Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 26, 1947

              oria, joka kehoitti rakastamaan ja
huomioimaan kaikkea sitä, mikä on
vilpitöntä ja maanläheistä, ja joka
pystyi 'paljastamaan todellisen runou­den
joka päiväisessä elämissä. Niin
hienon hieno oli kuin ollutkin kame­ran
liike ja montaashin rytmi, muut­tumattomana
pysyi ranskalaisessa e-lokuvassa
ennen kaikkea taiteilijan
intohimoinen ja kärsimätön halu tun­keutua
ihmisluontoon, paljastaa kat­sojalle
kaikki mikä on todella inhi­millistä,
mikä ihmisessä on syvintä
ja parhainta. Ihmissielusta — rahan
vaikutuksen, moraalin ja tapojen tur­melemasta
— tuli siten se draama, jo­ka
ennen kaikkea askarrutti ranska-laisen*
taiteilijan sydäntä.
Mahdollisesti juuri tämä selittää
sen, että ranskalaiset elokuvaajat niin
usein valitsevat aiheikseen venäläisen
kirjallisuuden käsittelemiä kysymyk­siä,
kirjallisuuden, joka aina on pyrki­nyt
yhä rehelHscmmin, yhä perusteel­lisemmin
tunkeutumaan ihmistajun­nan
syvyyksiin.
Eikä näytä pcIkJltä sattumalta, et­tä
valkokankaallanne on esiintynyt
tuotteita, joiden aiheet on otettu Tols­toin,
Dostojevskin tai Turgenjevin
teoksista, Gorkin ttäytelmistä ja
Pushkinin novelleista.
Etkä liene 'pelkkä sattuma se­kään,
että neuvostolaiset jilmiohjm-jat
ovat kahteen otteeseen käyttä­neet
aiheenaan Parisin kommuunia,
että he ovat siirtäneet valkokankaalle
Maupassantin, että tänäkin vuonna
elokuvainstituuttimme oppilaat ovat
opinnäytteinä..'n halunneet esittää
kohtia Flaubertista ja Balzacista ja
että vihdoin Ranskan kansan vapaus-taistelu
on tunnont arkko jen elokuva-asiakirjojen
perusteella projisoitu
meidän valkokankaallemme paljon
ennenkuin sc on esitetty Parisissa.
ymmärrämme myös, miksi Te Ja-sistisen
miehityksen tuskallisina vuo­sina
valitsitte elokuvienne aiheiksi
Debureaun ja Frederic Lemattrcn
tarinat, .immcnsittc menneisyydes­tänne
voimaa tulevaisuuden varalle.
Varmistaessanne kulttuurinne muut­tumattomat
arvot löysitte itsessänne
rohkeutta nykyisyyden varjojen kar-koiilamiseen.
Me olemme samoin turvautuneet
historiamme suuriin esikuviin. Kan­samme
sankarimieltä nostattavan his­toriallisen
elokuvasrjan valmistami­nen
johtuu sekin siitä, että olemme
etsineet ja löytäneet menneisyydes­tämme
hahmoja, jotka ovat olleet
omiaan innoittamaan kansaamme
taisteluun ja sankaritekoihin.
Meitä on niinikään yhdistänyt yh­teinen
Pyrkimyksemme uusiin taide­muotoihin,
uuteen ilmaisuun, eloku­vallisen
kielen rikastuttamiseen.
Ranskalaisten mestarien uudistaja-henki
on ollut meille läheinen ennen
kaikkea siksi, että olemme sen takaa
vaistonneet taiteilijan pyrkimyksen
vapautua rahan vallasta, taiteensa
inhoittavasta "kaupallistamisesta**.
Olemme nähneet siinä ennen kaikkea
todellisen taiteilijan vastalauseen
kaikketi vastaan, mikä pyrkii stan­dardisoimaan,
madaltamaan, banali-soimaan
elokuvan- suurta ja vapaata
taidetta.
Surulla olemme^ joskus huoman
neet, että nämä ottelut ovaT päätty­neet
tappioon, että eräät mestarit lo­puksi
ovat vaienneet tai laskeneet
aseensa„ tai että uudistajien jaloa
ponnistusta on seurannut joutavuuk­sien
korostaminen, mikä muuttaa
taidcUoksen kölypölyksi, juuri ja *
juuri kelvolliseksi ravitsetnaan sn<p-b
is m ia.
