Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 6, 1943

              1943 LAU.VyTAINA, MARIL\SKUUN 6 PÄIVÄNÄ SiMI S
I
(Jatkoa)
Kysymys oli todellinen salama
kirkkaalta taivaalta, ja sattui myös.
Morsiushuntu Ingan kädestä putosi
lattialle- Häneii tavallisesitikin kal­peat
kasvonsa kävivät vabankaltai-slksi.
Huulet liöppäilivat sanoja ho­kien,
ääntä ei kumminkaan kuulu­nut.
"Olen hukassa, olen hukassa",
huusivat aivot. Häpeän näkyi siis jo
päällepäin, vaikka juuri ikään peili
oli päinvastaista uskotellut.
"Ei sinun tarvitse sitä saiioa. Ri­kos
näkyy naamastasi." Riitan ääni
kuului kuin sumun seasta. "Sem­moistako
ylpe)rtesi oHkin? Sellaista­ko
kehuttu kunnollisuutesi? Äitiäni
olet sormellasi osoittanut, minua hä­nen
syntinsä tähden solyarinut. .Itse
olet samanlainen. Ei, parempi äitini
oli kuin sinä. Hän kantoi rehellisesti
häpeänsä. Sinä tahdot kätkeä häpe-kunniallisen
miehen nimen varjoon."
Niinkuin se, jonka kaikki suunni­telmat
ovat romahtaneet ruhjoen o-maan
päähän, jolla ei ole enää mitään
toivoa ja jonka ainoana nautintona on
näyttää ilkku'joille tieten tahtoen
saaneensa kivet kalloonsa, niin In­gankin
ylpeä uhma nosti päätään.
"Mattiko sinulle sen kertoi?"
"Matti?.... Mattikko?" Riitta
ankkasi.
"Kaunis lupauksen pitäminen! Us­koin
toki miehen ^ivan pitää suun­sa
kiinni Hyvä! Juokse sinä nyt
ympäri kylää ja Ituuluta mitä tie­dät!"
Inga kumartui ottamaan pu­donneen
morsiushunnun maasta.
Riittaa ei sentään noin vain petet­ty,
vaikka Ingan kysymys hiukan
hämmästyttikin. Vahankalpea naa­ma
ei ollut puhtaan tunnon merkki.
"En luota sinuun. Ole varma, että
ennenkuin Matti pujottaa toisen sor­muksen
sormeesi, kysyn häneltä, pu­huitko
nyt totta. Minä en kuullut
asiaa ^Matilta, vaan kylän ämmiltä.
Matti voi sulattaa puoleltasi yhtä ja
synnin Ingaa repivän.
Hulluksi tässä tulisi. Saikin säi­kähdettyä
Riitan sanoja! Olisi pi­tänyt
heittää ovesta ulos. Olisi pi­tänyt
väittää vaiheeksi. Olisi pitä­nyt
. . . olisi pitänyt.. Olisi pitänyt
sittenkin mennä Helmisen neuvoman
enkelintekijän luo. Olisi p i t ä n y t . ..
olisi pitänyt.
"Paholainen, piru, mikset auta?
Sinun työtäsi tämä kaikki on. Auta
sinä!"
Eei. Ei sekään auta! Kaikki ovat
jättäneet hänet oman onnensa nojaan.
Hahaha! Häpeä siitä tulisi, suuri
häpeä, huomenna vielä suurempi kuin
tänään.
Ja tulkoon! Tulkoonkin sitten jo
tänään!" Kärsiiiiystä häpeän"odotta­minenkin
on. Kuohukoon kylä, pu­hukoon
pitäjä. Itse Inga häpeänsä
paljastaa.
Inga tempaisi oven auki ja .juoksi
Savolaiseen.
"Missä on Matti?" huusi hän pi­halle
tultuaan.
"Myllyssä on sulhasesi", vastasivat
tytöt tuvasta.
Inga juoksi myllylle.
"Mikä on hätänä?" kysyi Matti.
Hän teroitteli myllynkiveä aikansa
kuluksi.
"Minä tulin sanomaan, ettei häistä
tule mitään, ei kerrassaan mitään",
läähätti Inga lysähtäen tukehtumai­sillaan
jauhatusvuoroa odottavien jy­väsäkkien
päälle.
