Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 5, 1942

              f' 'J. • 1
' 1
1
V I
Vapauden liikkeenhoitaja Edwin Suksi.'Ollut tehtävässään seitsemän
vuotta. Sitä ennen oli Vapauden siviuliikkeen hoitajana Port Arthurissa.
Toiminut C.SJ. aluesihteerinä ja Lumbcr Workers Industrial Union
aluesihteerinä.
Vapauden nykyinen kirjanpitäjä Hannes Sula. Aikaisemmin toiminut
useita kertoja Vapauden toimituksessa. Toimittanut "Canadian Miiier"
ja''Metsätyöläincn" lehtiä y.m.
Pilvien vyöryessä
Kirj. DELLA M.
^ I K - T A K . . . tik-tak . . . tik-tak T
Vanhan keittiön seinäkello oli se-kunnittain
mitannut paljon aikaa.
Ne olivat muuttuneet tunneiksi —
päiviksi — vuosiksi — ja kymmenik­si
vuosiksi, nuo sekunnit, joita. se
har\-akseeii kuuluville naputteli.
Keittiön seinät olivat uudet ja tuo­reelle
puulle tuoksuavat kun se en­sin
seinälle nostettiin. Vahvat nuo­ren
miehen kädet sen sinne nostivat.
Ja nuo samat kädet kiersivät vedon
päälle kerta viikossa vuosi vuodelta,
kunnes kävivät haparoiviksi ja epä­varmoiksi,
ja sitten hävisivät pois
kokonaan. Mutta t^ili toinen pari
nuoren miehen vahvoja käsiä, jotka
jatkoivat kellon hoivaamista/samalla
lailla ja yhtä kauan kuin entiset. Sit­ten
nekin jättivät kellon. Mutta
ne eivät hävinneet pois näkyvistä
vielä. Nuo kädet lepäsivät sairas-
\'uotcen pieluksilla, avuttomina ja
kalpeina.
Oli ollut toisiakin käsiä. Olavin
kädet. Paulin kädet . . . N i i n nuoria
ja notkeita käsiä vielä silloinkin kun
viimeisen kerran kellon vetivät.
Tik-tak . . . tik-tak , . . tik-tak . . .
Kellon ääni kuului selvästi pime­ässä,
kylriiässii keittiössä, vaikka ul­kona
riehui marraskuun myrsky.
Mutta vanhan farmitalon hirsiseinät
estivät myrskyn häiritsemästä sen
hautajaisensa muodostuivat suiiren-moiseksi.
Hautajaiss;iattoon otti
osaa ö5 hevosta ja lukemtaton kan­sanpaljous.
Arkun jälessii kannet­tiin
hänen suurta n\iekkaansa hopea-kannattimineen
sekä hänen kintai­taan.
Viimeisen lejxx-^ijansa sai suomalai­nen
jättiläinen Haarlemin suurkir­kon
kuorissa, paikkaan No. o i.
Puolet hänen suuresta omaisuu­destaan
jaeltiin hyväntekeväisyys-larkotuksiin,
puolet taas >ai hänen
siscirensa. joka oli myös tavallista
suurempi kooltaan.
Kirjallisia harrastuksia oli Caja-niiksella
myös. Suuri joukko hänen
kirjoittamiaan runoja ja muistiin­panoja
säilytetään nykyisinkin Haar-kmin
kaupungin arkistossa. Siellä
on myös hänestä aikaisemmin maa-jattu
täj-sikokoinen muotokuva sota-asussaan.
syvää aamurauhaa. Vain silloin täl­löin
ikkimat helähti, vahvempien
tuulenpuuskien sattuessa. Pehme­ästi,
kuin jostain kaukaa, kuului
mvrskvn kohina.
Keittiön vieressä olevan makuu­huoneen
lämmitysuunissa rasahti
hiillos. Se oli heikko rasahdus, jol­laisen
usein kuulee kun puut ovat
palaneet ja hiillos asettuu uunin poh­jalle.
Mutta se herätti toisen huo­neen
nukkujista, ikäänkuin hänelle
olisi herätyskello soinut.
Hän nousi hiljaa, veti aamutakin
ylleen, kuunteli hetkisen toisen vuo­teen
ääressä ennenkuin varovaisesti
avasi keittiön oven. Sulettuaan sen
jälkeensä hän raapasi tulitikun ja
katsoi kelloon.
