Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 26, 1946

              Kirj. BELFma.
NAINEN oJi tuön miehen näimyt
«imeiikiji-— imutta missä? Hän
]co€tti muKsteHa, "IniSsä oli tavannut
nuo sundliset ikäsvot, mutta oli ai­van
malhdoiton muistaa ~ hän oli
-nälhnyt nii» paljon kasvoja näiden
virmeisten vuosien sisäMä >. . .
Aivan, kuin tutttfen naisen kat­seen
taiikastelevän itseään, aniles (toi­sessa
pöydässä katsoi jHlös. Jotakin
saimantapaista näytti IhäiväSitävän
myös miehen katsees^ — siis mies­kin
muisti Jäänet.
Heidän katseensa yhtyivät ja het­keä
myöhemmin nousi mies, epävar­mana
lähestyen pös^tää.
"Suokaa anteeksi jos olen tunkei­leva,
luulen vain, että olemme tavan­neet
ennenkin." '
'^Minäkin luulin niin, mutta nyt
en ole enää niin varma", änkytti nai­nen
vastauksesi.
"Ehkäpä minäkin vain kuvittelin
niin, olen niin yksin, en vain tässä
kaupungissa, vaan koko maaimas-sa
»
Mutta vaikka he kumpSkin olivat
tunteneet pettymystä lähestyessään
toisiaan, huomasivat he taas pienen
vaitiolon jälkeen tuon saman tun-te<
en palaavan. Mies katkaisi valti­oton
"Huomaan etten ole hauäka seura-iainen.
En voi sille mitään. Vuodet
ilmailijain parissa lyövät 'leimansa.
^Mutta enhän voi toivoa normaalisen
ihinisen sellaista ymmärtävän — se
tunne kasvaa päivä päiväftä, niin et­tei
sitä ibuomaafcaan . . .vasta sitten
kuin se t)n jo myöhäistä . . . " . „
''Mikä pn liian myöhäistä?"
"Takaisin paluu", vastasi mies
kyjmillisesti.
Nainen ei voinut ymmärtää mitä
mies taikoitti,. se tuntui niin oudoHa
hänestä.
"Nyt kun sota on päättynyt, koe­tin
saada paikan. siviiHentäjänä,
mutta minä en kelpaa. Liian väsy­nyt
lentämään, tarvitset lepoa, sano­vat
he vain. SJksi olenödn pudotettu
siipirikkona kov^le maalle, jossa
kaikki on taas niin outoa." Mies
koetti- puistaa nuo ajatukset pois
mielestään. Huomaten naisen kuun-teSevan
itseään, jatkoi hän:
""Jospa .saisi taas nousta koikeuk-siin,
tuntea maan Jäävän kauas ala­puolelleen.
Lentäminen menee ve
reen kuin Ä i A o l i . . . " ^
-"Mistä pidätte eniten siviilissä?"
Mies katsoi ylös hätkähtäen.
"Ettehän vain ole sanomaaehden
haastattelija? Minä kammoksun
noita, jotka eivät anna sielunrau­haa."
"Ei sinnepäinkään", vastasi nai­nen
rauhoittavasti, "olen heistä niin
kaukana kuin itä lännestä."
"Niin, minun pitäisi levätä sivii­lissä,
mutta kuinka voi levätä sel­laisten
- ihmisien parissa jotka eivät
ymmärrä samoja ^ajatuksia, tai sitä
kieltä, jota puhulfaan miesten kanssa
jolka ymmärtävät vain ihnailijain
kieltä — heidän parissaan olen koto­nani."
Ja mies hymyili suruUisesti.
Nainen ei voinut vieläkään käsit­tää,
mitä mies tarkoitti sanoillaan,
vaan sanoi myötämielisyydestä:
"Mutta eikö teillä ote kotia —
vanhempia — rakastettua?"
"Kyllä, minulla on, paitsi viimeis­tä.
Minä en halunnut sitoa siipiä-ni,
maahan menemällä avioliittoon
tytön kanssa joka olisi sen tehnyt
mielellään ennen kuin menin n^ren
yli. Kukaties hän olikin vain miel­tynyt
lentäjän pukuun — hän meni
toiselle . . .Pelkään mennä kotiin,
en tiedä niiksi, mrutta se on viimei­nen
paikka mihin turvaudun! Te,
neiti, olette äinöä ihminen joka öii
pysähtynyt kuuntelemaan niinua.
