Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 24, 1940

              Sivu 8 1940
IIIIIUI
KIRJ. ILLANSUU
'TÄÄHÄN kertomukseen kuuluu ta- nen minä olisin siitä lahjasta ja siitä
Laulajatar Lillian Roth pitelee leu­kaansa,
johon Itänen rakastajansa tai
siksi pyrkivä Eugene Weiner oli iske­nyt
nyrkillään niin että... Lillian
on vangituttanut Eugenen New Yor­kissa,
mutta Eugene kieltää syytök­sen
ja sanoo toivovansa, että Lillian
on jonakin päivänä hänen kultainen
vaimonsa.
renmoiseen tyyliin satahenkisen or­kesterin
soittaessa, ja väkeä riittää
alinomaa tungokseen asti, niin mon­ta
tuhatta kuin kukin teatteri ker­rallaan
vetääkin.
• Eloisa tuHnelnia väUitsefe. Jota­kin
jännittävää esitettäiessä huutaa
koko katsomo, mutta jos yleisö nä­kee
sellaista, josta se di pidä, niin
kuhistaan vallan ääneen. Nauretaan,
taputetaan käsiä, viittilöidään, ja
ihastus kohoaa ylirtimillieen varsin­kin
silloin kun esiintyjät iiäyttävät
sääriään. Sen ne tekevätkin hyvin
usein, jättäen harvoin tilaisuutta
käyttämättä.
•Mutta sunnuntaisin <)n tunnelma
vallan töitten. Silloin väistykää hor­nan
tuuttiin^ te syntiset koix^tlStin-nnfitaisin
ei saa olla ^minkäänlaisia
näytäiiCäjä, ei saa virittää sellaista
laulun pätkääkään, missä maiÄitaän
rakkaudesta^ ei saa tanssia ihokkaissa
etkä myöskään missään iiimessä esiin­tyä
lyhyissä hameissa. Sillä söfinun-tsiisin
ähierildcaläinen on mielellään
perin siveellinen ja uskonnöUmeh.
• New YörkV sinä ihmeelHrien kau-ptinki>
jönkä köhisfevassa kivikkoerä-maassa^
ihmineh s€fnföäh löytää flioYita
kirkasta kosteikkoa!
Tuolla loistaa GeiitraliPärk A^lk-kyväSsä
valkfeiidessaan jääpdtteisine
järvineen ja Itimeh painamme puu-ryhmitt
»frn, joiden välissä x-iaieltaes-saan
saattaa eksyä ja siirtyä lirid^lftirs-saan
vallan tbiSeteh, etäiseen maa­ilmaan.
^ Tuolla ön 'ovet avoinna Jlet-röpölitan
Museo, jonne pääsee si-
^än milloin tahatisa. feembraridt,
TiÄiän, Van Dyck! Oij ihihinen jää
seisomaan paikalleen kuin lomöttu-na.
•;•
• Jiamalailiset pnistikot, mutta muur
ten — tiskätlailko timntSst^a —
v^llinen pieni käivostyöläisperhe.
Lapsia oli vain kaksi, Simo kahdek­san*
täyttänyt ja Sirkka pian kuuden
vuoden. Ja äkkiä katsoen se koti oli
kuin onnen tyyssija. Vaimo hoiti
huolella kotinsa ja lapsensa, joten on­nen
olisi luullut xdihtyvän siinä ko­dissa,
alutta tännekin oli iskenyt
kyntensä salainen vihölliheh, tai ei
aivan salainenkaan, vään tunnoton ja
viettelevä, joka piifnensi päivät ja
illat ja tuhoni tihneK.
"Perheenisä äiha tili-iltana, jo tyos-varmaan
tulisi äidinkin mieli hy­väksi,"
Sirkan viime sanoissa oli su­rullinen
ja äi\'an kuin anteeksipyytä-vä
sävy.
Jsän pää painui lapsen pj^ninön
kuultuaan, mutta samalla hän loi äi­tiin
syyttävän katseen ja kuului sa­nat:
/
'^Sinäkö tämän olet järjestänyt?"
Sirkka oli heti vastausvalmiina
puolustamaan äitiä, joka oli hänen
tähtensä joutunut .tähän tilanteeseen:
•^En t)le äidin kanssa puhunut mi­tä
kotia tullessaan poikkesi hotelU^ tään, vaan Simon kanssa. Me olem-mäksamaah
tilivälillä tulleita juoma-velkoja.
Nämä asiat 'oli'hoidattava
huolella näet ja sämäila söpi ottaa
päivän kunniaksi Vähän. Tämä otta­minen
kesti useita tunteja, kuinka
kuilöihkin, mutta äina sieltä tuli kötiä
päihtynyt mies.
Kuka voi .kuvitella pörheen äfdin
tuskia värttoessaäh Icbtiä ihiestä, ja
millaista niiestä. Kun iäpset olivat
pienet, oli"vähän helpompaa, sillä ne
dvät 3mi'märtärieet. " Silloin Voi va­lehdella,
että isä Ön ylityössä, vaäh
liyt ne yinmärSivät. " Eihän sellaista
voi kötöha salata.