"Vasta puoli kuusi . . . Olisin voi­nut
vielä tunnin nukkua . . sopersi
hän itsekseen, sytyttäen pöydällä ole­van
pienen öljylampun. '*Mikä mi­nut
mahtoi herättääkin, ko*ska isä­kin
nukkuu vielä niin rauhallises­ti
. .
Äänettömästi hän liikkui keittiös­sä,
laittaen tulen keittouuniin ja a-settaen
kahviveden kuumenemaan.
Hän oli pitkä ja S(^lakka tyttönen,
tai oikeammin nuori nainen. Kah­denkymmenen
neljän vuotias hän jo
oli. Mutta nykyisessä asussaan,
tummat hiukset kampaamattomina ja
silmät unesta sameina hän näytti
ksTJimenen vuotta nuoremmalta.
Äkkiä hän pysähtyi työssään.
"Hyvänen aikai Tänäänhän on
minun s y n t y m ä p ä h - ä n i l h ä n sanoi
kuuluvasti ja tuijotti seinäkalente-riin.
Marraskuun 15 päi\-ii. Niin,
hänen kahdeskymnienesneljäs synty-mäpäivänsii
Omituisesti muuttui hänen mieli­alansa
tuon muisteituaan. Hän is­tahti
tuolille uunin ääreen ja veti
aamutakin tiukemmin ympärilleen.
Kyyneleet kimaltelivat hänen silmis­sään,
ajatusten kulkiessa takaisin
menneisiin vuosiin.
Jos äiti eläisi, olisi pöydällä nyt
valkoinen liina ja kukkamaljakossa
vihreitä, tuoksuvia n^.ännynoksia. ja
lahjapaketti tai pari. Niin oli aina
silloin ollut kun äiti eli. Mutta nyt
oli pöytä hyvin arkipäiväisensä asus­sa.
Äiti oli ollut niin huomaavainen
kaikessa sellaisessa. Ja miten ilois­ta
se olikaan aamusella tulla lämpi­mään
keittiöön, kahvin ja puuron
tuoksuun . . . Miten ihanaa se oli
ainakin, mutta varsinkin syntyniä-päiväaamuisin!
Molemmat, isä ja
äiti, viivyttelivät tuvassa kunnes päi­vänsankari
ehti alas yläkerran huo­neestaan,
ennenkuin lähtivät aamu­askareilleen
navetalle. Pojille oli
samat valmistukset, heidän syntymä­päivänään.
. ~
Entä pojat sitten? He muistivat
hänen syntymäpäivän aina, ja varasi­vat
jotain yllätystä jo ennenkun hän
ehti »kunnolleen herätä. Eräänä
vuonna he toivat hänelle kissanpoi­kasen
ja asettivat sen hänen tyj^nj-l-leen.
He olivat pieniä silloin vielä,
Olavi ja Pauli. Myöhemmin he toi­vat
hänelle kirjoja ja makeisia. En­nenkuin
Olavi lähti Espanjaan, antoi
hän siskolleen rannekellon. Kuinka
jo onkaan voinut kulua siitä vuosia!
On kuin eilinen päivä, kun Olavi hy­myillen
ojensi hänelle paketin ja sa­noi:
"Tässä on sinulle syntymäpäivä-paketti,
Viola. Et saa avata sitä en­nenkuin
sen suuren päivän aamuna.
Voitkohan pitää sen takanasi kaksi
kuukautta?-'
Hän itki silloin katkerasti. Hän
ei ollut edes utelias paketin suhteen.
Olavi oli lähtövalmiina Espanjaan.
Olavi, hänen isoveli, menisi sotaan!
"ÄläJiän nyt noin, Viola", pyysi
Olavi. ''Olethan lökenut miten nais­ten
tulisi hy\'ästellä sotilaita? Roh­keasti
hymyillen ja . .
"Joo, miitta minä en halua että
sinä menet. Ki- k i - kirjoissa naiset
aina ovat ylpeitä k- kun heidän mie­het
lähtevät!''
"Sinä et siis todella ymmärrä mik­si
minä menen?'*
" K y - "kyllä minulle on selostettu.
Mutta . . . mutta minä en sittenkään
tahdo että si- sinä menet."
"Sinä et ole ymmärtänyt selostuk­sia.
