Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 8, 1939

              1939 mAOTAIN\\;H£iNÄKUl7N S PÄIVÄNÄ Sivu 3
Kirj. IMPI JÄRVINEN
OLI hiljainen toukokuun ilta. Ta­kalon
talossa nukuttiin. Kaksi
ihmistä vain valvoi. Takalon nuori
Iikka ja Reeta, emännän laputjrttö.
He nojasivat pihkakoivuun, jonka
lehdet juuri kiert)dvät hiirenkorvalle.
Liikkiiniattomina ja totisina he sei­soivat
katsellen tien ylitse ojentuvia
varjojaan.
Kuistille ilmestyi valkoinen haamu
tuijottaen seisoviin. .
Hetken tuijotti, sitten kuin pahaa
ennustava myrskytuuli sähisi: —
Näenkö oikein eikös vaan
meidän Iikka kosiskele, piikaa
— ettes häpeä; laita itsesi nukku­maan
ja sinä, lutka — — kokoa ta­varasi,
huomenna ei sinua täällä, enää
tavata. - . . \. :.'
• HiKinni katosi. Tyttö parahti, mut­ta
poika sanoi: — Älä itke, Reeta,
minäkin lähden — —. Minä läh­den
merille, Rannan Eetu ioivcCxXXsiSi
paikan laivassa. Hän on toisinaan
sanonut minulle: — Ettäs viitsit täs­sä
palkatta raataa, et taloa kuiten­kaan
saa, nuorin kun olet — — nyt
kirjoitan hänelle —^ — palattuani
rikkaana miehenä, odotat sinä Suo­men
rannalla, satamasta ajetaan suo­raa
pääiä papin luokse, jaksathan sinä
vähän aikaa odottaa?
— Mutta kestää kauan, ennenkuin
sinä palaat missä minä olen
sen ajan? Voi, Iikka, en minä mie­lelläni
päästäisi sinua niin pitkäksi
ajaksi.
kus on viime vuosina huomattavasti
\-ilkastiinut. Kulkuyhteydet tuolle
melko syrjässä olevalle kaivosalueelle
ovat niin ikään vuosi vuodelta pa­rantuneet.
Suomen Vuolukivi Oy.
kuljettaa tavaransa kesäisin lotjilla
Lieksan asemalle ja sieltä edelleen
rautateitse määräpaikkoihinsa. Mut­ta
ki\ en viennissä käytetään myös­kin
kuorma-autoja, jolloin se useim­miten
rahdataan suoraan Joensuuhun,
niihin sitten vuolukiveä nykyään
käytetään? — Alussa tuli jo sano­tuksi,
että Juuan maanviljelijät ovat
jo vuosisadan ajan kä)rttäneet vuolu-kiveä
pirttiensä ja huoneittensa uu-nikivenä.
Tähän tarkoitukseen onkin
vuolukivi mitä edullisinta suuren
länimönsäilyttämiskykynsä puolesta.
— Xykyään käytetään Nunnanlah-den
vuolukiveä huomattavat määrät
selluloosatehtaiden uuneihin yms. tu-lipesiin,
joissa vaaditaan suurta tu-lenkestä\'
yyttä.
alulta paitsi edellämainittuihin
tarpeisiin kä5rtetään Nunnanlahden
^•uolukiveä myöskin koristekivenä.
HöylättjTiä ja silattuna soveltuu se
erinomaisesti kivimuurien portaik­koihin
ja pylvästöihm. Onpa vuolu-kivestä
\-almistettu maljoja, kyntti-
^jalkoja, koristekuulia y.m. koriste-t
e i t ä k i n . — Sivumennen mainit­takoon,
että Kolin matkailuhotellissa,
jonne Xunnanlahdesta tulee matkaa
kymmenkunta kilometriä, on kaupan
Xunnanlahden vuolukivestä sorvail­tuja
tuhkakuppeja ja sieviä koriste­rasioita
turisteja varten. .
Löytää Nunnamlahdeh vuolukivi
tiensii rajojen ulkopuola!^. Kau­s
e s t a , pohjoiskarjalaisesta Juuan
pitäjästä lähtee tuo kaimis, vaalean-
^rmaa kivi sahattuna; h^^ttyna
tai muuten käsitdtyna pääalassa Vii­purin
tai Kotkan satamien kautta
rnustakyikisissa laivoissa iaaas
^ taa, vieraiam^tnaStiin;^ Ranskaan/
En^antiin, S a k ^ i Ta«ikoslova^
— Kestää se vuoden, taikka pari,
mutta sinä olet reipas tyttö. Saat
palveluspaikan mistä vaan tahdot.
