Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 8, 1950

              1'! I;
I!
iii
VJ/-
JATKOKERTOMUS
8 m Kms.
AILI TERÄVÄINEN
•'Tuota . . aloitti Aapeli v&äom.
*-liä korree mampselj — onkos se niin
ku isännän tuleva vaemopuolj; vae mil-lee
se tiälE . .
"Haliliali^aa, vai sellaisia-Aapeli luu­lee?
Eihän toki, ei sinne päinkään!
inulla ei ole aikomustakaan naiini-stm.
"'Vae ettei ou?" Aapeli kuulosti liel-fKittiinfiella.
Hän «vilkaisi minuun kul-
' tiiatij:«a alla. "¥as el ou aekeelakkaa?"
•*Ei, hyvä Aa|>eli'\ sanoin. "Hän tu­li
vain kyMkmään — on -vanha tutta­va."
Kävfiliinme Iietken »vaitiolieii. -Miiiua
nauratti itsekseni, että ihmiset — Aa-
I>elikin — oäMessään roiimt naisen seu­rassa
teklväl heti Jo1it<^äälöksiään
iM]»rsiaTmsia ja "vaemopuolisla", kuten
Isän sanoi.
**Uslteliv vuan kysyvä, jolta, mittee
- isiiölä aekoo tiära MeMola suktee, ku
ite mäniiöö sinne pfäkaapuntii?. Tuota
. — Jos Liena |a minä . . . se m, niät,
i!yt,' ifea 'oekee leskj . . - A a p e l i pysäh­tyä
ja saunan jälkeen punottaTat kasvot
punastMkat; yM syvemmin. • Aivolssa-
. f J syntyi aamlus. ICitti oli sanonut,
cttiitLeeaa |a A a p e l i . . .
**Ette.'sulakaan te- aikone yhteen?''.
kysyin liäiamästyiiseaä.
"'Semfflöne oes aekomiis'*, tunnusti
Aapeli • nyi saraan. "Eikä Isäntäkkää :
LieacN]> sinne isiukkaasa — Ja (OiiMiikä^
_ se -oekeeslaa rolnis, kii sumemm^^ osa
•• ikkeesä on'rsädlä aaaen elännii?"
";Molta tehän tepp-elette kuia kissa
*'N«M>. -ouhs sitä saltuona —
vuan el sitä aena niin lovesta tarvihe
, <jlt<M>, Licaar riltelj^vä. AkkaväkJ, muL
pittiiä sitä tapanaa, vuan ei siinä sen
kiimmomiMM» kaanc© kanneta. Liena
«h hyvä Immeinen ja. tallooveliliie.'-
"Vai aiotte te nalmislm?" Olin yhä
tyrmistynyt. Tyttö oli siis ollut oike.-js-heidän
sidateensa, vaikka minä olin
iiauranut sellaista olettamustakin.
'"Mitteepäs tässä erj perettä asumaa,
ikärmmeiset. kuv voep asuva sammoo-k
i ! " Aapeli puhui Jo varmassa, hiukan
irserakkaassakin äänilajissa, "Ja uat-telij
jotta kum Mehtolassa oes näetä
peltoja ja isäntäe männöö poes — niij
Jotta kysyttäs tähä hyyrykiesiks. Kyl­li;
tässä elantosa tienaes. jos ei isäntä itc
menoo tänne asettuva?"
en ainakaan toistaiseksi, tuskin
koskaan."
vXoh, jos se siltä puok^l hitviutuii,
voesin tänä .syksynä kiäntee tuor ran-taäiiity
vakimiiks kevätkylyvöHe. Meil­lä
oes sev verra siä.stöjäe, jotta suatas
\"anahala lievertiltä ostoo se ruuna ja
yks lehmärrotti. Saes sitle maejonnii
omasta takkoo ja sontooha sitä tarvitaa
toiikopelloHe. Noesta kanar nähkistä ei
siiiiäkää suhteessa isova läijee kartu."
Siinä sitä oltiin. He olivat ajatelleet
jo kaikki valmiiksi, siitäpä .minulla
enää olisi sanonnsta kuin antaa vain
siunaukseni.
