Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 28, 1946

              n p A L O N T Y T T Ä R I Ä o i i tämä Sip-polan
Adalmiina. Mutta hän
oli eksynyt torpan tyttärien ja itsei-
>listen lasten kanssa samaan arvoluok­kaan,
vain piikatytöksi Ameriikkaan.
Harvoille ystävilleen hän' u^^ salai-
- suuden, miksi hän oH luopunut talon-tyttäfen'asemasta
ja lähtenyt outoon
elämään vieraalla maalla. Sen hän
puheissaan joskus vihjasi, ettei hä­nen
olisi tarvinitut ruveta pyykkärik­si
herrasväen nulikoille, eikä parsi­maan
sukkia ärtyiselle liikemiehen
rouvalle Xew Yorkin laitakaupungis­sa,
jos olisi pysynyt Päijänteen ran-
"nalla, Sippolassa.
Sielläkin tosin piti työtä, tehdä
mutta arvoluokka pysyl^ «nniana.
Nätti nokka pystynsä hän saattoi
kulkea kirkkokankaalla uudessa ke­säleningissä.
Pitäjän köyhemmät
häntä salaa katseliv-at, ja virkkoivaf:
— Siinä se vain Sippolan tytär
vanhana piikana krossotteloo ja heit­tää
niskaansa . . . Mutta Adalmiina
katosi kirkkokankaalta. Kuultiin,
että talontytär oli ostanut matkali-
. pun Ameriikkaan, Sippolan • Adalmi-nalle
tuli päähänpisto . . . Sy3^tä mat­kaan
arveltiin sinne ja tänne, mutta
oikeaan ei osuttu. Yksinkertainen
päähänpisto . . . kuka nyt sellaista
ymmärtäisi. Ihmiset tavallisesti
harkitsevat as!o:sta. Adalminalle se
oli luonteenomaista, e*t€i hän yli­päänsä
koskaan" harkinnut mitään.
Teki mitä sattui!
Mutta tultuaan Ameriikkaan ja
jouduttuaan tositeolla leivän hankki­miseen,
teki harkitsemiskyky aukkoa
Adalmiinan aivokopassa. Se puheli
•hänelle, ettei nyt enää olla äitikullan
komennettavana kotitalossa, vaan pi-
Kirj. H E L M I D . M .
tää uskoa, ja nopeastij mitä emäntä
talossa palvelijalle sanoo. Adalmiina
tottui pialvelemiseen, Mutta nyt hä­neen
tuli eräänlainen tauti, joka usein
r toi vedet sinisiin silmiin. . Se oli an­kara
kotimaan ikävä.
Adalmiina oli aina iennen elänyt
tuulentupien ja päähänpistojen valfei-kunnassa,
mutta nyt hän otti harkit­semisen
oikein ajatustensa t3'yssijak-si.
Hän aivan hautoi tulevaisuuttaan.
Hänen pitää tehdä niin ja niin, ei koh
talo eikä herrajumala saa häjaelle mi­tään
. . .Adalmiina palveli perhettä
uskollisesti. Joka kuukauden kulut­tua
hän sai maksun. Ja jokaista^
dollaria hän silitteli hellästi ennen­kuin
sen lisäsi toisten joukkoon. Las­ku
taitoaan hän harjoitteli tuontuos-ta,
uudelleen lukemalla säästetyt se-lelinsä.
Hänen täytyy säästää pal­jon
rahaa, paljon rahaa . . .
Adalmiina poimi rikkatuQkiolle
aiotut rouvan sukat, parsi ja pesi nii­tä,
ettei tarvinnut itselle sukkia ostaa.
Kun rqu\;^ heitti pois vanhoja vaat­teitaan,
kokoili Adalmiina nekin ja
rriuokkasi niistä vaatteita. Rahaä~ei
saa mennä. Kun naapurin palvelus­tytöt
tahtoivat Adalmiinaa kanssaan
teatteriin, teki hän aina jonkin es­teen,
eikä mennyt. -
Paikkakunnalla toimi naisten om­peluseura.