\'iola"', sanoi Olavi matalalla
äänellä. "Jos olisit, niin kehoittaisit
minua menemään. Suuret asiat ovat
puntarissa siellä kaukaisessa Espan­jassa,
siskoni. Koko sivistyneen ih­miskunnan
kohtalo on puntarissa
siellä , . . Viola, lupaa minulle yksi
asia."
"Mikä?" hän kysyi epäillen, mut­ta
sitten nopeasti lisäsi: "Lupaan,
Olavi.-'
"Ajattele — lue — tutki tämä asia
f>erusteellisesti sillä aikaa^kun minä
olen poissa. Minä tahtoisin sinun
kiinssasi puhua kaikesta kun tulen
lakaisin."
Mutta Olavi ei tullut takaisin. Hän
jäi sinne, tuhansien vertavuotavien
rinnalle hän jäi.
Rannekello jäi hänen viimeise:-;>i
lahjakseen.
Äiti alkoi sairastella. Ei hän vi­lut
milloinkaan ollut erittäin valua,
mutta Olavin lähdettyä hänen }iei-nen
heikkoutensa muuttui sairaudek­si.
Se alkoi yskällä, jonka hän sai ai­van
niinä Olavin lähtöpäivinä. Mar­raskuu,
ja Violan syntymäpäivä, tuli­vat,
ja koti oli synkkä kuin hai: ta.
Isä kulki askareilla ulkona allapäin,
eikä tuvassa ollessaan puhellut jau-ri
mitään. Ennen hän lauleli, ja las­ki
leikkiä. Pauli ja isä olivat saman­laisia
hauskoja essuja . - . ennen. Äi­din
sairaus oli vakavaa ja he kaikki
tiesivät sen. Äiti itsekin seii tiesi,
yskiessään heikkona vuoteessa.
Mutta vuosi kului melkein umpeen
ennenkuin äiti ummisti silmänsä vii­meisen
kerran. Se oli armollista et­tä
hänet saatiin saattaa hautaan lo­kakuulla,
sillä marraskuussa tuli tie­to
Olavm kaatumisesta.
Tuli taskin synkkää synkempi syn­tymäpäivä.
Mutta elämän oli mentävä eteen­päin.
Toisten sortuessa oli toisten
ponnistettava sitä tarmokkaammin.
Niin isä puheli. Ja niinhän se oli . -.
Hilda kehoitti Violaa lähtemään
pois. Hilda oli hänen parhain ystii-vänsä.
Kaupungista etsimään työtä
ja unhoitusta, kehoitti Hilda kerta
toisen jälkeen. Isä yhtyi kehoituksiin
ja samoin Pauli.
Mutta miten hän olisi voinut? Hän
näki isässä suuren muutoksen, sellai­sen
joka ei ennustanut h>'\'ää lähi tu­levaisuudessa.
Isä oli vanhentu;:i!t
ja heikentynyt peloittavasti. Hän j
Pauli ei v^oisi isää jättää. Hei-t;
kukaan ei voisi vanhaa kotia jättää
ja hajaantua vieraaseen maailma.n
Hän itse oli muuttunut. Hän ("i
kärsinyt .1 . kärsi yhä . . . ensiler-ran
nuoressa elämässään. Ja haa
kärsi syvästi. Siitä ei voinut puhaa.
Se oli vain mukana . . . aina mu ai­na,
vaikka minne meni tai mitä teka
Se verhosi kevään kauniin, nuo ta
elämän synkällä verholla. Ei lintus­ten
laulu eikä kukkaisten nuput (ol­leet
enää kuin ennen. Ei mikään o\-
lut kuin ennen. Kaikki oli uutta . . .
uutta ja raskasta. Tulevaisuus uii-kasi
lisää kärsimyksiä, ei keveit;..
iloisia yllätyksiä kuten ennen.
Ei hän lähtenyt. Mutta hiin oi;:
kaksi Espanjan orpolasta omakseen.
Kaksoisveljet, neljänvuotiaat Pedri-ja
Juan.
•'Olavin muistoksi, isä'', sanoi hän-
Viola kulta , . . kyllä se oikein
.af
•'Kat
mennä
iillä t£
PM vin 50t
m 'i 01
Minun
tää koi
Sieltä
.Wolfin
Oli
lahja
nekell
loinkin
puolusi
U,