Kilvan sinut ottavat. Takalon Ree­talla
on ahkeran tytön maine. En­siksi
voit mennä serkkuni, Mannisen
isännän luokse. Minä toimitan sen
asian ennen lähtöäni.
Iikka puhui varmasti ja hetken ku­luttua
lopettikin Reea itkunsa.
Tulethan sinä takaisin ihan
todella ja muistatköhan sinä minua
siellä kaukaisilla mailla? Siellä on
hiin paljon kauniita ja rohkeita tyt­töjä.
Niillä-on päällään koreita pu­kuja
ja niitten silmät iskevät tulisia
nuoliaan tuollaista uljasta meripoikaa
kohti, voi, voi, et sinä, Iikka, enää
välitä minusta, joutuessasi sellaiseen
seuraan, valitti Reeta.
Poika naurahti. — Mistä kum­masta
sinä tuollaisia asioita olet pää­häsi
saanut? sanoi hän.
— Minä olen lukenut, melkein ai­na
käy tuolla tavoin, kun joku poika
lähtee ja jättää tytön kotikyläänsä.
— Vai niin taitaapa hyvin­kin
käydä niin, mutta meidän suh­teemme
se tekee poikkeuksen. Me
emme koskaan välitä muista. En mi­nä
ainakaan. Sinä olet aina oleva mi­nulle
rakas.
— Niin sinäkin minulle
mutta en minä mitenkään voi uskoa,
että sinä tulet hakemaan minut.
— No, usko nyt — — en minä
jätä sinua ole huomenaamulla
valmis, minä itse vien sinut Manni­selle,
olen ihan varma, että sinun
on siellä hyvä olla.
Tyttö alkoi jälleen nyyhkyttää.
— Minä en voi lähteä täältä. Tär
mä on aina ollut kuin oma kotini —
— minä pyydän äidiltäsi, ettei hän
vielä aja minua pois. '
— Jopa olet lapsellinen I Kun
minä olen" lähtenyt, vihaavat he si­nua,
koska otaksuvat, että sinä olet
houkutellut minut kotoani ^pois.
Reeta huokasi.
— Kaipa se niin on. Mikäpä siinä
sitten auttaa. Mutta ei sinun tarvitse
lähteä Ndemään minua. ^Mannisen
emäntä on ennen jo pyytänyt minua.
— Jos lähdet joskus Takalosta, tule
meille, on sanonut. -
He seisoivat vielä hetken. Iikka
tarttui Reetan käteen ja sanoi:
— Tuohon sormeen menen minä
ulkomailta sormuksen hakemaan.
— Katsopa! kuiskasi tyttö.
Taivaanranta alkoi valjeta päi­väksi.
— Kello on jo varmaan yksi, mei­dän
on mentävä nukkumaan, sanoi
Reeta.
— Hyvästi sitten
Onko sinun ikävä?
— Älä puhukaan —
Kului jälleen minuutit tun-nit^^
•
Vasta auringon noustessa erosivat
nuoret ja seuraavana iltana ei kum­pikaan
heistä enää seisonut koivun
juurdla.
Reeta oli muuttanut Mannilaan
ja Iikka oli lähtenyt järjestelemään
papereitansa.
— Piikatyt&i vuoksi jätti oman
kotinsa, sanottiin kylällä,
_ Tyhjäähän oli kieltää niitä toi­siltaan,
eihän n)^yaikana enää sopisi
g^lainen — — ennen vanhaan oltiin
tarkkoja——mutta kaikkihan muut­tuu
— nana takalolaisct vaan
eivät -ole osanneet muuttua, ^ot-
Viisi vuotta oli kulunut likalta
oli ensin tullut Reetalle monta kir­jettä,
mutta sitten he vähitellen har­venivat
ja pariin viimeiseen vuoteen
ei niitä enää kuulunut. Reeta suri
ja odotti aikansa, mutta sitten huo­masi
hän kuluttavansa voimansa tur­hassa
suremisessa ja alkoi tuumia
oman elämän järjestämistä ilman
likkaa. Hän oli tarmokas nainen ja
Mannisen emännän avustamana avasi
hän sekatavarakaupan kirkonkylän
laidassa, jonne uuden sahan vuoksi
oli syntynyt monta pientä tupaa. Se­katavarakaupan
lisäksi tarjoili hän
kahvia sahan työväelle. Paljon oli
sellaisia työläisiä, jotka eivät ehtineet
käydä aamiais- ja päiv^llistunnilla
kotonansa ja tulivat senvuoksi mie­lellään
Reetan kahvitupaan, jossa ilo­luontoinen
emäntä ystävällisesti heitä
palveli. Reeta oli kaunis kasvoiltansa
ja hänellä oli miellyttävä käytös, joka
sekin puolestansa veti asiakkaita liik­keeseen.