Totta oli. että .Metsolassa oli raaata
— vähän metsääkin — ja vuosikausia
heinää kasvaneet pellot txdottamassa
kyntäjää. Silmätessäni siinä ympäril-k-
ni olin näkevinäni ne. kuten ennen
Iap.siiudess:Mi. pitkinä, säännöllisesti
kynnettyinä, nusstavakoisina si^rkoina
— aaaiuauringossa. kastehehnistä k i -
!»altelevaHa. • hennolki, vaaleanvihreällä
oraalla — keltaisena, timlessa lainehti­vana
ekimerenä — ja inlmista tuntui jo­tenkin
niin sanomattoman hyvältä, että
ixiniä pellot tulisivat jälleen täyltänTääi^
niille aiotun tehtiivän, kantajnaan run-sastähkäisen
sadon palkaksi kyntä|än.sä
uutteruudesta, .Aikaa se ©ttaisi: aikaa,
vaivaa ja hikikarpalolta, alutta Aape­lina
olisi kiirsi-\iillisy\ttä ja tarmoa
»nuokata ne entiselleen. Kalustövajas-fea
olivat \ie'Iä aurat ja karhet tallessa,
samoilla paikoilla, imihiB ne aikoinaan
olijätetty. Ehkä hieman ränsistjneinä.
mutta korjailtuina yhä käyttökelpoisia.
Olin myös näkevmäni Leenan — nyt tu­kevampana
kuin silloin ennen, mutta
yhtä touhukkaana — kulkevan navetal­le,
istu^vaii jakkaralle, painavan päänsä
lehmän kyttieen ja puhelevan sille mai­don
kohisten" kuohuessa lypsykiuluun.
Niin, luo kaikki toi mieleen lapsuusai-kanl
Metsolassa, fliljalsta oM täällä
ollut vuosia. Illan hiljaista — " ku hau-
%'assa",.oli Aapeli kerran sanonut. Mut­ia
pian kailiki OTiiattuisl. -Navetasta ja
metsästä kuuluisi . taas lehmänkellon
Idikatus; Leena hoitelisi kaskimaata,
hemmottelisi ja toruisi .•eläimiä, sillä Aa­pelilla
ei enää olisi sellaiseen alkaa.
"Mitä sinä unelisit?'' kysyi Maija
vieressäni. Olin unohtunut nojaamaan
puutarha-aitaan. Aapeli oli huomaa-mattam
kadonnut näköpiiristä.
"Minulle juuri ilmoitettiin eräästä
msoresta parista, Joka aikco- naimisiin..
Kinilttä.in Leena ja -Aapeirv sanoin
kääntyen Maijaan.
"Ja sekö saa sinutkin uneksimaan?'*
hymj/ili hän.
"Tuskinpa, sillä . .
"Hei, setä Petteri!" kuului samassa
K i l i n hulkkaus portllto. . Hänellä oli
Santtu mukanaan. "Toin Santun tänne
saunaan. Vanhalassa ©n niin paljon
kansaa. Huh, kyinka olemme hikisiä!"
"Ja likaisia'*,, nauroi-Santtu katsellen
KMii pöljissä, suorastaan. likaisia kas­voja,
Joissa vain hampaat loistivat val­koisina.
"Maija, tässä oo kesäiieraamme, Kit­ti.'^
Esittelin myös Santun.
K i i t i katsahti -Maljaa terävästi pääs­tä
kantapäähän. Olin iloinen, että tä­mä
oli vaihtanut ylleen valkean lenin-gln
eikä nä>^tänyt niin korealta kuin
tullessaan. Tarkastus el kestänyt
kauan. Tyttö kääntyi Santtuun.
"Me menemme ensin saunaan, Leena
ja minä. Ennätän sitt-en pukeutua si­nun
kyipiessäsi. Vai haluatko tulla
kanssamme?" kysyi hän veikistellen.
"Minulla el olisi mitään sitä vas­taan."
Foika ei edes punastunut, kuten
itse tunsin tekeväni.
"Mutta minulla on!" paukautti Lee-i:
a keittiön o^-elta. "Vai niin, että tyt­töjen
kanssa saunaan? Senkin vintiö,
selkääsi tarvitsisit!"
L^na ja Aapeli tulivat pihalle, missä
kaikin heitä onnittelinrme. Kitti näytti
jo tietävän uutiset. Hän otti kumpaa­kin
kaulasta ja pyöritti heitä ympäriin­sä.
Sitten hän ja Leena katosivat sau­natielle.
"•Xoh, tulukee tokj saanakah\ille",
keholtti -A^iapeli. "Liena sano, jotta
juu\*vaa vasta huomenissa ne", hän ry­käisi
tärkeänä, "kihkijaeset."
