Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 2, 1940

              1940 LAUAXTAINA, MAALlSKUUX 2^ÄI\ XxX
Lätmeliä hr^ tunnettu musäkki-iAminen EVA pofmltmsm^punahia
mafisikofta; mämikkapdlolla Wiishmgtomn valtiossa. Kuvaa oteitatssa ei
soUtajatyttö:tiennyt£vtUii tapahtui, mutta loppujen lopuksi tämän kuvan
liekin kautta samat nähdä kaikki lehden ystävät.
Kirj. A. ALIMA-\
VIHDOINKIN juna nytkähti ja
lähti liikkeelle. Professori Per-kolla
oli öUutonneaj sillä hän oli
saanut kokonaisien vaunuosaston käy­tettäväkseen.
Yksinäisyys olikin hä­nelle
mitä tervetulleihta lepoa. Ta­vallisesti
hän ei kaihtanut ihmisiä,
mutta viime päiyien suuret juhlalli­suudet,
joita oli hänen kunniakseen
pantu toimeen, olivat käyneet hänen
voimilleen ja hermoilleen. Noin viisi­kymmentä
vuotta sitten hän oli jul­kaissut
ensimmäiset tutkimuksensa
vanhoista'hautalöydöistä. Silloin ne
olivat heittäneet mi^nkiintoa vain
hyvin ahtaassa piirissä. Mutta nyt
koko valtakuntia oli tietoinen hänen
tutkimuksiensa laajuudesta ja kanta­vuudesta,
ja siksi se tahtoi osoittaa
hänelle kiitollisuuttaan. Hänestä kir­joitettiin,
ja hänen suurennetut valo­kuvansa
komeilivat kaikkien sano­malehtien
etusivuilla. Mutta nyt hä­nen
hartaimpana toivonaan oli, ettei
kukaan häntä tuntisi siinä pienessä,
syrjäisessä maalaiskylässä, jonka hän
oli valinnut lepopaikaksi.
Oli jokatapauksessa ihanaa päästä
joksikin aikaa 'pois kaupungin hyö­rinästä.
Professori Perkko tunsi su­loisen
rauhan virtaavan ruumiiseen­sa
istuessaan yksinäisessä-\'aunuosas-tossaan.
Mutta valitettavasti hän ei
saanut olla rauhassa kauan aikaa.
Hän kuuli jonkun tulevan vaunuun.
Hän kääntyi tyyt3raiättömänä katso­maan
tulijaa ja huomasi, että tämä
oli kaunis, nuori nainen. Se teki asian
jonkun verran siedettävämmäksi.
Vaikka nainen hänet tuntisikin, niin
tuskinpa hän yrittäisi keskustella hä­nen
kanssaan vaghoistai hautalöydöis-
•tä. : ;;^'^;^V":.r-:'';V' ^.'
Nainen tervehti professori Perkkoa
^önan arkaillen ja sanoi:
"Professori Perkko^ ellen erehdy?"
"Kyllä", vastasi pröfösori imar-rehuna,
silla hänellä ei ollutmitään
sitä vastaan, että kaunis ja nuori nai­nen
tiesi hänen nimensä.:
Nainen otti käsilaukustaan pie­nen
vahiakäntiseh vihkon ja jatkoi:
"Saanko pyytää herra professorin
^^mikirjoitusta?" •
Professori Perkon otsalle ilmestyi
tyytymättömyyttä ilmaisevia ryppy­jä.
"Ette varmaankaan olet lukenut
haastattelua, jossa erikoisesti al-
^^'aan juuri sitä,. etten koskaan
^ mmiirjoitustaniVj sanor hän
ankarasti.
"Olen lukenut sen", vastasi nuori
nainen suorasukaisesti ja hymyili val-loittavasti.
"Ja kun olin sen lukenut,
löin vetoa erään ystävättäreni kans­sa
siitä, että hankkisin itselleni tei­dän
nimikirjoituksenne' keinolla mil­lä
hyvänsä."
Naisen reipas olemus ja \^litÖn
puhetapa miellyttix^ät professoria,
alutta ne eivät miellyttäneet häntä
kuitenkaan niin suuressa määrässä,
että hän olisi katsonut tarpeelliseksi
luopua periaatteistaan. Siksipä hän
vastasi kylmästi:
"Teillä ei ole siis muuta kemoa
kuin totuttautua vähitellen siihen
ikävään ajatukseen, että olette 'hä­vinnyt
vedon."