Eräänä päivänä tuli Reetan
tupaan nuori mies, jota Reeta ei ollut
ennen nähnyt. Mies ei kääntänyt sil­miään
Reetasta ja toisten työläisten
lähdettyä, jäi hän tupaan. Reeta apu­laisineen
pesi ruoka-astioita. Hän
katsahti vieraaseen ja sanoi:
— Mistä kaukaa te olette tänne
sahalle tullut?
— Enpähän kaukaa Aus-traaliasta.
Reetan kuppi jäi puolitiehen pesu­astian
ja pöydän väliin. Kiinnostus
heräsi.
— Mitä te sanoittekaan? Kerto­kaapa
minullekin. Millä te tulitte?
— Laivalla tietenkin, naurahti
mies. Olen ollut merillä. Olen meri­mies.
V . J
— Merimies — — —
V Reetan tuli kuuma. Hän pyyhki
silmiänsä ja pyysi kuulla jotain me­riltä.
— Olen katsellut teitä nyt kakrf
tuntia ja voisinpa vakuuttaa nähnee­ni
teidätkin Austraaliassa, naurahti
mies jälleen.
— - Älkäähän nyt — minä en
ole ikinä ollut ulkopuolella tämän
pitäjän rajojen.
Mies alkoi tuntua Reetasta ejKii-lyttavältä
ja miehen katse häiritsi
tyttöä.
— Mitä sanotte tästä?
Mies piteli Reetan omaa kuvaa
Reetan silmien edessä.
Reeta sieppasi kuvan. Se oli vanha
ja kulunut, mutta se oli todellakin
se ainoa kuva, mikä Reetasta mil­loinkaan
oli otettu. Reeta säpsähti.
Vain yhdellä oli tämä kuva ollut.
— Mistä te olette tämän saanut?
hän kysyi.
Mies ei vastannut ja Reeta jatkoi:
— .annoin tämän kuvan likalle kuusi
vuotta sitten. .Reetan; ääni:sammui.
Hän vapisi. Koska Iikan kuva oli
tässä vieraan miehen hallussa, oli l i k ­ka
varmaankin hukkunut — — tai
muuten hävinnyt elämästä, muuta
ratkaisua ei ollut, tai ehkäpä — ~-
ehkäpä Iikka oli unohtanut hänet jon­kun
toisen vuoksi. Reeta pujahti kau­pan
puolelle. Hän ei tahtonut näyt­tää
toisille, miten arka asia hänelle
oli.
Tasapainonsa jotenkin saavutettu­ansa
hän palasi ja kysyi lyhyesti:
— Miten kuva joutui teille?
Miehen tuli sääli tyttöä, eikä vas­tannut
heti. I^än nähtävästi harkitsi,
mitä tytölle sanoisi.
— Voi, sanokaa missä Iikka on?
Kuollutko?
— En tiedä.
— Kyllä te näytte tietävän. Ei
teidän tarvitse Sääliä minua, vaikka
varmaan käsitättekin, että olin ker­ran
Iikan tyttö ja sitten hän unohti.
Hän lupasi palata vuoden, taikka pa­rin
perästä ja etsiä minut nyt
Chaca%d€mmam Wagner löi askeUäin vetoa
S3(H) mtta autoa vastaan, että hän fy^^ pallon yhdellä lyonnUlä kah­teen
ensimmäiseen pesään. Ja hän yritti sitä 24'4untia yhteen me­noon;
saaden pallon msimfnäheen,^ 3^^^ pesään.
SOS :M lyönnillä, mntta^toheen-pesään Jjai^m^^ vaikka hän
teH3/miy5r^&>^^^ • . v v ; . / :'