•Menimme keittiöön. Aapeli toimi-emäntänä
ja leikkasi sellaisia pullavii-paleita,
etteivät ne tahtoneet suuhun
mahtua.
"Taes tulla vähäl levveitä", humuasi
hän itsekm nähdessään Maijan valhei-d
«n sormien murentavan viipaletta pie-remmälisi.
"Meille muatiaesllle' ne
kyllä kelepoo, vae mittees sinä, Sant­tu?"
"Erinomaisesti", ^-astasi tämä.'
"Häh? Kuuluopa kielestäsj-jotta <out. •
ollunna herrasseuroessa. Huastattlij
jusSlisa ku meijäl -Ilkka. ' Se on taenna
opettBO. iHöhhöh, soma sekkllces mor-seimeks
— eikös?'.'
."Somapa niinkin", nauroi "Santtu. "Ja
ilta on vielä nuori, vasta alliamassa.''
Hän istui siinä niin nuorena, • lex^eä-harlialsena
ja suu naunissa. Sinisen
paidan avonaisesta ka,ula-aukosta -nä- •
k-ji ruskea, hiema-n karvainen rinta, ylös
van naisen? Nila, juuri sitä minä ptL
käsin. Mitä silloin tapahtuisi? ' HaT"""
ikänsä oli uskonut tyttärensä imiZ
.huomaani — tai oikeastaan isäni hm
maan ja minun tuli nyt ottaa isäni paik-*
ka. aiinä olin vastuussa t>töslä. Mut"
ta — hi^vä luoja — mitä voL% mi^
tehdä, jos . , /
«Yhäkö sinä näet unta?" kysyi 3fa;.
, ja siirtyen aivan viereeni. "Mikä ^m7,^
Oikein vaivaa?-'
• Näin Aapelin iskevän silmää Santd-le.
He molemmat poistuivat pihamaal-le.
" E i mikään erikoinen. Minusta vain
tuntuu, etten kykene paimentamaan
lapsia", huokasin.
"Jos minulta kysyt, d täällä kukaan
ole niin lapsi, ettei kykenisi huoleliti-maäa
itsestään."
• "Oletke.-Tarnia siitä?"
"Aivan varma. Poika on komea, oi-kea
.vietlelijätyyppl, mutta tjtöstä si-nuQ-
ei tarvitse huolehtia. Meillä naisil­la",
-hän Kaufahti matalasti, "on kulia-"'
kin itsesäilj^ystomme. Motta tiedät­kö,,
minustakin olisi hiauskaa meimä m-aie
talkoolansselhin." ' •
"N<j", piin suuresti helpottunut hä-sien
sanoistaan, "mitä me sitten odo-tamm-
e? Iltahan - on- vielä • -iiuori."
"Mikä,- sanoitkaan, -että:Moen suku­nimensä
on?"
ICäveKmme kotiin päin Vanhalasta.
kierrettyjen hihojen alta kuparinväriset - ^ ^ s i i i Maljan'tarkoltta\'an -Kittiä, |o-käsivarsilihakset.
"Kahden ruskean,.
•ixjimalvkaan käsivarren . toistiiivat
laas korvissani ICitin sanat. Tuasin
äkidä jonkinlaista vastenmielisyyttä-' ftä- •
tä nuorta • jättiläistä kohtaan. • Eadeh-din
hänen nuoruuttaan, huoletonta,
nauravaa ääntään,, vieläpä iloisia , sil­miään,
joista lapsuuden aiattomuiis oli
jo poistunut jättäen tilalleen nuorukai­sen
tietävän, hieman julkeankin kat­seen.
Se syttyi heti kohdlstuessaan
Kittiin — olin nähn\t — ja vetäjrtyi
taas syrjään hänen puhutellessaan toisia
ihmisiä. Kitti ei \ielä osaisi tulkita si­tä,
mutta minä miehenä ymmärsin sen
ja — pelkäsin, IMitä sitten pelkäsin?
Sitäkö, että se herättäisi tvtössä uinu-
Bavkmnm
sa
A, HEIKAKUirx^ S FÄITÄXÄ. 1950
ta, hän^ikoko illan...oliJvatseillaan seiiran-set.
"•Kitinkö? .Muistaakseni en maiuiD-F.
ut hänen- siikummeään. Se on . . .
Luojani, olea-unohtanut -.hänen, sukuni­mensä!"
huiidahclin. "Se ei koskaan
ole tullut esille. Me kaikla kutsumme
häntä vain Kitiksi. -Mutta .se :0n oike­astaan
Kirsti, sen tiedän. Miksi ky­syt?"