Esittäessään minulle Parisissa käy­dessäni
elokuvaansa "Runoilijan ve­ri",
Jean Cocteau selitti, että hän
olisi hyvin iloinen voidessaan näyt­tää
sitä neubostolaisille-katsojiUe,
joiden hän toivoi sitä ymmärtävän
ja osaavan antaa sille oikean arvon.
Tunnustan avoimesti, että kaikes­ta
kekseliäsyydestä ja henkevyydestä
huolimatta, mitä hra Cocteau tässä
filmissä osoittaa, en olisi uskaltautu­nut
esittämään sitä neuvostolaisille
joukoiUe.
Runoilijamme Aleksander Blokin
lyyrillisessä draamassa "Markkina­koju",
on kohta, jossa klovni rampin
ylitse kumartuen huutaa .-"haavani
vuotavat karpalomehua" . . .Pelkään,
että runoilijan veri tässä olisi neuvos^
toloisesta ktsojasta näyttänyt kar­palomehulta.
Hän ei olisi uskonut sen
todellisuuteen: runoilijan vertavuota­vassa
sydämessä hän tuskin olisi näh­nyt
muuta kuin esteetikon eleen.
Meidhi päivinJmme ovat miljoo^
nat ihmiset eläneet sodan tragedian,
tidlcet havaitsemaan elämän oikean
arvon ja tuntemaan kuoleman todelli­set
kasvot. He ovat nähneet lähim­mäistensä
'veren virtaavan taistelu­kentällä
tai saksalaisessa keskitys­leirissä:
hc ovat muuranneet lujaksi
demokraattisten kansojen veljeyddn
j'a vannoneet saattavansa päätökseen
ihmiskunnan vapauttamisen: ei ole
endä mahdollista pettyi heitä tai Ui­kuttaa
heidän tunteitaan väärennyk­sin
ja valhein. Heidän sydämensä ei
enää voisi edes värähtää Grevin-museon
vahanukkien kärsimyksille.
* * *
Tunnustan avomielisesti aina ol­leeni
hämmJstynyt siitä, että teillä
ylläpidetään. tuota legendaa "slaavi­laisesta
sielusta". Lukuisissa ja huo­mattavissa
tutkielmassa on koetettu
paljastaa sen mystillisiä "piirteitä'.
Minusta tuntuu kuitenkin, että tä­män
termin taakse kätkeytyy ykstnr
kertaisesti joko paha tahto tai kyke­nemättömyys
perusteellisesti, tutkia
venäläistä kulttuuria ja maatamme
yleensä. Äskettäin on tdmän hienon
ja vaikeasti tutkittavan sanonnan si­jaan
tullut suorasukaisempi termi:
"rautaesirippu", joka verhoaa keksi-jäinsä
ei niinkään vaarattomia aikei­ta.
En halua kohottaa uusia esteitä
keskinäisen ymmärfämyksemme tiel­le
ryhlyjnäilä kuvittelemaan Jotakin
"ranskalaisen sielun" mysteeriota.
En kuitenkaan salaa Teiltä, että e-teemnie
on sen jälkeen kun Teidän
ja ystJviennc elokuvat täällp esitet­tiin,
noussut erittäin vakava prob­leemi.
Meitä on hätkähdyttänyt havain­to,
että useimmat ranskalaiset jilmit
omat jättäneet sydämemme ylen ras­kaiksi.
Sankarit, jotka ovat liikutta­neet
mieliämme ja joiden kanssa o-lemme
vilpittömästi sympatisoineet^
ovat vääjäämättömiisti saaneet traa-gillisen
lopun. Jos meistä oli amerik­kalaisten
jilmien "happy cnd" aina
näyt f Sn yt väärälfä ja keinotekoiselta,
niin emme ole voineet toisaalta olla
hämmäslelemättä, kysymättä, miksi
ranskalaisen filmin sankareita aina
niin kiinteästi Ympl*röi kohtalokkuu­den
ja epätoivon ilmakehä.
Olette tehneet elokuvataiteesta vil­pittömän
ja todellisen taiteen: se on
sielunne rippi; mutta miksi sc on niin
suntllincn, niin epätoivoinen, yksi­näinen?
