Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 28, 1955

              Kahdeksanvuotias Johnny Sayk (oik.) Torontosta, sai kuOr
lettdvan vamman poikien kivisodassa, juuri kun hänen äititisä
oli valtnistaittassa hänen syntymäpäiväkaakkuaan. Eräs kivi
sattui häntä suuhun, kaataen hästet kadulle, jolloin hänen nis'
kansa nyrjähti kuolettavalla seurauksella. Tapahtuma on mää­ritelty
vahingoksi.
Kirj. HOLLOLA POIKA
OLBIME Hollolassa, Vesijärven
rannalla, paikkakunnan nuorten
kokoontumispaikalla, missä oli keinu ja
missä nuoret laulelivat ja leikkivät pii­rileikkejä
ja pitivät kaikenlaista iloa,
jopa riitelivätkin. Tällä kerralla sinne
oli kokoontunut sellaisiakin, joilla oli
aikomuksena piakkoin matkustaa Ca-nadaan.
Eräs Canadaan aikova siinä sit­ten
sanoikin: , *
— Nyt piirileikki pystyyn ja sitten
laulamme meille tällä kerralla kuulu­van
laulun.
Sitten laulettiin:
Menkäämme pojat Canadaan,
tytöt ovat menneet jo aikaa.
Heillä on varmaan ikävä olla
kun meitä he sinne kaipaa.
Piirileikin tauottua astuu esiin mies,
joka kertoi olleensa Canadassa, missä
häntä oli nimitetty Hollolan Jusliinik-si
(Villehard Jusliin). Kehui eräässä
rautatien rakennusurakassa ansainneen­sa
oikein hyvin. Hän puolestaan laule­li:
Kyllä Canadassa rahaa saa, vaikk'-
€i sitä ilman anneta. Työtä siellä teh­dä
täytyy ja toisinaan se on vaikeaa . . .
Holmin Aaretti kysyi silloin:
— Olen pienten laivojen koneenkäyt­täjä
ja sitä työtä on vain kesäisin, sik­si
haluaisin etsiä parempaa. Siksi ky­syn
teiltä, Canadan^Ioja tuntevalta,
josko sinne matkustaessaan pettyy toi­veissaan?
Jusliin sanoi Canadan olevan mah­dollisuuksien
-maan ja samalla kaikkien
kansallisuuksien maan, missä tulee toi­meen
yritteliäs, mutta ei laiskuri- Siellä
on myöskin työttömiä aikoja, joskus
xiseinkin, mutta itse hän ei sanonut sel­laista
aikaa nähneensä. Hän sanoi Ca­nadan
olevan myöskin oman edun
maan, jossa toinen ei toista paljon au­ta.
Hän sanoi useampien sieltä tulevien
salaavan totuuden. Hollolaisia sanoi
siellä olevan hyvin vähän, mutta oli
^luitenkin joitakin hollolalaisia ja ori-niattilalaisia
siellä rautatietyössäkin.
Hän sanoikin siellä sanottavan, että
hollalainen matkustaa Amerikkaan vain
hevoskaupoissa tekemiään petoksia pa­koon
— tai lapsen eläkettä karkuun.
^anad
sniä
a on myöskin unohduksen maa,
monet siellä unohtavat asiat, joi­hin
heidät täällä Suomessa yhdistävät
syliinsä. Elina, tuo hyvä sielu, on oi-
•kein lasten ihannoima mummo. Hän on
^sein sovittajana pienten erimielisyyk­sien
sattuessa.
(Jatkuu)
lujat siteet. ^loni sulhanen siellä unoh­taa
morsiamensa ja mies vaimonsa.
Miksi? Siihen on monet syyt.
Tytöt lauloivat piirissä:
Vesijärvi sc lainehtii
ja laineet ne lyövät ristiin juu.
enkä (i:e tullut kysyneeksi
jos pitäisi oUa yksin juu . . .
Pian sitten joku jo huomautti, että
nyt olisi nuorempien ja vanhempien ai­ka
lähteä kotiin ja pian sitten oli jälellä
vain friiausparit ja Canadaan lähdön
suunnittelijat.
Lähdimme Helsingistä Arthurus-lai-välla.