Toiset palvelijat yhtyi­vät
siihen, järjestivät iltamia ja piti­vät
hauskaa. .Adalmiinalle kauppasi­vat
joskus lippuja milloin mihinkin
tarkoitukseen. Yhtään nikkeliä ei
lähtenyt .\dalmiinan pussista. Raha
pysyi tiukasti siellä mihin se oli si­joitettu.
Toisia tyttöjä ja nuoria perheen-
Oh, SO? Se ei ollutkaan mikään ren­kutus,
vaan oikea kansallislaulu,
•marssi. Halusinko minä aivan to­della
sen oppia? Weil . . .
Suuri oli 'hämmästj'kseni, perin
valtava • yllätykseni hahmo, kun esi­valta
itse alkoi veisata äskeistä lau­luamme.
Totisena ja hartaasti k u iv
virttä. 'Kukaan maailmassa ei olisi
osannut sen mukaan marssia, mutta
hän ei hellittänyt, ennenkuin sen jo­ka
ainoa tanskalainen sana oli läh­temättömästi
syöpynyt harmaaseen
aivonesteeseeni - ynnä tyman pääni
muistilokeroihin. Liekö vanha Kp
.penhämina koskaan ennen — tai jäi-..
keenkäan p ä i n - ^ nähnyt mitään nt n
hassua kuin tämän laulutunnin, jota '
esivalta Jceskellä yötä piti' kahdelle
huliuUe suomalaiselle!
Sitten esivalta: taas äkkiä muisti
virkansa, jonka häh halusi pitää. Ja
lähti' sitä pitämään. Tai toiniitta-^
maan." Tuhanesti paitöiteltnaan, et.ä
rneidän,-täytyi erota niin pian. S. o.
Nils-JErikin ynnä minun. Siltä mekirf
pahoittelimme, tuhannesti ja yhden
kerran, mutta aamu alkoi sarastaa
Köpenhaminassa. Kuten niin mi-nesa
nauussakin paikassa ja monien
muittenkin elämässä.
Nils-Etik saattoi minut Raivaan.,
"Yön kuluessa olivat voidrittelivuorei
siirtyneet laivan uumeniin. . Samoin
U|U;Oi^«oan rakkain lasti. Tanskan
kruunun kuohuva olut. Hän itse o l i ,
säälittäx^än näköinen. Valloitettu
sankari. Kasvoissaan voitetun uur­teet,
silmissään sameuden ^restäN-ät
vedet. ;Hän katsahti meihin kar­saasti,
sy3-ltävän tietävästi ja asteli
verkalleen, päättä\'aisenä salaisten
kätköjen ovea kohden. Piiritys o l i lo--
pullisesti päättynyt, aselepo ankeasti
alkanut.
Yö Köpenhaminassa oli ohi. M i ­nun
tieni vei merien ylitse Suomeen.
Xils-Erikin sillä kertaa merien yli
Australiaan. Ja elämässäni kään­tyi
jälleen uusi 4ehti.
En milloinkaan enää nähnyt Äiti-rouvan
perhettä. Enkä Nils-Erikiä.
Mutta hänen terveisensä vein Suo­men
kukkiville omenapuille. Silloin.
Ja keväisin — vieläkin -— palaavat
mieleeni Suomen kukkivat puut. Val­koisina,
tuoksuvina, vaalean taivaan
alla.
"Sieir on jo kauan kukkineet o-menapuut
. . kuiskaa Veikko An­teron
ääni olemattomuuden veräjiltä.
Xyt, katsellessani nykypäivien
murhenäytelmää . ritarilinnojen luo­vutuksesta
ja ikivanhojen sukujen
vähitellen häviämisestä^ muistan
myös erään sukupuun, jonka siimek-
-sessä muinoin vietin monta hupaista
hetkeä. Sukupuun^joka on versonut
Kustaa II Adolfin ajoilu asti. Suo-niessa.
Ja. kantanut sukuylpeyden
ihanaa kuikasta. Hymyilen — vie­läkin
— arvoituksellisesti kuin Mona
Lisa. .
