Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 5, 1938

              im 193^-- LAUANTAINA^ mMJSKUPNL 5 P X I V ^^
än kylämme m
laikka, kun täälr
la minkäänlaista
ilta^'Kun yl^
helpottaa, tule^
skee meikin kyn-min
kuin edeUi-
ElQle0kämJia^
dtakuume, muUn
kenut nollaan. -
lalla radiokuume,
seuraava ktium
ka näyttää):'Rd^
kylässämme seU
nyt on jo radio
Sfl.
ikkeeUemvan eri-it'.
ensin yksi pel-saari
tuumasi os-lyös.
Silloin sanoi
y niin kyllä mim-kyläämme
kak^
H loppunut m-iemastm
"Mitäs
isa^ Imkvatko k,
ikaan saa radiota
vonen ostamatta,
iin pitkällä, eikä
ia ostetaan niHii
iin.
samalla nuotilk
mutta heillä otct-hat,
joita oli sm-nmasrahoiksi.
Kc-
'* aikomiis teetim
t, mutta cmätfa
rjätty ilman ham-vuotta,
itiin kai
Ukin. ':Näytetam,
neUläkinr
van. '
uume.kiersi talosta
tuloksilla. Radio-n
jo'pystyssä ntd'
pihassa niinkuin
vain — kuten to-m
eräässä laulnm-uUeko
radiokimi
dtakuumeelta #
'ten käynee nytl
ja kyUä siitm
uume meille M^^i
siinä otellaan etkä
kuumeen pntiloi-nähdään.
iPA-SERKRU.
V
I
'1
tä saavuttamatto-
.jttahäneifii^it"
yttänyt, hänen su-hänen;
s i i»
56 ylitti käifcla,#
/Hänen I#atla
vain tunkeutyi\»t
n ja tuskan;^
aainuivataivaninaa-set
ruusut.ha,U(J#:>-
lieskana ja l # f %
,nsä näkivät vai? I
ja punaisen- M
[ä taivaalla ajelt
>ilvet, ne liutöi^^i
täisyyksiin, t a »
ymättä niinkuin r
ppumattomuus:-
oOo •—'
mies Saksassa-^^.
koneen, jolla-
)tteja.
. ovat nopeaiBgi
ut, sanovat ti#
Henry C . R ö Seiltkjiilukertoinus^
' Kuh'kuiskasi jerome Lindalle?
'•Jos se alkaa leipoa meitä tuolla puu^
1, ovat päivämme luetut!"
Linda ei vastannut. He astuivat
suoraan gorillaparia päin, eivätkä
nämäkään muuttaneet suuntaansa.
Täniä näytti kummastuttavan api­noita.
Isä gorilla pysähtyi muuta­man
askeleen päähän yhä etenevästä
Lindasta ja Jeromesta, heilutellen
kuitenkin puupalikkaa jiäänsä ylä­puolella.
Sen käsvojenilmeet näytti­vät
muuttuvan ja sen silmien pyö-ritteleminen
.näkyi lakkaavan. Jon­kun
jalan päähän isästään istuutui
tytär gorilla kuin odottamaan isänsä
määräyksiä.
Jerome alkoi puhua kaikenlaista
• hölynpölyä gorillalle samalla äänellä
kuin silloinkin, kun hän lauloi go­rillalle
huoneessa. Piart hän alkoi
laulaa samaa laulua, jota gorilla oli
niin halusta kuunnellut. Lindakin
yhtyi lauluun. Siinä he seisoivat
vastakkain suunnattoman suuren eläi­men
kanssa, joka olisi voinut mu­sertaa
heidät yhdellä käpäläniskulla.
Pian heitti gorilla aseensa sivuun,
ikäänkuin tullessaan varmaksi siitä,
että sitä ei enää tarvita. Se ojentau­tui
täyteen pituuteensa> koukisti hi­taasti
valtavat sormensa nyrkkiin ja
alkoi takoa n)a-killään rintaansa kuin
rumpua konsanaan. Se ei kuitenkaan
päästänyt mitään ääntä. Nyt se
näytti olevan taas kaikin puolin ys­tävällinen
Lindalle ja Jeromelle.
Jerome lakkasi laulamasta. Goril­la
lakkasi.myöskm.takomasta rin­taansa,
mutta loi heihin vielä ikään­kuin
epäilevän katseen, katsahtaen
samalla kaunishedelmäiseen puuhun.
Sitten se lähti hitaasti viidakkoon
päin tyytyväisen näköisenä tyttären­sä
seuraamana.