Minulla ei ollut ketään tuttavia
Helsingissä ja sainkin sitten vain- kat­sella
toisten tunteellisia hyvästijättöjä.
En tiedä oliko kaikki todellista vai ke­vyttä
näyttelyä. Joku toista kertaa
Amerikkaan matkustava sanoi minulle:
"Näin tuollaista ensimmäisellä kerral­lakin,
mutta sitten näin samojen ihmis­ten
rakkauden merkkejä Toronton jäl­leenmyyjillä.
Sinne oli jätetty kihla­sormuksia
ym."
Matka sujui hyvin. Atlantin yli imat-kustimme
Canadian Pacific-linjaa ja
silloin aloimme huomata ensimmäisen
muutoksen Suomen ja Canadan olojen
välillä. Monelle matkustajalle Canada
oli aivan tuntematon maa. Nekin, jotka
olivat siellä käneet, puhuivat vain .Ame­rikasta.
'Mutta löytyi poikkeuksiakin.
Jotkut kertoivat, että pian nyt vaihtu­vat
tavat toisiksi kuin Suomessa. Esim.
kirkolle ei enää tarvitse maksaa mi­tään,
sillä Canadassa on uskonnonva­paus.
Luokkarajat eivät myöskään ole
sellaiset kum Suomessa. Vaikka ne ra­jat
ovat Canadassakin, eivät ne esiinny
sellaisina kuin olemme tottuneet näke­mään.
Minulla ei ollut «maihinnousurahaa,
mutta sain sen laivalla hankituksi, kun
eräs mfes lupasi sen antaa. Löysin
myöskin vastanottajani osoitteen. Kun
sitten Canadaan saavuttuani kysyttiin,
josko minulla on tarvittava rahamäärä,
niin sanoin että on. Mutta sitä ei tar­vinnut
näyttää . . . Niin, rahaa minul­la
ei ollut, olihan vain Canadassa käy­neiden
kertomukset ja Jack Londonin
romaanit päässäni. Tunsin myöskin va-paakyydin
ottamisen niiden avulla ja
nyt oli pakko heti kokeilla sitä käytän­nössä.
Montrealissa oli Canadan kansallisen
rautatien ratapihalla pitkä jono tyhjiä
vaunuja. Menin yhteen sisälle ja heit­täydyin
loikoamaan merimiespussini
pääni alla. Ajattelin, viekööt minne ha­luavat.
Nukuin yön» mutta aamulla olin
yhä samassa paikassa. Kun^minulla oli
tiedossa, että vapaäkyydiii ottaminen
on myöskin vaarallista, kiirehdin heti
pois vaunusta ja lähdin mittailemaan
Montrealin katuja. ^
£n ehtinyt kauan kävellä, kun minut
osoitettiin työnvälitystoimistoon. En
ensin ymmärtänyt mitä minulle' siellä
puhuttiin, mutta sitten iDsoittaiitui, et­tei
Baabelin tornin hajoituksessa ollut
tehty kyllin perusteellista työtä, koska
löytyi mies, jonka kanssa voimme pu­hua
samaa kieltä ja niin saimme asian
selväksi. Minua käskettiin unatkusta-maan
Nii^ara Fallsille. Tapahtui kui­tenkin
erehdys, koska lakko-sana eng­lannin
ja ruotsin kielillä kuulostaa sa­manlaiselta.
'Eräs niies siellä, kun kuu­li
puhuttavan Niagara Fallsista, otti
mmua tsddnliepeestä kiinni ja sanpi
"lakko". Ajattelin silloin, että koska
täällä on näin paljon miehiä, niin var­maankin
haluavat minut kielentaita-mattoman
viedä rikkuriksi ja siksi en
lähtenyt ^inne, vaan otin *'si|pin" Creig-hton
'Minelle. Kun olin selittänyt ettei
minulla ole rahaa, käskettiin minun kir­joittaa
nimeni paperiin ja sitten annet­tiin
5 dollaria ja käskettiin illalla tulla
takaisin. Klo S illalla oli määrätyssä
paikassa ja meille, 8 miehelle, annettiin
rautatielippu ja eväspaketti kullekin.
Samalla osoitettiin mies, jota meidän
toisten tulisi seurata.