0
C A N A D A N ja Midys\aUain suur-liikemiehet
keskustelevat "kommu­nismin
kysymyksestä" Yhdys\'altain
Sillä, tuskin he olivat vielä ehti­neet
puolimatkaankaan tunturia alas­päin,
kun lumi aivan äkkiä pöllähti
pilveksi heidän ympärillään, aivan-kuin
jokin suuri ja näkymätön jät-tiläiskäsi
olisi vihapäissään viskonut
sakeata lumi jauhoa suoraan heidän
silmilleen. Uhkaavasti vongahtaen
sähähteli tuulikin heidän kohvissaan
ja kintereillään, aivankuin uhaten^
temmata*koko porotaidon -mitta het^
kehä hyvänsä olemattomiin. — Ja
tuisku tiheni vain yhä . . .
Kuin sokeat he ajoivat säkkipime-ässä
eteenpäin, pelästyneiden poro­jen
rynnätessä kyin mielettörnät yhä
vain alaspäin." Ja koko ajan pitivät
tunturin loukatut ja suuttuneet hen- .
set vihamielistä ih'€htimistään hei-,
dän ympärillään, jatkaen kiusanteko-aan
" loppumattomiin. IsTe nykivät
heitä vaatteista ja ahkiotaljojen reu­noista,
nipistelivät- poskista^ sähisivät
ilkkuvasti, nauroivat \ja vinkuivat,
kasaten samalla koko i j an lunta suu­riksi
kinoksiksi heidän eteensä, ja
viskoen sitä r\'öppyinä heidän ylit­seen.
Ja joskus kuului takaapäin äk­kiä
kovaa,-koko tunturia tärähdytte-levää,
pitkällistä jyrinää-, aivankuin
joku olisi ajanut kivipyöräisillä kär­ryillä
heitä takaa. Sitten pyyhkäisi
ankara tuulenpuuska jälleen yli lu­misen
lakeuden, ja hetkiseksi tuntui
kaikki hukkuvan kauheaan kohi­naan,
suhinaan ja paukkeeseen.
Vasta heidän saavuttuaan lakitun-turin
juurelle, lumisade äkkiä lakka-'
si, yhtä odottamatta kuin se oli
alkanutkin.
Silloin Jussa pysähdytti hetkiseksi
ajokkäansa, kaivautuen lumenpeit-toisista
taljoista esille. Sitten hän
kääntyi toisen ahkion puoleen katso­akseen,
kuinka Ellen laita siellä sel­laisen
hirmuisen matkan jälkeen
mahtoikaan olla. Ja silloin häneltä
pääsi tahtomattaankin sanomatto­man
kiukun ja harmin sekainen, hur­ja
huuto. — Sillä muita poroja, kuin
nuo kaksi, joilla he ajoivat, ei koko
raidosta ollutkaan ^ ä ä jälelläT
Kolmatta poroa pulkassa kiinni
pitävä nuora oli jollakin käsittämät­tömällä
tavalla myrskyssä katkennut,
— ia sinne olivat jääneet sakeaan l u -
mipyry\-n kaikki tavara-ahkiot poroi-neen
päivineen, ja se nuori ja kallis-ar\'
oinen hirvaskin, jonka häviämi­nen
Jussaa nyt kaikista eniten har­mitti.
Väkisin olivat tunturin ahnaat
henget ja haltijat ottaneet omansa
pob, joka niille lu\-altu' jo kerran oli.
Mutta E l k näytti olevan vieläkin
kum pelosta puolipökerryksissä. Jus-san
lähestyessä häntä, auttaakseen
hänetkin hetkiseksi jalkeille, tyttö
kietoikin äkkiä kiihkeästi itkuun,
purskahtaen molemmat kätensä hä­nen
kaulaansa.
— Kuinka hy\'ä. te olettekaan, hän
kuiskasi, painaen kylmät huulensa
heikiseksi Jussan poskelle. Koskaan
en aijo pahta enää takaisin tuolle
kauhealle tunturille . . .
Mutta Jussa irroitti kylmästi E l ­len
kohmeiset kädet kaulallaan.
— Haluatko, eitä jätän sinut tä­hän?
hän sanoi jyrkästi, eikä yhtään
ysiävällisellä äänellä puhuen. — Pei-kaupixakamarin
Canadan ja Yhdys­valtain
komitean kokouksessa Vir­ginia
Beachilla tämän viikon lo­pulla.
tä itsesi, niiä jatkamHne jälleen :nat-kaa
. . .