Heti gorillain poistuttua näk3^stä
vaipui Linda maahan.
''Minun vanhat polveni eivät taas
kestäneet tätä jännitystä", mutisi
hän,. > •
Jeromekin istahti maahan. Hiki
valui hänen ruumiistaan, mutta silti
hän tuntui aivan kylmältä.
Linda naurahti hysteerisesti.
"Minun polveni näyttävät tekevän
minulle tenän aina jännittävässä ti­lanteessa."
"Sinä esiinnjrit sankarillisesti, Lin­da",
sanoi Jerome.
"Puhuminen ja laulaminen tässä­kin
taas auttoi. Minä aina ratsas-taessani.
puhuin hevoselle kuin ihnii-selle.
Eläimet pitävät ihmisen pu­heesta."
"Joko sinä käsität, miksi isä gorilla
oli niin raivoissaan?"
"En, käsitätkö smä?"
"Etkö huomannut, että se aikoi
tappaa meidät kun vain katsoimme
tuota kaunista, kiellettyä hedelmää?
Mitähän- olisi seuräiinut, jos olisim-nie
ottaneet sen?"
"Jos olisimme sen tehneet^ olisivat
gorillat repineet meidät palasiksi.
^*yt mmä käsitän niiden vihan. Huh,
niinua ihan puistattaa."
"Meidän on varottava menemästä
^•^^0 tuohon; osaan puutarhaa. Pidä
mielessäsi se, Linda. Unohtakaamr
nie se. Sinä et ole mikään paratiisin
Eeva. Sinähän tiedät, mitä seurasi
ennen vanhaan h3rvän ja pahan tie­don
puusta syömisestä.'^
i inda oli jo taas oma itsensä.
"Ainoastaan kuulopuheitten mu­kaan,
ystäväiseni^, sanoi hän.
''No,^ älkäämme alkako taas väi­tellä.
Unohdetaan koko juttu."
He olivat juuri alkamaisillaan rii­dellä,
kun poika gorilla saapui hän-km
tavanmukaiselle vieraskäynnil-leen.
Se tuli hyppien ja ilakoiden,
ikäShKum iloisena siitä, että sen isä
oli pelotellut heitä kahta. Jerome
kumartui nostamaan Lindaa ylös.
"Samavanha nttotti; Tuo pirun-penikka
näyttää pitävän meitä aivan
pilkkanaan. Se on vielä lapsi, mutta
iilinä pidän sen esiintymi^stä."
"Mini pidän sitä veijaria silmällä",
sanoi Jerome.
"Isäukko teki kuitenkin hyvän
työn. Öuomattuaan, että emme teh­neet
puulle mitään pahaa, lämpeni
se meitä kohtaan uudelleen. Olemme
edelleen ystävät sen kanssa."
"Kunpa vain olisimme."
"Riutta Rosvo oli p toista maata.
Se ajatteli kai, että Se koettaa, kuin­ka
sitä kunnioitetaan, sillä kai se on
painaa kuitenkm pari kolmesataa ^"^"^^"^""^ i^» että siitä on
paunaa ja on minua ainakin jalan ^"^^"^ *mies\"
pitempi."
"Katsohan sen hampaita! Niillä
se voi repiä meidät kappaleiksi ly­hyemmässä
ajassa kuin sinä voit syö­dä
appelsiinin."
"Rosvo", joksi Jerome oH gorillan
pojan riimittänyt, ei näyttänytkään
"Niin ja se ajatteli, että se ryöstää
minut vaimoksi itselleen", tuumi Lin-
'da. ;
"Mmä olen viimeiset kaksi päivää
lukenut gorillain "elämästä ja tavoista
ja kirjoissa sanotaan, että apinat ei­vät
koskaan varasta naisia. Uskon
tanssivan ja kujeilevan tällä kertaa, kirjoihin, silla ne ovat tunnettujen
Se näytti olevan yhtä kiihtynyt kuin tutkijain kirjoittamia."
isänsäkin. Se tuntui olevan enemmän "Mutta eihän se ole varmaa"; intti
vihoissaan kuin isänsä. Se pysähtyi. Linda. . ^
ja rupesi takomaan nyrkillä rin- "Apinat ovat kehittymättömiä vii­taansa,
päästäen julman huudon il- lieläimiä, jotka seuraavat vaistoaan.
moille.
