Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 28, 1952

              j^j^gjssani matkustan tddan ^cäife?
Iloisenne, vaikkakaan se « d i K
nnös» koskaan toteudu. Mutta:
^ näinkin. Olen ikrinen, «tta säan^
' ajatuksin lentaa.vaikka maapaDon.
• alla siinä ei tamtsc kaSdavali-dollareita
käyttää, siBa nfita 90
i jninunlaisdlani matkustejäSa.
tan myöskin tyydyttää matkustus^
li lukemalla toisten matkakeito-
_ Olen mielenkiinnolla seuran-j^
iekissä kaikkia matkakertomuksia
jjji etenkin nuorten tarina^m oikein
enkiintoinen. Yleensä kaikki Lie-kirjoitukset
ovat hyviä. Kunpa
in voisin antaa jotain lukemisen ar-sta
ystävilleni, mutta epwleii, että
äkaan tulee edes sellaista, että lukija
: tyytyväinen, mutta koietah töhriä
iitän toimittajaa siitä kahvikutsus-laulujuhlan.
yhteydessä. Olen koet­ut
tyydyttää laulutunnelmaani suo-aisilla.
äänilevyillä, sillä olen tilannut
s oikein tukkukaupalla j a kyUä niis-onkin
hyvät laulajat, joitä kuuntelisi
"t syömättä ja juonaatta^ Jos oli-kaukana
muista ihmisistä, niin aina
soittaisin, mutta ei se
vuoki^uoneissay eikä
aväki tykkäisi. Täytyy
^ hyräilemällä itsekseen; -siitä ei
lua voi kukaan estää,
lään odottamaan laulujuhlaterveisiä
^lä mukana olleilta. Toivon parhäin-menestystä
kaikille ja kaunista ilmaa
"en ajaksi. ,
A L B E R T O ISOÄITI.
KYLLÄ minä maksan sem nikbeU'
markan,
jonka mma eien snita iamanma.
(^etkeMUkammkmaUntsUa voitta,
' JO varmaan jo markkaoHkahxau^
Amakan on makset^^ eikös JMK»
miiä tässä eiämässä velkaanin»?
Mutta sinä itse, miUoinka maksat
surut, jotka ohtmnäe tuottanut?
Kaikoni kalvoon, jonka minä sain,
kun olen sinun sanoikisi tuottanut/
^inakan on maksettava, eikös juu,
mitä iässä elämässä veikaantmi?
Setä Samin puolella
vin Setä Samin puolella viime
n lopulla. Olin muutaman päivän
ani ja hänen perheensä vieraana
ioughissa Mich. 47 vuotta oiikin
uQut aikaa siitä, kun olin viimeksi
-yt setäni. Hän on tullut tänne v.
7 ja sanoi käyneensä iGrean Hillin
oksessa työssä v. 190S, kulkenut sen
een kummatkin puolet rannasta ran-atkani
alku kävi Maiju ja Yrjö
kyydillä ja opastamana Ameri-
*Soohon; josta heille kiitos. Oli
nähdä rajan töistsddn puolta,
kun olen lähes 30 vuotta sitten
ut samoilla seuduilla. Soosta mat-
Greyboundin bussilia. Iron Rive­jä
siitä onkin vain vajaa kaksi mai-setäni
asunnolle, jonne saavuin van-ystävälliseh
poliisin opa^mana,
on minulle harvoin tapahtunut,
ti ihmiset olivat hyvin avuliaita
ystävällisiä niin räjäilä ylimennen
taas tullessakin. Kysyivät vain
'e tnäärätyt kysymykset,
iet, asunnot ja maisemat ovat kau-t,
puhtaat ja hyvin hoidetut, siis tay-Ä
i i t , ei näyttänyt olevan työtyh-tarpeellista
pitää teillä.
Setäni tytär miehineen pii hyvin vie-varaisia,
kyyditsivät paljon katsde-paikkakunnan
nähtävyyksiä,
tavaa siellä olikin paljon. Laittoivat
« ruoat vahniiksi ja hakivat mai-matkan
päästä syömään ja toivat
sedän asunnoUe takaisin. Kiitos
'«us xzin uhrautuvaisuudestanne, ei-
^ köyhä voi muuta kuin kiittää.