"Miksikäs ettei?"
Inga parahti. Karistavat silmät
näkivät, miten talttaa puristavan kä­den
rystyt vaalenivat.
"Älä lyö! . . . tai tapa yksin tein!"
Matti heitti taltan ja nuijan lat­tialle,
meni Ingan luo.
"En lyö enkä tapa! Koeta nyt en­sin
rauhoittua!"
"En minä rauhoitu. Ja kyllä sinä
tapat minut, kun kuulet, miten olen
toista, mutta en usko, että hän tällai- pettänyt sinua."
märtänyt Ingan tilaa.
"Mahdotonta! Sinä saisit vain
häpeää minusta. Minun täytyy läh­teä
rahatta, jos et katso voivasi aut­taa
minua."
"Luulisin sinun kuitenkin olevan
paremman olla meillä kuin outojen
ihmisten parissa.'' \ ^ ä oli\^t Ma­tin
kasvot piilossa.
"Tar-tarkoitatko, että . . . että si­nä
kaikesta huolimatta otat minut?"
"Sitähän minä olen koettanut sulle
tässä koko ajan selvittää."
"Mutta minä.. olen., niin. Tuo­ta
. . . Sinähän saisit kunnon tyttö­jäkin
vaikka kuinka monta."
"Kaipa minä saisin."
"Mikäi sitten haluat pidättää mi­nut?"
"Kyllähän sinun pitäisi se tietää.'*
Inga tuuppasi Mattia uudestaan
kylkeen. Varmasti hän, poikaparka,
oli tullut sekapäiseksi tästä iskusta.
Olisi hän muuten kiroillut. Nyt is­tui
ja puhui pehmoisia. Ingan täytyi
vielä kerran selvittää.
"Matti, sinä et ymmärrä. En voi
mennä kanssasi naimisiin. Minä
saan lapsen . . . Helmiselle." Nyt se
oli sanottu.
Jo kohosi Matin pää. Kun Inga
näki nuo surullisesti hymyilevät kas­vot,
ymmärsi, hän heti, ettei Mattia
ymmärryksen puute vaivannut.
"Kaipa sinunkin korviisi kantau­tui
juttu, miten Helminen keväällä
putosi Pajupuroon, vilustui ja sai
ankaran kuumeen? No niin. Minä
häntä purossa uittelin, kun satuin lä­heiseen
latoon silloin, kun hän ei lu­vannut
ottaa sinua, vaikka . . . Tuota
mitä tämä juttu pitkistä puheista pa­ranee
. . . Olihan hyvä, että puhuit
asiasta Minä luulin, ettet ennen vih­kimistä
siitä mitään virkkaisi."
Inga läähätti.
"Matti. . Matti.. . millainen mies
sinä olet!" Matti tarttui hymyillen
Ingan käteen
"Heikko raukka, jonka jalomieli­syyskin
on vain keino, miten saisi ra­kastamansa
naisen pysymään luo­naan."
8
sen pillerin nielee."
"Kysy vain ja pyydä häneltä an­teeksi,
että luottamukseni hänen sa­naansa
hetkeksi horjui! Ämmien
puheista välitän viisi!"
Riitta ei virkkanut mitään. Hän
ei totisesti jmimärtänyt mitään.
"Millä en ymmärrä, miten Matti
voi sulattaa . . . ?"
"En minäkään, siksi on paras, et­tä
menet pyytämään häneltä itseltään
selityksen. Toivottavasti hän myös
korkkaa suusi."
"Minun suussani on korkki. Varo
Itseäsi, jos sisäinen paine potkaisee
Sen pois! Joutsen voi silloin mustua
korpiksi.'' Riitta kääntyi ja katosi.
Inga kiersi hunnun palloksi ja heit­ti
sen Riitan jälkeen.
'Itse olet korppi!"
Hän meni kamariinsa. Ovi rap-s^
ahti lukkoon.
K^aikki, kaikki oli hukassa. Oi,
Sitä häpeän suuruutta, mikä vyöryisi
hänen ylitsensä! Matti ei ota hän­tä,
kun saa kuulla asiain oikean lai­dan.
Ei kukaan mies ottaisi, ei nah-jusmaisinkaan.