Oih, oma sukupuuni, olet minulle
arvoitus!. Pysyös myös sellaisena!
Tunnen kyllä itsessäni, että esi-isäni
ovat olleet kulkijoita ja kiertäjiä. E h ­käpä
- mustalaisia. ,Huolcaan siitä
helpotuksesta, ettei minun koskaan
tarvitse sitä varmasti tietää. Kumka
onnellista sentään on, että vom aina
toivoa j a kuvitella heidän olleen —
merimiehiä! Araen.
L O P P U .
vaimoja huvitti tuollainen "kitupiik­k
i " . Adalmiina ei siitä ^^ittänyt.
Antaa heidän hihittää v . .Hänmyt
kerrankin harkitSf elämäänsä ja
. kuvittdr tulevaisuuttaan. ^
Jotkut tytöt • kiusottelivat, että he
tuovat **poikatuttayan^- .Adalmiinalle.'
- r - Täältä minä en poikatutta^aa
huoli . . .
— No, miksikä?
— Ne pitää olla parempia!^ N y t
Adalmiina jo vähän henkäsi ulos
haaveitaan. ,
— Parempia! hän uudisti.
Tytöt eivät jatkaneet. Mutta Adal­miina
jäi unelmiensa valtaan. Hän
oli jo kauan sitä harkinnut. Hän pa­laa
. Suomeen takaisin, kun hänellä
oh arkku täynnä tavaraa ja paljon
seteleitä. Ja Sippolan tytär ei sit­ten
kauan krossottele vanhana piika­na
. . . —
.•\dalmiina oli vihdoinkin ratkais­sut
. . .
Hän oli matkalla Atlannilla. Kei-nokiharat
koristivat otsaa, silmäla­sien"
takaa hän katseli meren aaltoja.
Palvelusvuodet oli nyt ylieletty ja
''hieno neiti" purjehti kohjj entistä^
kotimaata.
Lähellä synnyinniaan rantoja alkoi
pulskan näköinen herrasmies lähen­nellä
Adalmiinaa. Mies oli viisas ja
varovainen. Hän ei liiaksi lähennel­lyt,
mutta jatkuvasti piti huolta, että
Adalmiinan ajatukset pyörivät hä­nessä.
I
Kun päästiin Helsingin rantaan,
oltiin jo niin hyviä tuttavia, että pää­tettiin
pian tavata.
Päijänteen rannalla, Sippolassa,
oli paljon muuttunut elämä.. Vanha
emäntä oli kuollut, vanhin poika oli
isäntänä ja nuori emäntä hääri ta­loustöissä.
. Adalmiina oli talossa kuin outo
vieras.
Eräänä päivänä tuli .Adalmiinalle
Helsingistä kirje. Hienolla käsialal­la
oli kirje kirjoitettu. Siinä oli
lausuttu "toivomus", että .\dalmiina
tulisi Helsinkiin.
-JHän oli i)ois lähtöä jo hiljalleen
suunnitellut. Ja nyt tuli tuollainen
kirje-. ..
. Adalmiina . kokosi tavaransa ja
jätti uudemman kerran Sippolan. •
-New Yorkin laitakaupungissa oli­vat
palvelustytöt koolla. Oli • kesä-sydän.
Heillä oli. nuiistojen: juhla.
Suomessa vietettiin nyt kesän kau--
rieihta juhlaa — juhannusta!
V Täällä he vain hyörivät vieraan
työssä ja mubtelevatliäunista pohjo­lan
kesää. /
Yksi tytöStä huokaa: Kyllk nyt
- kitupiikki Adalmiinalla on Suomessa
hauskaa, kun on siellä saanut oikein,
herrassulhasen! " .. 1
Lähetti kihlauskortin . . . J a tytöt
näyttivät toisilleen Adalmiinan kih-lauskorttia,
jonka jokainen heistä oli
saanut. Ja nyt juhannuksena. vihi­tään!
Tytöt huokasivat kuin kateudesta.