Olin matkalla kohti tuntematonta.
Aihetta oli kaikenlaiseen ^ajatteluun.
Olin olevinani varma, että minua vie­dään
lakonrikkuriksi ja että amerikka­laiseen
tapaan jondun lakkolaisten ja
poliisien välisiin taisteluihin. Otaksuin
myöskin joutuvani kokonaan englan­ninkieliseen
ympäristöön, jossa voisin
pian oppia maan kielen. Ajattelin kaik­kea,
koska en voinut puhella joukkueen
toisten jäsenten kaassi. Kuvittelin hei­dänkin
olevan lakonrikkureita. Käytin
saamaani matkarahaa — jota kuvit­telin
juudaspenningiksi — kahvin ja
virvokkeiden ostamiseen matkalla.
Päästyämme Sudburyn asemalle kuu­lin
puheltavan selvää suomenkieltä.
Siellä meidät sijoitettiin kahteen au­toon
ja yhä enemmän varmistuin käsi-tyksessäni,
että minua vietiiri rikkurik­si,
sillä kohtelu oli toisenlaista kuin
Suomessa. Creightoniin saavuttuamme
pysähtyi automme poliisiaseman edus­talle
ja ajuri meni puhuttelemaan po­liisia.
Aloin voida pahoin sekä henki­sesti
että ruumiillisesti, sillä uskoin nyt
tulleeni olioksi, jollaista olin koko elä-mäntajan
kammonut. Samalla havait­sin
auton ympärillä joukon lapsia, jotka
puhuivat suomea.
Jatkoimme matkaa ja pian olimme
Creightonin kaivannon konttorissa.
Sieltä jouduin lääkärintarkastukseen,
jonka suoritti suomalainen lääkäri. Sel-käpiitäni
karmi, kun kuulin Canadassa
ostettavan työvoimaa puntarikaupalla.
Kysyin lääkäriltä,, josko kaivoksessa on
lakko ja lääkäri ihmetteli, että miksi
sellaista tiedustelin. Sanoin tulleeni sii­hen
käsitykseen saamastani kohtelusta.
Onko sitten ollut moittimista? tiedus­teli
lääkäri. Sanoin ettei ollut, mutta
aloin epäillä, kun Montrealissa oli pal­jon
työnhakijoita, mutta meidät kah­deksan
vain otettiin. Lääkäri sanoi sil­loin,
että yhtiö ottaa vain englantilai­sia
ja suomalaisia, joten syy oli siinä.
Minut vietiin suomalaiseen ruoka- ja
asuntotaloon ja toiset johonkin toiseen.
Kuljettajani puhui jotakin talon emän­nälle
ja talossa puhuttiin minulle vain
englantia. Keskenään emäntä ja palve­lijat
puhuivat suomea. Sanoivat: "Kyl­lä
hän on 'pettäjä', ainakin on sen nä­köinen."
Kuuntelin, enkä ilmaissut it­seäni.
Pari ruokatalon tyttöä väitteli
siitä, kumpi ottaa minut hellukseen ja
minä kuuntelin.
Syötyäni kysyin suomeksi maksun
laitaa ja silloin he kaikki alkoivat ih­metellä,
kun olin suomalainen. Ihmet­telynsä
syyksi he sanoivat sen, että en­nen
kun vanhasta maasta tuli suoma­lainen,
niin hänen vaatteensa vietiin ul-laltolle
ja vastaanottaja hommasi uudet
vaatteet. Joten ovat ne olosuhteet muut­tuneet
Suomessakin. Sanoin olevani
loukkaantunut, kun minua oli nimitet­ty
''pejttäjäksi"; sillä vaikka olenkin
Hollolasta kotoisin, niin en ole kuiten­kaan
koskaan tehnyt hevoskauppoja,'
enkä ole ehtinyt naisiakaan pettämään
ja niin ollen voin h\'\'ällä omallatunnol­la
ottaa tytöistä kumman vain helluk-seni.
En kuitenkaan halua '*sikaa säkis­sä
ostaa \ ;
Syntyi^n siinä sitten pitkät puheet
ja minulle selvisi harhakäsitykseksi se­kin,
että kaivokseen mennään vuorenr
sivusta ja nyt täällä kaivannon ympä­ristö
oli melkoisen ^tasaista maata . . »
Seuraavana aamuna kulki tieni kaivok*
seen.