Mitä
Gorillan
tulisi tapahtumaankaan?
liikkeet näyttivät hyvin
eivätkä mielikuvitustaan. Elleivät ne
näe mitään esimerkkiä, niin he eivät
sekaannu minkään toisen rodun
uhkaavilta. Näytti, että se ei enää kanssa. Niillä ei yksinkertaisesti ole
esitäkään poikamaisia kujeitaan, siihen taipumuksia."
taan tunteneet kyllästymistä siihen
elämään, mitä he olivat eläneet, mut­ta
heidän eilämäänsä oli astunut —
köyhyys, rempallaan olevat raha-asiat.
Mutta tällä saarella ei ollut
huolia, niitä huolia, joita jokainen
ihminen tuntee eläessään maailmassa
ja yhteiskunnassa, jossa jokaisen on
oltava vastuussa omasta elämästään
ja toimeentulostaan.
Mutta tämäkään vielä ei tyydyttä­nyt
Jeromea, vaikka hän ajatteli hei­dän
saarella oloaan miltä näkökan^
naita tahansa. Hän huomasi, että
hän oli jättän3rt laskuistaan kokonaan
pois yhden tärkeän seikan, jolla
myöskin oli oma ja määrätty osuu­tensa
siihen, että he kumpikaan eivät
oikeastaan muistaneet, että saaren
ulkopuolella maailmaa onkaan.
He olivat rakastuneet toisiinsa I
Mutta se ei ollut suinkaan käynyt
sillä tavalla kuin tavallisesti. Se oli
käynyt aivan samalla tavalla kuin
luonnonkansojen keskuudessa käy.
Joutuminen pois sivistyneestä maail­masta
ja pakko elää mahdollisimman
yksinkertaisesti, vaarojen, jotka vaa­nivat
yhtenään viidakossa, jakaminen
toistensa kanssa — siinä olivat teki­jät,
niitkä-^jlivat saaneet heidät tun-ta
mahtaakohan Rosvo olla tästä
kaikesta tietoinen?"
Oli keskipäivän aika ja tukahdut­tavan
kuuma. He olivat juuri lait­taneet
ruokaa ja syöneet. Linda heit-vaan
nyt on täysi tosi kys)miyksessä.
Onneksi ei isä gorilla ollut kau­kana.
Sen korvissa varmaankin soi
pojan mylvintä vaaralliselta. Se läh­ti
kiireisin askelin kohti meluavaa
poikaansa. Poika oli niin Vihansa
vallassa, että se ei huomannut isä tä3rtyi pankille ja vaipui mietteisiinsä,
gorillan lähestyvän, ennenkuin tämä Jerome istui kuistin rappusilla,
oli aivan sen takana. Nyt huomasi "Mutta kummallista, että meitä ei
poika, että vaara uhkaa takaapäin, ole lähetetty ketään etsimään", sanoi
Nopeasti se vilkaisi ja huomasi isä hän.
gorillan olevan aivan kiinni käymäi- "Mahdollisesti purren majoitus-sillään.
Poika kai ajatteli, että se mestari on pitänyt suunsa kiinni, eikä
ei pääse isäukolta karkuun maassa, maininnut katoamisestamme", puus-koska
se hyppäsi äkkiä kovan mölyn kahti Linda pilkallisesti.
"Mutfa hän ei tiennyt, että me
päätyimme tälle autiolle saarelle.
Hän kai luulee meidän olevan ihmis­ten
ilmoilla."
"Niin, kukapa tietää. Mutta sen
minä ainakin tiedän, että minua nu­kuttaa
hirmuisesti", mutisi Linda,
osoittaen olevansa haluton keskus­telemaan.
,
temaan toisensa kokonaan toisella
"Mahdollisesti olet oikeassa, mut- tavalla kuin tähän saakka. Rohkeus,
päästäen ylöspäin, tarttui puunok-saan
ja heilautti itsensä puuhun. Ok­sa
juuri piti ja poika oli pelastettu
ainakin tällä kertaa.
Isäukko katseli vihaisena puuhun
ja oli aikeissa seurata pojanviika-rmsa
perässä, mutta tunnusteltuaan
oksaa, huomasi se varmaankin sen
olevan liian heikon kannattamaan
valtavaa painoaan. Se juoksi puun
toiselle puolelle, pui nyrkkejään ja
päästeli möriseviä kurkkuääniä. Var­maankin
se varoitti pojanviikariaan,
että nämä ihmiset on jätettävä lau­haani
Senjälkeen lähti isäiikko taaä
löntystämäänv viidakkoon.