Ilakoivat naiset eivät vaivaa itseään
sellaisella. Siispä jatkan. Aina kun
luen 'ihanasta sumusta Englannin y l ­lä',
puistaa minua vilu . . . Se tapah­tui
tuollaisena sumuisena aamuna,-
kun saimme komennon mennä pom­mittamaan
erästä kukkulaa Belgias­sa.
Meille oli osoitettu kartalta var­ana
paiikka, jossa vihollisen piti oTla
juoksuhaudoissa ja jonka ympärillä
oJi käyty monta ' kiivasta ottelua.
Olimme juuri pudottaneet pommi-lastimme
määrätylle alueelle, kun
saimme tiedon johtajaltamme^ että
olimme pommittaneet omia joukko­jamme
. . . Emme saaneet tietää mi­ten
tuollainen vahinko oli voinut
tulla, oliko kukkula vaJhtanut käsiä
yön aikana vai olimmeko me saaneet
väärän komennon. Mutta oilen ai­van
varma, ettei meissä lentäjissä
ollut vika, se oli jossakin muuailla . . .
Kun muistan tuon onnettoman mat-
•kan, puistattaa minua kauhun kuvat
. . . että olin ollut yksi noista, jotka
lähettivät omia miehiämme viimei­selle
matkalle. Jossakin noilla sa­moilla
kukkuloilla kaatui myös mi­nun
oma veljeni. Olen voinut olla
syyllinen hänen kuolemaansa . . .
Mutta mitä olisi yksi ilmailija voinut
tehdä minun sijassani? Olen kysy-nyt
tuon kysymyksen tuhannen ker­taa
itseltäni.
Tuon matkan jälkeen-en ole voinut
ohjata lentokonetta. Sanovat minun
olevan liian väsyn\^ lentämään, mut­ta
minä tiedän että se d i tuo järky­tys,
jonka kaikki tunsimme, kun huo­masimme
tuon kauhean erehdyksen
— nuo kiireesti signaloidut meikin-annot,
jotka tiedottivat ketkä hallit­sivat
kukkulaa. ^Sellaista on sota.
. . . Mutta eihän teitä miellytä täl­lainen.
Kuka haluaisi kuunneHla ke­nenkään
katumuksia."
"Mielelläni kuuntelen. Luulenpa
ettei meitä ole monta, joilla ei oflisi
jotain kevennettävää, jos vaan saavat
kuuntelijan", vastasi nainen surun-voittoisalla
äänellä.
*'Mutta kuinka se olisi mahdollis­ta
että teilläkin, neiti . . .?"
*^'iin, ainoastaan sellaiselle voi
puhua suunsa puhtaaksi, jota ei tun­ne,
jota ei kukaties tapaa sen jäl­keen."
"Miksi ette kerro sitten minulle?
Olette ensimmäinen ihminen joka on
pysähtynyt kuuntelemaan minua . . .
ne toiset eivät vaivanneet itseään so­takuvilla.
Se on heille vierasta, epä­mieluista
— se tapahtuu niin kau­kana.
Tunnen qloni paljon helpom­maksi
saatuani kertoa edes y^elle
ihmiselle, joka haluaa- kuunnella mi­nua.
Ja nyt - mielelläni kuuntelen,
kun te vähennätte syntitaakkaanne
lainaan vielä olkani, jos haluatte
vetistellä . . . "
Tuossa tarjoiikscssa ei ollut sitä
tavanomaista pilaa, joka käy tuon
lauseen yhteydessä, kaukana siitä,
ja se teki naiseen liikuttavan vaiku­tuksen,
sellaisen, jota ei mitkään sa­nat
voi tulkita. Hän tunsi tuossa
Punaisen Ristin ensiapukurssin suorittaneet Mrs. Irene Salmi ja Miss Ilmi
Taipale neulomukstensa ääressä Toronton General-sairaalassa.