Työskentelin sitten kaivoksessa ja
minulta ei koskaan velottu Montrealissa
saamaani 5 dollaria, eikä myöskänä ju-nakyytimaksua
Toisiakin samassa lai­vassa
tulleita tuli Creightomin työhön
ja koska he olivat tulleet Canadaan jo
toisen kertan, oli heiltä peritty kyyti­maksu.
Elin uusissa oloissa, tein vertai­luja
ja ajattelin maailman menoa ja ih­misten
elämää.
Tuli sitten aika jolloin nikkeliyhtiö
pani kaikki työläiset pois työstä. Se ta­pahtui
yht äkkiä. Oli sellaisiakin mie­hiä,
jotka olivat aloittaneet työn vasta
aamulla ja nyt illalla saivat lähteä. Mi­nulla
ei ollut hätää, sillä olinhan jo eh­tinyt
päästä ''boonusmainariksi".
Tein merimiehen tempun, heitin van­haa
kinnasta ja peukalo osoitti etelään.
Luulin sen osoittavan 'Niagara Fallsillo
ja siksi matkustin sinne. Siellä sain par­haan
työn mitä minulla on koskaan Ca--
nadassa ollut. Havaitsin minkä ereh­dyksen
tein, kun en 'matkustanut heti
Montrealista sinne. Siellä oli kyllä ol­lut
lakko, mutta siMoin se jo o\i ohi,
kun minut olisi sinne viety. Syy oli kiel­ten
sekoituksen. Työ ei ollut pitkäai­kainen,
sillä kanava tuli valmiiksi ja
työläiset joutuivat työttömiksi. Selvisin
hyvin, sillä olin säästänyt, mutta monil­la
oli hätä, sillä siihen aikaan ei ollut
minkäänlaista työttömien avustusta.
Alkoi sitten OPR:n rautatietöita
ja suomalaiset sekä ruotsalaiset lähetet­tiin
sinne, mutta jokainen sai matkus­taa
omilla keinoillaan. En saanut mi­näkään
vapaakyytiä, sillä olosuhteet
olivat muuttuneet. Jouduin porukkaan,
jossa oli etumiehenä vanha rautatei­den
rakentaja Pukkilan Konsta. Ura­koitsija
tunsi etumiehemme, jolla oli
h3rvä nimi entisestä työmaasta. Etumie­hemme
sanoi meflle, että taksat ovat
nyt niin alhaiset, että mahdoton on juu­ri
mitään ansaita, joten käyttäkää- ni­meäni
ja pukekaa itsenne ainakin hy­viin
vaatteisiin ja jalkineisiin. Teiinmd
hiukan työtä ja otinune tarpeita ja sit­ten
hiljalleen poistuimme koko työ­maalta.
Silloin kuljeksi paljon työttö­miä
ja leikillisenä puheenpartena ojiij
"Kuka tätä kattia runnaa, meidän kat*
ti jäi kesken." Olin porukkamme seppä­nä
ja viimeisiä työmaasta poistuvia. Ol­lessani
poistumassa, tuli vastaani ura­koitsija,
tiedustellen mihin menen. Kun
sanoin ettei minulla olliit mitään pää­määrää
ja että olin seppä, kehoittivat
he jäämään minua sepäksPtuntipalkalla
eräälle aalloppityömaalle.
Tein itse pajan tien varteen, jota rau­tatielle
työhön kulkevat käyttivät, jo­ten
näin suurien työttömien joukkojen
liikkumisen. Työssä ei ollut kiirettä,
joten joudin juttelemaan kulkijain kans­sa.
Kerran sitten urakoitsija saapui
luokseni ja kehoitti tekemään niin hy­vät
poran terät kuin mahdollista, silläil
työmaalle saapuu CPR:n isoja herroja
ja heille annetaan porausnäytös. Kun
herrat tulivat, ryhtyi toinen urakoitsi­joista
"Karmuttaja-Jussin" ja minun
%
U
yi
M . I
l
vi
'H
• f:
• V
LauantainaA stpiftkolcutiJDuSGL päljräiia<;. 1955-