Paikkakunnalk on enhöi asunut pal-^^
suomalaisia, nyt heitä on enää hyvin
p jäljellä, sillä he ovat viuneisen 50
•"en aikana muuttaneet Stamhoiigliin
Kolmas polvi e! enää
ojea osannut puhuakaan, mikä mi-
^ tuntui ik^^ältäv Kävin kauniilla
tauaoMalla ja luin paljoii^suomadais-muistomerkkejä.
Sanoivat olevan
enemmän ilman mi^än muisto-S
Siellä oli seuraavana { M u ^
^utam kukitugjäivä, yleinen koko
valtk>ssa. Kaunis tapa
poismenneitä. ^: ^ r: . . A ^
Vancouverin, B. C. suomalaisten ja
yinpäristön tuttava- sekä toveripiirikes^
kusteluissa on kuluneen talven aikana
asiain joukkoon putkahtanut .m
suomalaisten vanhainkotiky^ymys.
Nyt kun me vanhenunan polven elä­j
ä t toinoittdemme elämänune ilta-aska­reita
ja,vanhuuden harmaus on ikään­kuin
omin lupinsa asettunut todellisuu-teha
eteemme,' joudumme ajattelemaan
niatkanimelopputaivalta Miten, missä
j a kuinka sen viettäisin? Olis&o yksi­lönä
tai ryhmänä turvallisempaa elä­mänune
iltaa iloisenmiin viettää? Oli­siko
elämä antoisampaa ja helpompaa
vielä viimeisiä askeleita ottaessamme ja
muuten mukaansa tempaavampaa, jos
tyhmänä asetuttaisiin asumaan suuii-naieen
samanlaisissa olosuhteissa; sa-.
manlaisten säännöstelyjen, asunto- ja
"tuotanto-kulutuksen" vallitessa?
Tämä tällainen aihe-tiedotus on asi­aan
innostuneille harkinta-aiheeksi.
Myöhenomin (kalastajat kun tulevat ta­kaisin)
tiedotetaan tästä asiasta enempi
ja mahdollisesti pidetään kokous.
TOIMEKSI SAANUT.
Kevätsiivous
Se kävi näin. Ostin paperit ja maa­lin.
Poika teki ^ ^ i n vähän nikkarin
töitä, korjaili yhtä ja toista paikkaar^ja
sitten tuli naisten vuoro. Älähän huoli,
mutta se kävi nätisti. Ensin tuli naa­purin
Martta ukon housut kainalossaan
ja alkoi hosua maalia kattoon.' Mutta
samalla kuului pihalta trokin surinaa ja
oven auettua astuivat sisään Impi, E l ­l
i , sekä Tiina, kaikilla maalipensseli kä­sissään.
Ei siinä kauan siekailtu, kun
seinä oli maalattu. Välillä piti vielä
tehdä vähän nikkarin töitäkin ja kyllä
§ekin-vain kävi, vaikka täytyikin monta
kertaa ottaa uusi mitta, kun aina kävi
lauta jonkin tuuman liian lyhyeksL Se
kai johtui siitä, että oli lämmin ihna ja
lauta ehti aina kuivua kokoon, ennen­kuin
ehdinime saada sen paikalleen. En
ainakaan usko, että se oli nikkareitten
syy.:'. ; •.;
Mutta tehdyksi kuitenkin kaikki tuli
mitä oli aiottukin, eikä ole miestenkään
taholta kuulunut murinoita. Ryypät­tiin
kahvit päälle, vähän juoruttiin ja
lasketeltiin sukkeluuksia. Viimein it-sekuUekin
tuli kiire kotia^reille. Mi­nä
vain jäin yksin ihailemaan tyytyväi­senä
naisten auttavan käden töitä, josta
suuri kiitos teille, te kultaiset naapurin
emännät!
HULDA H .
Kävi kuin Koppa-Heikille Kokkolan
markkinoilla, ettei kaikkia tuntenut­kaan.
Nyt olen taas saapunut kotiin Cana-daan
j a tänne Wanupiin, joka minulle
on paras paikka maailmassa. Odotte­len
vain, koska miistikat taas kypsyvät.
K U S n VARJONEN.
0|IIM£mi hetaä tidtä kuiduvtiii as-,
^ kdiin jsL tiiktstaä jäsmunipwaik0n
rakosesta ääntä piin. E n o h a n ci nae
muuta kuin tien karkean pinoan ma Joo­nin
auringossa kimmeltävin hiekkaki-tein,
sitten tielle häUähtävän varjon ja
lopuksi jiilkkisiikkain verhoamat naisen-jalat,
jotka nopeasti. l ä h e s t y i t hänen
piilopaijckaansa. Rajoitetiista näk<^ii-ristään
— pensaikon lehvät kun paljas-^
tavat vain pienen osani tietä hän nä­kee
lähestyjästä vain hameenliepeetja
nuo sirot jalat korkeakorkoi^^puoli-kengin.