Mutta Ellen iJoislähdöstä ei tul­lutkaan
vielä p i t k i in aikoihin mitään.
Rehellisesti ja suoraan Jussa oli
kertonut vaimolleen seikkailunsa, ja
Maarit se o l i , joka hyvässä sydämes­sään
tyttöä ja tämän orpoa yksinäi-syyttä
säälien, antoi hänen jäädä. |
— VoiÖian olla meilläkin toistai­seksi,
hän sanoi. — Bäanhan täällä
apua tarvitaan kuitenkin nyt, kun
poikamme kohtapuoleen tuo nuoren
miniänkin lisäksi taloon. Voithan
.paimennella .vaikkapa poroja . . . Ja
häävalmistelutkin tuovat pian pal­jonkin
uutta puuhaa j a touhua meil­le
kaikille . . ,
— Qnhan minullakin silloin enem-'
män seujaa, yhtyi Kristiinakin innok­kaasti
äitinsä puheeseen, jolle nuoren
Ellen odottähiaton perheeseen tulo
oli ollut hyvin mieluinen ylläty-.
— Minulle asia on aivan yhctente-kevä,
Aslak tuiimi puolestaan. —
Vaikka, eipä lisäavustakaan taitaisi
lähiaikoina ainakaan olla rahir.koa-kaan.
Olisipahan . Sinallakin sitten
taloon tullessaan edes joku, joia käs­keä,
kuten kotonaankin, hän lopetti
nauraen. — Heillä on Risuvaarassa
palkollisia useampiakin . . .
Jussa oli ainoa koko joukosta, jo­ka
tällä kertaa oli jyrkästi Ellen ta­loon
jäämistä vastaan.
— Minusta hän on \ilstenmielinen,
joka tällä kertaa oli jyrkästi Ellen
taloon jäämistä vastaan.
— Minusta hän on vastenmielinen,
koko tuo tyttö, hän sanoi. — E i edes
kävelläkään hän osaa kunnolla, vaan
tömistelee niin, että lattiapalldtkin
aivan heilahtelevat. — Mutta, ol­koon
vain minunkin puolestani vielä
jotikun aikaa. Pianhan minulle tu­lee
kuniminkin muutenkin nvatka
kirkonkylään, ja h i l l o in voin \'iedä
'hänetkin sitten samalla muk.r.vini.
-Aivan turhanpäittenkään ei sellaiMa,
pitkää matkaa kannattaisi oikein
tehdäkään — vain hänen v u o k -
seCn . . .
Mutta c\[ olemassa toinenkin syy,
jonka tSkia Jussa halusi päästä mah­dollisimman
pian eroon Ellestä-.
Vaikka, niinkuin hän oH sanonut­kin,
Jussa ei voinut lainkaan .sietää
tyttöä, hän tunsi kuitenkin kummal­lista
vetovoimaa tähän. Oli easinv
mainen kerta, koko heidän yhdyselä-mänsä
aikana Maaritin kanssa, kun
joku toinen nainen nyt vaikutti hä­neen
siten.
Viimeksi .kuluneina vuosina jussa
ei ollut tullur kiinnittäneeksi paljon­kaan
huomiota vaimonsa ulkoasuun.
^Maarit vanheni yhdessä hänen kans- •
saan, se oli hänestä aina tuntunut
aivan luonnolliselta, eikä hän ollut
tuntenut kiintymyksensä tähä-i vä­henevän
sen takia lainkaan. vi;kka-kin
alkuaikojen kiihkeä ja iniok-ni^'-
nen rakkaus olikin näiden nvmen,
heidän yhdessä viettämiensä vi'»?'^^
kuluessa viilentynyt molemmir >U'>li'
seksi vakavamm.aksi ja itsestä.' •'^J'
vaksi kiintymykseksi. Hehiin 'iiv^^
vanhetessaan tulleet järkevii: iii'-^-'^
kumpikin.
Mutta nyt, aivartffuin s u r i v :k^et
olisivat pudonneet hänen si!n: -'uuiJi,
Jussa näki vaimonsa äkkiä kok-^naan.
toisessa valossar Yhä selvenin::;i han
huomasi pakostakin, kuinka t vicUa
vanhaksi tämä oli ihan viime '.koi­na
käynyt.