Tavallisesti oli illällmeh äiha kuri
perheen pää tuTee kotia: Näinä ilr
tömä sai ruoka kuivaa, kdlään ei ollut
häluä syödä ilmäri isää. Äiti oli toi­vonut
ja pettynyt ja taas uudestaan
toivonut näkevänsä sen ajän,^ jolloin
isä ymmärtäisi, kuinka turmiollista
tuo oli jo tervej^tllisesti,^jä "Tähät
meni sentieuj toimeentuloon ei tahto­nut
riittää muuta kuin juuri ja; juiiri kin. On se nyt laitaa, että-perheen
sen V6rran,^fettei toisten armoilla öltuJ täytyy omaau isää peljätä! . Ja ^tar-
Lapset alkoivat jnnmärtää tämän vitaan ne rahatkin", mumisee mies
surkean tilanteen-ja ise sai heidätkin ikäänkuin-^ itselleen. Sitten hän sa-me
monta kertaa puhuneet äidiltä
salaa, kun olemme-nähneet hänet niin
surullisena. Me olemme sanoneet,
että miksi noita hotelleja ei hävitetä,
naulata ovia kiinni."" Simo sanoo, että
ne haluaa ottaa työmiesten rahat
pois. No eikö, poliisien pitäisi nau­lata
niitten ovet kiinni, kun sieltä-isä­kin
tulee niin ?pahana kotia, vaikka
muuten on niin hyvä", puhui Sirkka
painoklcaasti.
Isä nousi lähteäkseen ulos, hänelle
oli tullut niin tuskastuttavan kuuma­kin.
Mutta hän halusi kuulla lop­puun
asti tuon ^pienen tyttönsä puhe­tulvan.
Sitten häneltä pääsi paina­vasti:
^, ••
"Jo nyt on p-^le, kun lapsetkin
ymmärtää föremmin!" Ja hetken
tuikeana mietittyään hän jatkoi: "Se
on vissiin tuo juominen pimittänyt
aikamiehen järjen, iettä antaa itseään
narusta -taluttaa. Mutta tästä on tul­tava'
mUutos^ minun kohdaltani aina-surullisiksi.
Eikä ^ ^äiti voinut olla
iloinen, kun 'Sydän oli niin raskas.
Koetti, hän ItyHä lapsilta salata su­ruaan,
vään lapset ovat. hetktiä, ne
aivan vaistoavat, kuinka asiat ön.
-Mutta ttjrt sattui yksi onnen hetki.
Isä istui kotona v puhellen omiensa
känissä selvänä. Sirkka väkkiä muis­ti:'
"Isä, rriuistätkb tniiifcä
mennä on?"
Kyllä isä Ttnuisti,ttietysti,^^«
oli tilipäivä, mutta ^uUta merkiUistä
hän ei sänörilit muiit^^
tään eritj^stä.: IkfUttä; ^
muisti:
"Se on minUn syntymäpäiväni ja
noo reippäariimin: "Totisesti, luotta­kaa
.nyt. isään. Meillä on -kaikilla
edessä onnellisemmat ajat! Sirkan
pyyntö täyttyy — moninkertaisesti."
Ja se on täyttynyt, kiitos "kunnon
miehen.
La^u
iätUh Vain täällä ja itken.
Kyyiieliäni tte kyllä ette näe, sillä
itke?minä^elhkä^lit^ kuin,
tnaaUma Anittaa jmihu^ sielu.
Minun raadeltu öielupärkani se on,
lupaatko nyt minUlle pieneiv ?synty- Joka itkee k3^eleitä,^6tkaöv^ kuin
mäpäivälahjan, jönkä sinä hyvstt voit verta-^^^^
York önniinUn mielestäni "maaihnan
riimin kalipunki; Viides Ave jä^^Broäd-
^ayffiötevät^d^elä sentään mtikiin,^
mutta et\tkaxipunginosat!
• Ajäessamnie ilmaifaitiötiellä räken-liUsten
köimari^eri kerrosten korkieU-dessa
yöimnie «äihdä mitä likaisi]^
si^kuvia: si^t'öam[aittö^
puöKpuketssa olevia ihmisiä ja hUöli-itiättötnUUttä
imaisevia kuvia keit­tiössä,
l^äikkiälla liUöraaa ta<ytön-ta
a^tamttä jäiikäisto
teet \^ppuvat nuxiiassa talon ^nä-mälläi^
j^t^^mp^ >
jä paiiat io^^ät. Ölkijan ^Itaä.
t^tipäisevä ja ilfc^^iine; p a ^ l ^^
täjUli^äniSa -tarttUU^
väi^to^itä; iSttä^Äiä^
antaa?'.'
"Lupaan tietysti, jos se ei ole h3rvin
kallis", sanoi isä, sillä olihan >tyttö
hänelle rakas Ja ^irtiälkäari hän ra­kasti
lapsiaan. .
