morsianten neuvojan
poskille valui kyjmeleitä, ne valuivat
leningille saakka. Leninki oli nuppi­neuloina
rypytetty ja laskostettu., Kun
se olisi värjätty tummansiniseksi, lyhen
netty Ja tehty pikkumutoksia^nim siitä
olisi saanut mainion ulosmenoleningih/
todella mainion^. . . V , ;
tämän kasvot vs^n punoittivat, eikä
kylmä kevättalyen i l i n a näyttänyt
ollenkaan haittaavan hänen tvö-tään.
Terve J h ^ ^ Hän muisti
taas oman tuomionsa Ja yhdessä
hetkessä k a i l d d i h n i i s e t tuntuivat
siirtyvän Mlonietrien, peninkulmi­en
päähän, vaikka hän näkikin hei­dän
pyörivän j a hyörivän arkiaska­reissaan,
p i i k u i n hän piisi katsel­lut
lasiseinän läpi tpisten elämään
ja hetki hetl^elta muuttunut yhä
väUnpitärnättömäinmälssi kaikelle
sille. Vieraat ihmiset. Mitä hän
välitti heistä j a he hänestä. Tuli
hukuttava ajatus: Oliko hän sitr
tenkin ainoa ihrninen maailrnassa,
yksin ja hylätty, j u u r i äsken tuomi­onsa
kuullut? Mihdn^^^ h menisi,
jolla, o l i sairas ruumis?
P i i k o hän tunteilut mitään oirei­ta
aikaisemmin? Sitä hän ei oikein
muistanut enää, mutta hämärä pel­ko
oli kuitenkin asustanut tajun­nassa,
vaikka hän olikin koettanut
karkoittaa sitä.
Eilen i l l a l l a o l i hänellä ollut haus­kaa,
eikä häh muistanut koskaan
ennen iloinneensa ja nauraneensa
niin paljon. Taikauskoisena Hän
o l i k i n odottanut jotain pahaa kuin
kostona liiallisesta ilonpidosta. Se­kin
i l ta o l i loppunut, niinkuin kaik­ki
muutkin. Hän jäi yöllä katso­maan
portaille saattajansa, poistu­mista.
Mennyt! Jotain hellää ja
kipeää liikahti hänen mielessään
pienen tuokion nähdessään menijän
häipyvän kadun pimeään. Mennyt!
Sen .hetken hän nautti tietoisesti
omasta alakuloisuudestaan. Hän oli
loikonut vuoteessaan kädet pään al­la
ja katsellut pihalampun valon
häilyntää - pienen s huoneen seinillä,;
ja ajatukset kertailivat kaiken illan
kuluessa tapahtuneen pienimpiä
piirteitä myöten. Siinä joukossa
olivat silmät, joihin hän varoi kat-;
somasta, mutta joiden kiinteän;
tarkkaava ilme lohdutti häntä niin
ihmeellisesti. Mennyt! Hänkin.
Äkkiä hänen siinä maatessaan oli
rinnassa tuntunut n i in merkillisel­tä.
Hän nieleksi ja jjainoi kasvon­sa
pielukseen, mutta se ei auttanut. •
Hänen täytyi nousta istumaan hä­märässä,
j a silloin se sai vallan —
hän yski niin, että luuU tukehtu-vansa,
ja k u n se meni ohi, hän ma­kasi
vuoteellaan uupuneena, silmät
jäykkinä tuijottaen valokehää. Aa­mulla
oli lumen kirkastamassa va­lossa
peitteellä veritäpliä, jotka ai­van
huusivat hänelle: katso —!
-4<
Ripustaessaah takkiaan lääkärin
odotushuoneen naulaan hän ehti ih­metellä,
kuirtkä hänellä todeUa oH
rohkeutta Tiittänyt^iiHa tänne asti,
sillä miUdeh'täJ>aaä häh pelkäsi to­tuutta;
Hänestä tuntui, että eilis-iUan
vihertävä silmäpari katsoi
tiukkana Ja yaötivana: mene -^i
Naulakossa öli vain yksi ^a^»
niiehen komiea
sahti kevyt sifeaarin lemu- Häh is­tahti
nojatuoliui, veti jalat tuolin
alle j a rist^ kätensä. Tohtorin py-heesta
kuulqi katkelmia, ja häntä
alkoi sen vuoksi hermostuttaa, niin­kuin
odQtushuonessa tavallisesti-
Kädet hikosivat ja hän pelkäsi
unohtavansa kalkki, minkä aikoi
selitykseksi sanoa. Rauhoittuak-seen
hän suuntasi katseensa ulos-
Siellä näkyi kappale taivasta ]?
huurteinen koivu läheisessä p i n^
sa. Jossakin imiei^dessä oU myös
tehtaan piippo, josta tumma savu
tosqesteetinisen-veri^aan kierteli
SIVU^