Eikä hän voi sanoa
sitä Matin omaksikaan, kuten oli a-
^ussa suunnitellut, sillä poika oli pal­vonut
häntä kuin pyhimystä' vaikka
han oli parhaansa koettanut saadak-
^en hänet lankeamaan.
Inga iski päätänsä sängyn laitaan.
^yvä Jumala, auta! Hahahaa!
• • • Jumala nyt auttaisi häntä pettä-
°^än sulhastaan Hyvissä mielin
^an taivaassa nauraa nähdessään
"Ei sitä niin varmasti-voi sanoa."
"Tapat varmasti, sillä minä en yh­tään
sinua rakasta. En olisi ikinä si­nulle
tullut, jos en luullut voivani
kätkeä häpeääni kunniallisen nimesi
varjoon. Nyt sen kuulit."
Matti oli kalpea kuin kalkittu,
mutta rauhallinen kuin myll3'^nkivi
lattialla jalkainsa juuressa.
"Siinäkö kaikki?''
Inga odotti lyöntiä, odotti solvauk­sia,
syyttelyitä. Mutta kun hiiren hil­jaisuus
vallitsi myllyssä, ainoastaan
veden lorina rännistä kuului, raotti
Inga sormiaan ja katseli niiden lo­mitse
Mattia. Tämä istui jyväsäkin
päällä kuten hänkin, pää käsien va­rassa
heilutellen yläruumistaan. Mi­tä
hän mahtoi ajatella? Vihaiselta
hän ei näyttänyt, hyvin surulliselta
vain.
'•Anna minulle rahaa, Matti! Mi­nä
lähden kauas pois. Jos tänne
jään, hyppään kaivoon. En jaksa
kantaa häpeääni."
"Minnekä menisit?" INIatin pää
ci käsistä kohonnut.
"Mihin tahansa, tuntemattomien
ihmisten luo. Matti, rakas Matti, au-ta
minua! Olet ainoa, joka voit mi­nua
auttaa. Anna minulle matka­raha,
olen aina siunaava sinua!" In­ga
siirtyi ihan Matin viereen.
"Minusta on parasta jättää matka
ja valmistautua huomenna vihille."
Matti istui yhä pää käsien varassa.
Inga tuuppasi Mattia. Oliko hän
todella niin paksupäinen, ettei ym-
Itkua, nyyhkytystä, kyyneliä, su­rullisia
kasvoja. Sellaista oli viljalti
Soi^jon kuulujen häissä. Morsian itki
kuin keväinen räystäs auringonpais­teessa.
Ämmät nyyhkyttivät osan­ottonsa
ja omat muistonsa. Tyttärien
silmät olivat vesikiehteessä. Miehet
olivat pahalla päällä. Totinen oli
sulhasenkin naama. Ainoa, joka jak­soi
kohota kaiken ajallisen yläpuo­lelle,
oli Elvi. Hän loisti tyytyväi­syydestä.
Sellaisia pitoruokia ei ol­lut
ennen tässä kylässä kukaan syö­nyt.
Kokkia kiittelivät kirkonkylän
herrasväetkin.
"Ihanpa ollaan murheellisia kuin
hyvissä hautajaisissa. Mitä Inga ve­tistelee?
Luulisi olevan pakkonaimi-sen
kyseessä", sipisivät vieraat kor­vasta
korvaan.
Kotonaan morsian sentään hillitsi
tunteensa sen verran, että tanssi, to­tisena
tosin kuin ranstakka, mutta
tanssi kumminkin. Mutta kun illalla
lähdettiin sulhasen kotiin juhlia jat­kamaan,
sulkeutui morsian itkien ka­mariin
eikä tullut edes vieraille, näyt­täytymään.
Monet vieraat saivat
lähteä pois näkemättä morsianta. Sul­hanen
, istui suurimman osan ajasta
morsiamen vierellä. Anoppi pistäy­tyi
silloin tällöin nuorikkojen luona
houkutellakseen miniäänsä syömään
tai juomaan. Turha toivo! Inga
vain itki. Matti lähetti äitinsä pois.
.Appiukko kulki rauhallisena vierai­den
joukossa, käski pitää hauskaa
ja välittää viisi miniästä, jota ei edes
lasioven läpi voitu näyttää.
Arvaa sen, että juorut olivat kirja­via,
mitkä korvasta korvaan kulkivat.