Hetken epäröidään, että isä
suuttuisi,^irfvka >^ kii^pi^ti isän sy­liin
ja iiyVäiHen 1^
"Ei se^ailisolej^ei se
sa, mutta —tse^^n^äiiia:!^^^
^ Muistoissani -minä tahdon elää,
koska ne ainoastaan minulle enää elä­mää
ovat. «Kuvat nuo, niin lemmek­käät
ja auvösta rikkaat — kuvat nuo,
jotka itseensä ^ sisällyttävät kaiken,
mitä omistanut olen arvokasta, ~
- kaikki nuo minä tahdon uudelleen
elää. —^^^e«anörat;'«ttä olen väsy­nyt?
Jä k>iitt?nfcin inöiäÄn, elän
Hearstissa, 60 syntymäpäivän
johdosta, kirj. G)—a.
Lastua laineiUa monta •.
ajan tmtli am' kuljettaa —
hetkeä iloista, ilotonta
ja vanhuutta rauhaisaa.
;N äet (elosi fiellä jo tällä
^kttusik'yrninen(ä. pylvästä,
.'joihin ntimerot etämällä
ön-uljaasti piirrettynä.
Olet nähflyt sa. peltosi metsää
miH synkeää kasvavan,
:jä. tietä, miss* 'autot nyt kiitää,
kihttiipolkuirta kuljettavan.
Sinne metsähän' pienoisen pesän
kera elätnänkfimppanm' teit,
Siiliä viätit etaifia^ 'kesän,
kortes yhteiskekohön^^i^^^^^
Siellä lapsesi käSvöl ja varttui —
ja maailman tuUtet ne vei,
miittä kotia, äitiä, isää
he konsana unhffita ei.
TöJ^ikäiiriiimpi'hohdetta kullan,
Jalokivien kiHtoUkin,
on -toifertiitstuyine, mi Sulia
kesti vuosista viiosihin.
Nyt toivomme onnea sitlle,
iltäpuölt' dbhSp^rpputöitma,
\ja hetkeä kaunista-monta,
jotka,-mielen niin reippaaksi saa.
huilua kuUntelifiriäan. 'Kun nuoruus
veressämriie läikieTitii salaisin aavis­tuksin,
me istumme rännän kivellä
tuolla kahden. Aurinko on jo saaren
tää vaipunut. —" "Nyt viedessä välk­kyy
ja vipajääkuTtäineh van hil-
%jäirien yön tu^Uli "6lää, kaislat soitta­vat.
"Öii iriyohäiS-sUveh ilta se. —
Tuskalla mieleeni muistuu . . . Myrs­ky
raivoo ,äallöt pilviä tapaillen ran-täkaliiöihin
lyövät ja kylmä kuohu
roiskuu käiiäs määlle. IMetsässä
paukkuu ja ryskyy. Ulvoo ja valit-
• taa. —
Mutta nyt arri^^ missä
lienetkin tähtösien siskona? Anteek­si
antous miriuile. — ^^^^T^ muis­tojeni
niaijän -— tämän elämän tus­kani
riemUisimmillä' säyelillä niaus-tetun
boolini minä tyhjennän kärsi­vien
kanssaVeljifehi ja ömän elämäni
unhoitukseksi, uneksi...
KUNNIALEGIONA on enimmän ha­luttu
ritaristo Persiassa. *Syy on se,
että Persian jä'känskäii välillä tehdyn
sopimuksen mukaän^ kunniälegionan
ritareja ei saa rangaista selkäsaunalla.
eläii ja tmiiifen Vöiriiakkaaiömm kuin
tämä keK^itBiltäsUöFää
mene sinne-hötäliin. Voi fcoiftka iloi- -^KaUttä ifcäfsiviön,- itfen vereni Ailliä
poltetta on tni-hä:
naiiran teille, te itserakkaat nar-
^^^Ht!;^^::•^';,,.:::.;:^v
^*^^i^;veni^iiiä^kääni ole
ja elele\^t kuin eläinlet.
Entä ihhiiäten^^^
ovat kuin varjoja,^ IJoli^^ mi-mosturtmr
l Ä i ä a . x ^ ^
tuja, itäetietofeiäjä^^liä^täieVia
värien, fiöUt^^ ^jJÄinftiikfiuff^ tupl-kaansaatuja
pikku taideteoksi^, nuk- loin elin. ^^ytyinen elämäni ön —
keja kaikki tyyni, i^fiittak^^^^ -kas näin m&ä muistan:
ehkä he siitä huöliiUätta ovat oloonsa 'irian tiillenj ktm kUu taivt^e met-yhtä
^fy\^iaa,"^äi^
sia kuin k(&Ckä muut Cahahsa! - ^ölammen ratitaän^ « n suutfenituu-vnvi.
Hieäii -toöflätn ^»äirjcsori, lialtöttaren
JVtmU^ri Mrt Markham, joka-tuomittiin
ensiluokan miekasta kuo-'
imtään^y-siAiii^^tatfiiK ^.
joko hirttämällä tS ampitmalla. ffön