Mutta sitten jatkui heidän tavallinen
seurustelimsa — ja ajatukset Adal­miinan
onnesta häipyivät pois.
O l i kuhmut muutamia kuukausia.
Tytöt keskenään kyselivät.toisiltaan,
oliko kukaan saanut kirjettä Adalmii-naita.
Muuan heistä oli saanut sen kun­nian.
Adalmiina oli lyhyesti kirjoit-
Luokseniiapsoset tulkaa —
leikkiännelkjtulkssttn,
mieitdiiem: tuskaisien
heti tunnen haihtuvan.
Itähän-a^kku^ai jm
mfs^^^einät 00
Onhan neinitiiith kuin säde pähän
ja liitely Untusten —'
mun mieleni on kuin syksy
ja lumi räntäinen.
Mit* oiskqan maailma meille,
poiss' ollessa lapsosten.
Se ois kuni erämaa synkkä,
kun peittävi pimeä sen.
Mitä lehdet on metsän puille,
valo, ilma ravintonaan,
ennenkuin keväiset nesteet
. saa puuksi kovettumaan —
Sitä niaailmaHe on lapset;
me, rungot puutuvat, o
niiden kautta tunnemme kuinka
kevätpäivät koittavat.
Te lapset luokseni tulkaa
ja korvaani kuiskatkaa,
mitä livertää Unnut teille,
mitä tuuloset liplattaa.
Mitä onkaan uupuneet -mielet
ja;viisaus kirjojen,
.rinnalla katseenne kirkkaan
ja mielenne avointen.
Te paremmat oottc,-lapset,
kuin laulut runoili jäin,
te eläviä runoja ootte,
nää muut on kuolleita vain.
H. W. LONGFELLOW.
tanut, että nyt hänen "herransa" on
ostanut kaupungista asunto-osuuden,
johon he pian muuttavat.
Tytöt taasen vähän hengessään ka­dehtivat
Adalmiinan onnea . . . mutta
eivät jatkaneet puhetta.
On kulunut vifosi. Melko vaati­mattomasti
puettu hieman väsyneen
näköinen nainen astuu maihin Xew
Yorkin rannassa. Vain pieni matka­laukku
hänellä on kädessä. Hän pu­jahtaa
valtavaan ihmismereen.
Seuraavana^päivänä soitetaan ovi­kelloa
suuressa, liikemiehen talossa
New Yorldn laitakaupungilla. Adal­miina
on ovella.;. Hän haluaa tavata
talon ;roiiväa, jonka vanhoja sukkia
h|Ln o n parsinut-ja'vaatteita pitänyt
että.pikemminvSiioniimatkan voisi
teh(fö,L l^lön katsoo ihmeis-
- sään.' Onko-nainen-todellakin .^dal-miiDa:?
M ^ ^ ei voi i h -
metell2|r^ • ;A^^^ nöyrästi kertoo,
että.hantä/.fe^^^ >y^'^
. suru^^ > ]. öpnettofhuu Hän palasi
täkäKin, .ioeitämaän yudeliecn onne-
" a a n . : ;\
-Jospa'.rouva;.^ alkuun?
Rouva l u p a s i ; l u o n n o l l i s e s t i . . .
entistä tiäk'€mpaa:kuria-ja kovempaa
:työtä.:V r-y,"V'
•;' M]^tta -adalmiina; ei kertonut tc-dellista
. suruäan^^onnettomuuttaan.
Hän sen/rouvalle-jtaunisteli.
. Toiset^ Jyiöt,: rie" kadehtivat ystä-vät,
saivat selville Adalmiinan onnet­tomuuden:
- •
Yksi heiMä^noi:
epäilin;, ettei se
herra /olhit ^mikään herra . . .
ToinenVjatkoi;
- ^ B e i r ä ! iSeoliensfluokan huija­ri..
.Sellaistfdölis^^^^^ lä^em-pääkhi:
E i piisi tarvinnut lähteä Suo­mesta
asti hakemaan.
.\dalmuna laihtui ja suri työpai­kassaan.
Hän kiroili sitä hienoa «lat-