"En ole vielä menettänyt toivoani,
herra professori. Luotan siihen tosi­asiaan,
ettei ole olemassa sääntöä
ilman poikkeusta."
"Ja nyt olette siinä toivossa, että
tuollainen poikkeus on sattunut juuri
teidän kohdallenne?"
"Niin olenkin. Miksi ette voisi
kirjoittaa tähän vihkooni nimeänne
— ja lisäksi jotakin muuta?"
*'Siksi, etten voi sietää nimikir­joituksien
keräilijöitä. Olen sitä
mieltä, että heidän niin kutsuttu
hobbynsä on turhaa ajan haaskaa­mista,
jolla ei ole mitään merkitystä."
"Eikö teidän mielestänne ole hyö­dyllistä
käyttää vapaa-aikansa mah­dollisimman
virkistävästi siis sel­laiseen,-
josta tuntee saavansa to­dellista
huvia? Ja nimiku-joituksien
keräileminen on hauskaa. Ihmisen
käsiala kuvaa selvästi hänen luon­nettaan."
"Mitä te puhutte?" huudahti
professori kiihtyneenä. "Oletteko
kaiken lisäksi vielä grafologikin? Sii­nä
tapauksessa teillä ei ole Arähäisin-täkään
toivoa saada nimikirjoitusta­ni.
Grafologia ei ole tiedettä eikä
mitään! Jos istun pUutarhäpöytäni
ääressä kirjoittamassa ja tuuli sattuu
rapisuttamaan paperia, him että ky­näni
tekee muutamia epävarmoja
koukeroita, nim grafologit ovat heti
vahniit tietämään, että olen levotpn
luonne ja harrastan mielelläni liioit­telua.
Jos kirjoitan kurjetta pöy-däUä,
jonka vieressä vaimoni ompe­lee
koneellaan, ja jos tämä kirje sat­tuu
jolitumaan grafologin käsiin, niin
hän seUttää, että sidudämäm on suis-tumaisillaan
oikeUta raiteiltaan. Sik­si,
neiti hj^^ä, kirjoitan aina kirjoi­tuskoneella
ja all^joitan ne sinetti-sormuksellani.
Siitä ei kyllä yksi­kään
grafologi ota seh^ä."
"Kirjoitatteko koneella myöskin
rouvallenne?' •
"En. Hänelle ja parhaimmille ys­tävilleni
kirjoitan käsin, ja voin va­kuuttaa
teille, että käsialani on kau­nista
ja selvää. Mutta olen antanut
nimenomaisen määräyksen, ettei näi­tä
kirjeitä saa antaa grafologien kä­siin."
Xuori nainen huokasi alistuneesti.
"Olette itsepintainen, herra pro­fessori.
Ettekö voisi kirjoittaa mi­nulle
N^aikkapa yhdenkin ri\in ko­neellanne
ja antaa sinettisormuksen-ne
painaa sen alle nimikirjoituksen­ne?"
^ •
"Valitan, mutta se ei käy päinsä.
Olen matkaUa lomanviettopaikkaani,
joten kirjoituskoneeni ei ole muka­nani.
XficD lainannut sen vävylleni,
nuorelle ja lupaavalle kirjailija Kulo-peiloUe."_^
. "Vai niin," olen kiiuHut' puhutta-*
van hänestä hyyin paljon. Ottaisin
mielelläni hänenkm mmikirioituk-sensa.
Saanko pyytää talfä hänen
osoitettaan?"
"Hän on myöskin matkoilla, 6nkä
tiedä, missäpäin hän nykyään oles­kelee.
Hän aikoi tehdä pitkän kier­tomatkan
moottoripyörällään maa­seudulle
ja otti kirjoituskoneeni mu­kaansa
kirjoitellakseen muistiin vai­kutelmia."
"No niin", xnrkkoi nuori nainen
poksauttaen kieltään, "minulla kai
ei sitten ole enää muuta tehtävää'
kuin pyytää teiltä anteeksi, että olen
teitä näin paljon vaivannut." '
"Saatte vaivata minua niin kauan
aikaa kuin haluatte", vastasi profes­sori
Perkko ystävällisesti. "Juttelen
mielelläni kanssanne, mutta kyllä kai
jmimärrätte, että minulla on omat pe­riaatteeni
— "
"Ja minulla omani. Periaatteesta
jätän teidät rauhaan, koska huomaan,
ettette'suostu pyjmtöihini. Hyvästi!