Linda niikahtir ^Jerome isitui ja
ajatteli, että he olivat olleet tyhmiä,
kun eivät olleet tehneet minkäänlai­sia
mefkkejä, että ohikulkevat laivat
olisivat huomanneet saaräla-^evan
ihmisiä. Olisivathan he voineet tdi-'
dä tulen saaren koi^emmialle hui-
"Hyvä, vanha isäukko, minkä pai- puUe ja panna tuleen tuoreita lehtiä
luksen veluksen se taas meUle tekikään!/ joista nouseva savu näkyisi kauas.
lausui Jerome. '
Linda oli taas painunut maahan
istualleen.
"Minun polvaparkani, taaskm ne
tfekivät minulle kepposen. Mutta
mmusta tuntuu, että tiio roSvo on
sittenkin enemmän pelättävä kum
sen isä ja koko perhe yhteensä."
"Niin onkin. Sen-vanhemriiat on
varmaankm tuotu tänne Afrikasta
hyvin pienmä ja ne on opetettu vä­hän
ihmisen tavoille. Mutta tämä
nuorukamen on syntynyt täällä ja
sille eivät ole ne tavai pyhiä ja to^
tuttuja, jotka ovat sen vanhemmille.
Mutta isä gorillan OK
raOun jälkeen he eivät olleet liikku­neet
missään. Nyt siihen kuitenkm
olisi l^rva tilaisuus, lim he kerran
ovat tulleet gcfHllaperheen kanssa
tutuiksij joten eläimiä ei enää tar-vinnut
pelätä.
Mutta sittenkin, oliko se pllut;lais-kuutta,
että^he eivät olleet yrittä­neet
millään tavalla ilmoittaa maail­malle,
että he ovat joutuneet era­koiksi
tälle saarelle? Heidän yksi­näisyydessään
on jotain puoleensa­vetävää
tenhoa. Ei, ei sittenkään.
millä he kumpikin ottivat tarjolla
olevat vaarat vastaan, oli omiaan
herättämään salaista ihailua toistaan
kohtaan ja tämä ihailu oli ajan kaut­ta
muuttunut rakkaudeksi. Jerome
näki, että sivistyneessä maailmassa
vallitsevat tavat joutuvat tällaisessa
elämässä pian heitetyiksi syrjään ja
niiden tilalle tulee yhä kasvava tois­tensa
ihailu ensin ja sitten rakkaus,
joka ei välitä yleisistä f^raditsioneista.
Mutta sittenkin, päätti Jerome
itsekseen, se on'suuri vaara, jonka
ei kuitenkaan saa tapahtua. Ennem­min
tai myöhemmin he kuitenkin pa­laavat
taas ihmisten ilmoille. Silloin
on paras, että kummallakaan ei ole
minkäänlaista syytä ajatella toistaan
mmkäänlaisella katkeruudella, vaan
toverina, joka rohkeasti on jakanut
kaikki vaarat, tukenut ja hoivannut
ja pitänyt yllä toivoa sivistyneeseen
maailmaan pääsemisestä...
Varjot rupesivat pitenemään. Lin­da
nukkui yhä. Jerome meni keit­tiöön,
valmistaakseen illallista. Va­rastohuoneessa
ei ollut mitään puu­tetta
erilaisista ruokatavaroista. He
/voivat varsin h)rvin lihoa ja Linda
jo sanoi arvelevansa, että hän on
lihonut jo monta paunaa. Sitä tosin
ei voinut sanoa, sillä sen olisi voinut
sanoa vain vaaka, jota heillä ei ol-lut.
Mutta yksi asia oli kuitenkin selvä.
Linda tuli päivä päivältä yhä kau­niimmaksi
ja rakastettavammaksi.
Ärtyisyys hänen kasvoiltaan oli ko­konaan
kadonnut, samoinkuin suvait­semattomuuskin.
/Hänen harmaat sil­mänsä
olivat myöskin kadottaneet
halveksivan ilmeensä. Suuri muutos
— edukseen oli t)rtössä tapahtunut,
sen oli Jerome huomannut.
(Jatkuu)
LONTOO. — Eräässä täkäläises-sima
pii jotain mui^takm. Oli ole-
Toisin sanoen, se on mahdollisesU . massa jokia muu syy, miksi he oKvat
saanut huonon kasvatuksen." olleet tyytyväisinä eristettynä muus- sä. filmistudiossa pä^i karhu pakoon
"Minusta aivan näytti, että se kat- ta maailmasta villieläinten keskellä, ja aiheutti suurta hämminkiä näyt-
^ minua koko ajan verestävin sil- He kumpikin pitivät tästä eristy- teli jäin keskuudessa. Karhu saatiin
min ikäänkuin nähdäkseen, kuinka neisyydestä. He eivät olleet äinoas- kuitenkin pian lasson avulla kiinni.