Hän makaa hievahtamatta
nurmivuoteeUaan pensaiden alla^tähyil-,
Ien jalkoihin^ jotka nyt ovat melkein
kädenu|ottuvissa hänestä: —-toisen ja­lan
nilkassa kuultaa ohuen sukan lävit­se
pieni l u o m i . . .
/''Ehkäpä nainen istahtaa penkille
touhon aivan eteeni rautalanka-aidan
luokse", juolahtaa Siimeonin mieleen:
"Somapa olisi hänen pohkeitaan täältä
kuUtella!" ,
Mutta y h ^ nopeasti, meikinpä nope^
anunin kuin saapui penkin luo nainen
siitä poistuu ja jalat katoavat isuuntaan
mistä tulivat. Siimeoni ihmettelee:
"Tuli ja nieni, eihän sen kummempaa!' •
. . .mutta m i t ä on tuo outo penkin luo­ta
kuuluva vikinä? . . . Itkuako?
Hän nousee katsoen varovaisena ym­pärilleen,
ettei vaan poliisia näkyisi.
Puistossa ei saa nukkua ja Siimeoni on
irtolainen, tarpeeton, tyhjänpäiväinen
olento, kaiken yhteiskunnallisen järjes­tyksen
kiusa. Mutta ketään ei näy lä­histöllä.
^ Aurinko' paistaa, puisto tuok­suu,
ja vastapäisen pensaikon takaa
katsoo häneen makkirakennuksen pieni
ikkuna kuin ilmeetön silmä, — tuollai­nen
katse ei pelolta häntä, se ei kerro
järjestysvallasta, se on vain rauhaisaa,
hiljaista puistoa, vain ikkima, johon
puut ja taivas kuvastuvat. Mutta se,
minkä Siimeoni löytää penkin luota, ei
ole enää puistoa. Tämä on eloa, ääntä
ja arvoitusta. Ihmeissään Siimeoni tar­kastelee
vaatemyttyrää, josta pienet kä­töset
kömpelöinä vaappuvat edestakai­sin.
"No voi sun peijakas! "iiymähtää
Siimeoni ja kumartuu pienokaisen puo­leen,
joka nyt huutaa täjrttä kurkkua:
"Vai on sinut piltti, heitetty maailman
teiUe. Paha äitisikö jätti sinut?" —
ja fantasiassaan hän on nyt ynomärtä-vinään
kaiken, sillä kätkeytyyhän suur­kaupungin
elähiään niin monta trage­diaa
. . .
Siimeoni kantaa pienokaista tuntien
oman tärkeytensä: "Nyt olen yhteis­kunnan
hyödyllinen jäsen, en ole ke­nenkään
tiellä, en ole tehnyt pahaa, en
tarvitse peljätä poliisia." Maailman y l ­lä
lepää lempeä suvitaivais . . .
Miten outoa onkaan kantaa tällaista
vauvaa. Pienet- jäsenet liikahtelevat
niin somasti vaatem3rttyrän sisässä i . .
«Löydettyään poliisin Siinieoni lähes­tyy
korkeata herraa: "Tässä olis jpieni
kakara, löysin sen tuolta!" ja sitten
seuraa hän järjjestyksenyyvojaa poliisi-kamariin.
Päivät kiiluvat Siimeoni tekee muu­takin
kuin kerjuutyötä. Kullakin on am­mattinsa,
yhdellä yhtä, toisella toista,
ja ammattikerjälaisellakin on sydän,
siitä Siimeoni on varma. Ainakaan hän
ei heittäisi pienokaistaan maailmahteil-le,
mutta tuollainen, siUdrisääiistään
päättäen rahakas olento teki niin; ^'Ku­kapa
tiennee, miten korkean herran ty­tär
siinä kätki salaisuutensa maailmal-ta?"
Siimeoni tekee siis muntakhi kum
kerjää . . . Hän etsii lapsen äitiä, jotta
jälleen voisi rehellisin midin pelkään
mSttäiiuhuldlapQfiisia.