' "Kirsti-—-Kirsti?" sanoi Maija aja­tuksissaan.
"Ensin en tiennyt, mutta
r.ähtyäni hänet tuossa sinertävässä pu­vussa
tuli mieleeni, että olen iiähn>t hä­net
ennenkin —- joskus — jossain."
"Ehkä hän vain muistuttaa jotain
tuntemaasi henkilöä. Sellaista sattuu
maailmassa usein,"
" N i i n — ehkä". Maija palasi äkkiä
nykjis\yteen, tarttui käsivarteeni. "Ja
kuka välittää hänestä näin ihanana yö­nä.
Tiedätkö, teit oikein hyvin kuLsu-essasi
minut täune. Ymmärrän, kuinka
yksinäiseksi sinun täytyy tuntea itseii
ja katsellessasi tuollaista kuhertelua . ..
I*ojan ihastuksen saattaa lukea kilomet­rin
päästä, samoin tytön kiusoittelun.
Se on mukavaa katsella, mutta sellaista
penikkamaisuutta, joka ei s&vi sinua
ikäisellesi miehelle. Sinulla pitää olb
täysikasvuinen nainen."
Nainen. Min, tätä tietä kulkiessani
olin vain muutama päivä sitten — Oii-kp
siitä \iikkoakaan — ikävöinyt nais­ta,
enemmän kuin olin itsellenikään
tunnustanut. Xyt olin samalla tielli,
kuutainokin oli samanlainen ja käsikou-kussani
nainen, se oli totta —
ihmettelin itsekin, minulla ei ollut ikävä
häntä, ei yhtään. Ei pienintäkään lu­ina
sulkea häntä syliini, \^ikka Mn cli
aivan käsieni ulottuviOa. Niin
mallinen saattaa ihminen olla.
Joudutin askeleitani. IMaija katsahti
minuun ihmeissään, mutta seurasi km-tenkin
vastustelematta mukanani. M'
solaan saavuttuamme totesin nvMy
väkseni, että teepannu keittiön he^^
oli yhä kuuma ja pian istuimme ruöxa-salissa
teepöydan ääressä.
^faijalta hänen opetusalastaan ja^*^
netelniistääa suoranaisesti piruHise;*
tarkkuudella. Kerroin Ja selitin »
kantoisesti omiani. Lopulta i«eid3.a^»_^' |
teakin t i y t j i nousta pöj-dästa.
gj. mutta
Hi2 veti
i i t^^P^
m "poika
Ifl minä
I Juuri sil
j;-p'iliuisen
pvttllen -si]
''•Oh, ani
nui Iän ra
biitta bän
j l i n ä t E
I oiiHssäkää
I '.fi-^-mi
^ jgitäää^^ric
"Klttt,:s;
s£öin-avut'
HÄaa G
'••§l£t'aii*J
52iioi--5!ai|a,
- « j a , ' Ii
irSilä niin'?'
slffiäiyäpäy]
j.lsj«aäIiti'Ma
"•:"Mutta<ffl
n!at,äilorisö
pä toffdla h
"Oh, -tuo
päljöD -eäelll
paitsi hän OE
"SIalja,-ea
fcääitä tytföh
'^Miksi-et?^
*'Siksi-s
WäoIfet i
viasi myöten
rviisfesti; -H
let •nähtävästi
IffiHii 'mies!
(Ei{i3ksesi---ini
!2L«t3 et tule
Kii!ai\-assa pa
Hyvää yötä!^'
(elfvin lantioi
boiieesta. \
Hakasin •TH
mstäni yfös t
Jnctitamia :täh
tiibiani.
luojani, mi
ilinlä sekasol
Saman
^ ^ i ihmistä,
GiauUehjiän
"35ko hänkin vi
^fmminkin nä-'
l^dessään as<
«'Sitenkin olet
^•'ästin hänen 1
^^"f^ela kaunis
^c-oreen tyttööi
'^yt; kun se o
^^'oJa, tiesin
^*tm häntä,
^^tun nuoruui
liemien. Si
yltiöpäistä
ja ^'irkis
f^oKn vannoi
kertaa hä
^^2alta se tunti
niitäär
''^ ^^^^i ylitseni
•Makeaa tyydvtj
^Aseeni
^ Kaikkien
oli ihnie.
^eäinvoimakl
minä olin
•homehtii
•iässään • soririifi