Suokaa anteeksi, että olen ollut näin
tungetteleva."
Nainen nyökkäsi, hymyili ystäväl­lisesti
ja sipsutteli toiseen vaunuun.
Professori Perkko ihaili hänen ky­kyään
ottaa tappionsa vastaan hymy­huulin.
Häntä jo kadutti, ettei ollut
antanut naiselle nimikirjoitustaan.
Ehkäpä .tämä olisi viipynyt hänen
seurassaan kauemminkin.
hy\Tn levottomaksi saadessaan erää­nä
päivänä sähkösanoman.:
Mutta siinä ei oUut mitään muuta
"Kirjoituskone \>irastettu. En
muista tuntomerkkejä. Lähetä ne
minulle asian poliisin käsiin' jättä­mistä
\-acten. Osoite: neiti Kan­tele,
Siukola. Kulopelto."
Professori Perkko huokasi helpoi-t
uksesta luettuaan sähkösanoman.
Olihan kyllä kiusallista, että hänen ;
erinomainen kirjoituskoneensa oli va- ~
rastetlu, mutta se ei kuitenkaan ollut
korvaamaton vahinko. Kulopelto
tarvitsi todellakin muutamia isällisiä
sanoja— sähkösanomasta päätellen
hän piti paljon mieluimmin' huolta
vieraista naisista kuin omista tava­roistaan.
Kukahan tuo neiti Kantele
mahtoi sitten olla?
No, se asia saisi jäädä toistaiseksi.
Professori Perkko istuutui ja kirjoitti
vävylleenj ihmetellen kirjoituskoneen
varkautta. Pian siihen saapui vas­taus,
jossa vävy puolestaan ihmetteli,
mistä kirjoituskoneen varkaudesta
pubt^ttiiny^^lä ainakaan sitä konetta,
joka lumen mukanaan oli, ei ole yri­tettykään
varastaa ja muutenkin se
on täysin hyvässä kunnossa hänen
hallussaan.'
Professori oli ällistyksissään, mut­ta
ei kauan, sillä samassa postissa oli
tullut toinenkin, kauniilla naisen kä­sialalla
kirjoitettu hyvin lyhyt kirje:
"Sydämellisin kiitos, parahin, kiltti
professori. Olen voittanut vedon! —
Saima Kantele.''
Professorin kasvot vetäytyivät hil­jalleen
leveään Hymyyn.
Tummana i
Kim professori Perkko saapui hiää-räpaikkaansa,
oli hän jo unohtanut
koko jutun. Seutu oli hänen mieles­tään
erittäin kaunis, ja mieUhy>^k-seen
hän totesi, ettei häntä/täälläpäin
tunnettu. Hän sai tulla ja mennä
mielensä mukaan. Mitkään huolet ei­vät
häntä painaneet. Hän oli kehoit-tanut
^täviään olemaan kirjoitta­matta
hänelle, ja siksi hän tulikin
Hämärä ilta; mieleni on kumman
alakuloinen. Ajatukseni ovat ras­kaita,
suruntummia . . . Miksi on sy­dämeni
niin suruinen, miksi kaipaus
niin polttava? Tiedän, kaipaan ke-
• sää, joka oli kerran. Elämiäni kau­neinta,
rakkainta kesää. Sen suloi­sia,
aurinkoisia päiviä — kirkkaita,
herääviä aamuja —^valkeita, tuok­suvia
öitä. Kaipaan Icauneimman
kesäni kukkien tuoksua. Muistelen
kaihoten kaunista satua, jonka kaksi
sydäntä elivät kesän kiitävinä het­kinä.
Ollut on kesäni, jälellä on
vain muistot... Kauneimman kesä­ni
muistot, kuinka suloisia ne ovati
Ne saavat sydämeni sykkimään kii­vaammin.
Ne houkuttelevat kaihoi­san
hym3m huulilleni. Suloisia ne
ovat ne muistot, niin ihania. En
luopuisi niistä milloinkaan. Ne ovat
kuin raitoja elämäni tummassa kan­kaassa.
Bta tummenee yöksi, jonne kai-puimi
kätken...—• ?
IniriqSIjeaiiS*.
Lohenkalastajia '*huvikie(a$*' Tacomassa, Wash,
>