Ja eiääDä päivinä tulee hänen snuri
hetkensL Hän läkee fiuistossa herns-miehen
Ja hänen seurassaan nais», Jot*
l a nuo jalat. . , luomihan kuultaa su­kan
lävitse.
Hän kulkee vaanien heidän jäljesäiän.
"Kas, miten soma nainen! mahtaneeko
herra tietää minkälainen?*' ja närkästys
valtaa Siimeoninnuelen. Eivätkö tuol­laiset
ihmiset oie usein ajaneet Mnet
tiuskien pois oveltaan, ajattdematta,
että hänelläkin vm olla sydän, joka tun­tee
ja kärsu? '"«Hohhhoo, ehkäpä minä­kin
saan kerran nolata heikäläisiä!"
Hän seisahtuu pariskunnan eteen ja
tokaisee:
— Tietääkös herra, mitä tämä neiti
on tehnyt? Heittänyt lapsensa maail-mänteille.
Kai neiti sen muistaa! Hae­taankos
poliisi?
Mutta jos Siimeoni olikin hengessään
riemuinnut pommista, minkä näin heitti
heidän eteensä, niin nyt hän ihmeissään
näkee sen seuraukset. Nainen purskah­taa
heleäan nauruun, katsahtaa mie­heensä
ja huudahtaa:
~ Tässä taitaa ollakin lapsenvar«'
kaamme!
— Minäkö varas? —tiuskaisee Sii­meoni
suuttuneena.
— Niin, juuri te! . . . Tekö veitte
pilttimme poliisikamariin? Hyvä juma­la,
miten silloin pelästytitte minut.
— Itsehän pötkitte pakoon . . . ju­pisee
Siimeoni nolostuneena.
— Minulla oli kiire, kiire siihen pie­neen
lähellä^ olevaan paviljonkiin, jos
sen haluatte tietää! — tirskuu nainen.
— Jätin vauvani penkille arvaamatta,
että rosvo oli lähistöllä. Tosin hyvä
rosvo. Kiitos vaan! . ; „
Siimeoni kulkee allapäin pitkin katu­ja,
ollen taas vain kerjäläinen, hyödy­tön,
tyhjänpäiväinen olento. Enää hän
ei tunne tärkeyttään, enää ei leipää po­liisien
seuraa , . . Mutta hänen taskus­saan
on kymmenen dollarin raha. Sen
hän on saanut kerjäämättä, mutta siitä
hän ei ole hyvillään. Maailma pn pet­tänyt
hänet, tyhmä paha maailma.
Aikataulut ja elämä
Muuan mies sanoi kerrah nähdessään
elämässään kiskoilla kiitävän junan, et­tä
niin nopeasti matkustaessaan ihminen
näkee niin vähän, että hän yhtä hyvin
voisi lähettää itsensä matkaan puketti­na.
Tällainen ajatus tulee yha suurem­malla
syyllä mieleen kun lukee lehdis­tä,
kuinka nopeasti uusimmat reaktio-lentokoneet
kuljettavat ihmisiä." Jos
ihminen osaisi käyttää täten syiltyneen
ajansäästön johonkin, mikä korvaisi
sen, mitä mokomalla nopeudella liikut­taessa
jää näkemättä ja kokematta, oli­si
asiassa järkeä, mutta seurauksena­han
on tunnetusti vain yhä kasvava k i i ­re
ja huolt
Teknillistyvä, aikataulun mukainen
elämä näyttää muuten oleyan voitto­kulussa
myöskin Aasiassa. Niinpä Hy-derabadissa,
Intiassa, kävi äskettäin
niin, että ensi kertaa maan historiassa
juna saapui eräälle asemalle aikatau­lun
mukaan minuutilleen. Tosin juna
oli oikeastaan edelliseni»iväinen, joten
edistys lienee sattuman- ja tulkinnan-varamen.
Käy melkein kateeksi intia'-
laisia,: joilla vidär tuntuu olevan aikaa
kkytettäi^k^ muuhunkin kum kiirehti­miseen.
Se mktiskelei^ elämänasenne
ja ne syvälliset filosofiat, joista «Intia on
kuuluisa, tuskin (disivatkaan ^tyneet
ja kehittyneet, jos intialaiset kolisivat
kautta aikojen tottuneet däniaan pyö-
' : r i e n I d ä l l ä . - . , , ,,,.r .^.-z
Lanaaiaina. kMikttim 28 poMaJL 1952