Huomattava joukko suomalaisia tyttöjä on suorittanut Punaisen Jiistin
ensiapukurssit Torontossa, toimien nyt ahkerasti, varsinaisten sairaanhoita"
jien apulaisina monissa vastuunalaisissa tehtävissä Toronton W9m€n's CoU
lege-salraalassa ja muualla ja toiset pitäen itsekin valmiina ottamaan vas^
taan kotikutsuja. — Mrs. Elin Salminen, joka itse on hieroja ja jolla pn
käytännöllistä kokemusta sairaanhoidossa, on toiminut kursseilla suoma­laisen
luokan opettajana Mrs. Eva M. Killoughinvalmistanuen luentojen
mukaan, jotka hän on suomentanut. '
Mrs. Elin Salminen kirjoittaa tämän johdosta:
"Vaikka sota on nyt loppunut, niin Canadan Punainen Risti edelleenkin
valmistaa kotisairaanhoitajia, tarkoituksella että he voivat olla tietoisesti
apuna yksinkertaisessa sairaanhoidossa ja osaavat tapaturman sattuessa
antaa ensiapua. Nämä kurssit opettavat myöskin sääntöjä terveyden hoi-dossa,
joten on mahdollisuus säilyttää jatkuvaa terveyttä. — Tuliaisia hoir
tajia Torontossa on suomalaisia 26, jotka kiitettävästi läpäisivät "nämä
kurssit. Osa heistä on sairaaloissa apuna sairaanhoitajille ja toiset ovat
kodeissa hoitaneet sairaita lääkärin määräyksen mukaisesti ja onpa joku
antanut ensiapuakin tapaturmassa. Niin et^J. hyötyä näistä kursseista on
ollut jokatapauksessa. Vaikka se ehkä on alussa ollutkin enempi vaativaa,
etenkin niille joita kieli on vaikeuttanut^ mutta sekin tuli autetuksi, kun
opetus suritetaan seka englannin- että suomenkielellä. — Jos edelleenkin
löytyy halukkaita näille-kursseille, niin voimme alkaa uuden ryhmän, joka
tulisi olemaan kolmas. Opetus on maksuton. Tihnän kurssin suorittamiften
on yksi niistä muodoista, millä mc naiset voimme olla mukana uuden ja
paremman maailman rakentamisessa."
tuntemattomassa ilmailijassa . kak-soissielun.
"Niin, se on pitkä-tarina, luulen
teidän kyllästyvän", epäröi nainen,^
katsoi vielä kerran miehen rehellisiin
silmiin.
"Olin orpo. Äitini kuoli kolme
vuorakautta''sen jälkeen kuin oli an­tanut
minulle elämän. Isääni en oQe
kolaan nähnyt, jos sellaista minulla
onkaan. Jouduin kasvattilapseksi
erääseen perheeseen, jossa ei ollut
sellaisia ylellisyyksiä omasta puoles­taan.
Mutta kuin kohtalon oikusta,
syntyikin seuraavana vuotena kas-vatusäidilleni
poika, Harold. Me
kasvoimme yhdessä kuin sisarukset,
vaikka heti pojan synnyttyä päätti­kin
kasvatusäitioi kertoa minulle to­tuuden,
etten ollutkaan heidän o-mansa,
vaan ottolapsi. Olin yhdek­säntoista
vanha, kun aloin huomata
Haroldin kiintymyksen itseeni. Joh­tuiko
se siitä, että olin aina huolehti­nut
hänestä kuin isosiako ainakin,
vai oliko se vain 'pcnJkkaraflckautta'.
Mutta kuitenkin kasVatusäitini oli
siitä onnellinen, jota vastoin kaisva-tusisästäni
se näytti kovin vasten-mielisefltä,
vaikka hän ei sitä meille
kummalltkaan sanonut. Ja sitten —
menimme kihloihin, mutta päätimme
vasta sodan päätyttyä mennä yhteen.
Väännöin, odottavani, ja Harold lupa­si
olla minulle uskollinen. Kirjoitin
hänelle usein, ja hän myös, rakkaut­ta
hehkuvia kirjeitä. Kasvatusäi-tini
oli onnellinen, mutta kasvatus-isäni
harmaantui aina enemmän päi­vä
päiväHtä. Hän ei ollut sairas, lää­käritkään
eivät voineet sanoa mikä
häntä vaivasi. Mutta kun Harold
joutui viimein menemään meren yli,
näytti kasvatusisäni aivan kuin vir­kistyvän.
Vasta myöhemmin sain
vahingon kautta tietää siihen syyn,
että — olin Haroldin sisko . . .
Harold kirjoitti minulle vieläkin
usein, mutta noista kiifjeistä puuttui
jotakin. Eikö rakkaus sittenkään
meidän välillämme ollut sitä oikfeäa?
Mutta vasta paljon myöhemmin sain
tietää, ettei Haroldkaan rakastanut
minua, sillä \-ahingossa oli hän lä­hettänyt
tämän lappusen jonkun toi­sen
naisen kirjeestä minulle." Nai­nen
ayasi käsilaukkunsa ja otti siel­tä
krpjeliuskan, tarjoten sen pöydän