Kuuluisia oli häistä toivottu. Kuu­luisat
niistä tulikin. Poistuvat vie­raat
katsoivat saaneensa profetoimi­sen
lahjan näissä häissä. Eikä kukaan
heistä kätkenytkään kynttiläänsä va­kan
alle, jokainen ennusti, mutta ku­kaan
ei ennustanut onnea nuorellepa­rille.
Savolaisista tuntui, kuin raskas ki­vi
olisi harteilta vierähtänyt, kun vii­meinen
vieras sulki oven jälkeensä.
Ei tarvinnut enää näyttää iloista naa­maa,
kun sydän kerran oli suruinen.
Kolmantena päivänä häitten jäl­keen
Inga sairastui. Pelkästä itkus­ta.
Kukaan ei ottanut asiaa vaka­vasti,
kun Matti siitä mainitsi.
"Itkisi vähemmän*', sanoi isäntä,
jonka hyvätuuli ei moista parkumi­sen
paljoutta ymmärtänyt. . Vasta
kun Ingan valitus kuului läpi seinän
häiriten apen ettoneen, silloin vasta
päätettiin miniä viedä lääkärille.
Mutta Inga ei suostuniit lähtemääri-kään
kunnan lääkärn luo, Viip.uriin
hän tahtoi. Matti tahtoi samaa kuin
Inga.
"Ka", sanoi Hinttu, "kun kerran
alat akkasi pillin mukaan tanssia,
niin hyppele minun puolestani! Muis­ta,
poikani, vain, että akkavalta on
murheenmerkki!"
Inga vietiin Viipuriin. Kolme viik­koa
viipyi hän matkalla. Umpisuoli
oli pitän}^ leikata. Matti niin ker­toi.
Ja kaikki sen uskoivat. In
parka, ei ollut ihme, jos häissään it:^.
ki ja porasi, kun suolet markanivät!
Kumma oli, ettei kesken juhlia leik-kuupöydälle
joutunut.
Riitta yksin ei sanonut sanaa sin­ne,
ei tänne. OI: niinkuin ei Ingaa
eikä umpisuolta olisi ollut koko maa­ilmassa.
Kalvenneena ja laihana Inga tuli
Viipurista. Kamariinsa hän sulkeu­tui.
Sinne anoppi kantoi hänelle
ruoan kuin hyvällekin vieraalle.
"Äidin passattavaksiko tämä mei-jän
poika akkansa toi", murahteli i-säntä.
Emäntä riensi heti sovittamaan.
"Älä sinä, isä, sillä tavalla! Eihän
raukka vielä sairauden jälkeen jaksa
liikkua. Antaa toipua! Kyllä tää-sä
työt tulevat tehdyksi. Ovat ne en­nenkin
tulleet."
"Loikokoon minun puolestani i-känsä
ja viisi päivää,*mutta saisi se
sentään itse leukansa vetää vellikupin
ääreen."
Ensilumen aikana Inga jätti ka­marinsa.
Matin selän turvin hän tu­li
tupaan. Siellä oli iloinen sorina il-talampun
ääressä. Riitta ylinnä mui­ta
iloitsi ja ilkamoi. Rukit surisivat,
kirveet kalkkoivat.
Iloinen sorina vaikeni, kun Inga tu­li
tupaan. Rukit hyrisivät, lastut len­telivät,
hyvä mieli oli mennyt. Inga
tunsi sen. Häntä ne pitivät liikalai-sena.
Pitäkööt! Ei hän halunnut
heihin kuuluakaan. Parempi hän oli
heitä. Kiittäkööt, että saivat hänet
miniäkseen.
"Missä minun rukkini on?" kysyi
hän. Ääni oli kolea ja kova. Väki
näytti vähän säpsähtävän outoa soin­tua.
Tässä talossa puhuttiin lem­peästi
ja leikkisästi, harvoin vihaises­ti,
ci koskaan koleasti,
"Tuolla nurkassa se on jo pari kuu­kautta
emäntäänsä odottanut", vas­tasi
Riitta.
"Tuo se tänne!"
Riitta kehräsi hymyillen, ei ollut
komennusta kuulevinaankaan. Piiat ^
ja rengit kohottivat korviaan.
"Sanoitko mitä?" kysyi Riitta
viattomana.