Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 16, 1940

              Sivu 8 LAUANT'AINA/MARRASKLW 16 PÄIVÄNÄ
VIISAIMMAT sanat elämän ikui­sesta
arvoituksesta lausui kerran,
kauan sitten, eräs John Jack Philips
kolean marraskuun päivän iltahämä­rissä
suuren Superior järven pobjpis-rannikolla.
Olimme tavallaan naapureita. Phi­lips
oli myöhäisempi tulokas, mutta
hänen ei tarvinnut ostaa maata asun­tonsa
rakentamista varten. Hän vain
kaiveli kobn korkean rantatörmän
syrjään ja-teki pesänsä siihen, selitel-
•lenV \ -^y- ^ .
— Joka tapauksessa oma koti on
mukava.olemassa, ainakin toistaisek­si.
Ja se on paras laittaa aikanaan,
• kun vielä on voimissaan. Joskus tun­nen
jäsenissäni jonkunlaista kankeut­ta,
mutta kankeille jäsenille ei mi­kään
ole niin hyvää kuin skonkin
rasvasta keitetty linjamentti. Minä
en sano, ettenkö voisi vieläkin antaa
mustia silmiä kenelle tahansa, mutta
nyrkit eivät kuitenkaan ole enää sel­laiset
kuin neljäkymmentä vuotta sit­ten
Lontoossa . . . löin silloin vähän
liika lujasti. . .häissä tuli tappelu,. . .
olin vähän yli kolmenkymmenen vuo­den
ikäinen. Siellä on kovat lait, en­kä
minä halunnut istua kalterien ta­kana.
Tulin tähän maahan. Kahdek­sas
vuosikymmen ön nyt menossa ja
vaikka tukkani ja viikset ovat valkoi­set,
niin jokainen voL nähdä, että pos­killani
on terveyden puna kuin nuo­rella
tytöllä. Miksi? Sen vuoksi, kun
olen aina varonut, etten tapa itseäni
työllä. Mitä se hyödyttää? Kun on
oma koti, niin voi olla kuten haluaa.
Laitan kämppäni maan sisään, niin
ei tarvitse talvella haalia nun paljon
polttopuita . . . maan sisässä on aina
lämpöä, joka lämmittää kämppää va­paasti.
Koko takaseinä tulee maan
sisään ja sivuseinätkin osittain. Vain
etuseinään voi puhaltaa tuuli, mutta
ainoastaan etelätuuli. Ja ikkunan
minä laitan niin, että aurinko paistaa
vuoteelleni, niin kauan kuin suinkin
. . . siinä on mukava kelletellä kuin"
kukka ansarissa.
John Jack Philips puheli melkein
aina . . .jos ei ollut kuulijaa, puheli
hän itsekseen tai kuun kanssa. Toi­sinaan
kävi hän kaupungissa, joka oli
muutaman mailin päässä. Palatessa
oli hänellä selkärepussa "saltpork-kaa''
ja yhtä ja toista tarviketta, jota
hän oli hommannut tuntemattomalla
tavalla. Syystalvella lähti hän an­siotyöhön
metsäkämpille . . . ei puita
kaatamaan, vaan toimittelemaan
kämppähuusholliin kuuluvia askarei­ta.
Hän kertoi:
— Ja heti kun minä olen saanut
kokoon kaksikymmentä dollaria, hau­kun
minä poosun ja lähden. Kaksi­kymmentä
dollaria riittää minulle
talveksi. Sillä saa "sal^porkkaa" ja
jauhoja ja "peerlestä" piippuun. Pe­runat
kasvatan itse kämpän takana
ja elän kuin loordi ja voin kuten
''äpylipai".
Mutta kerran, eräänä koleana mar­raskuun
iltapäivänä oli John Jack
Philips kovin murheellisella mielellä,
kun hän tuli vastaan maantiellä jär­ven
rannalla.
Hän kertoi ollieensa sairaanhoita­jana
joitakin vaorokaaaa. Oli hoi­dellut
noin mailin päassa asuvaa,
ietaan elektroljTrttistä tietä, joten
voidaan saada 99.96 pros:sta mangaa­nia
entisen 96.97 prosenttisen ase­masta.
suunnilleen itsensä ikäistä kalastaja-erakkoa,
joka aamulla varhain oli
kuollut, huolimatta siitä, että lääkä­rikin
saapui viime tingassa.
Vuosikirmmeniä oli kalastaja-erak­ko
sotiifcuveneineen keikkunut melkein
joka aamu ja ilta pienenä tummana
pilkkuna Superior järven ulapalla,
jossa hän laski tai koki verkkojaan,
imeksien piippuaan. Nyt oli. hän vi-lusUmut
järvellä niin pahasti, että
ei enää> kuume vuoteelta noussut. Phi­lips
puheli;
— En voi ymmärtää sellaisia ih--
misiä kuin tämäkin, kalastaja. Oike­astaan
hän tappoi itsensä tahallaan.
Oliko se ahneutta vai tyhmyyttä, sitä
en tiedä, mutta mitä syytä oli hänellä,
rehkiä järvellä talvisessa tuulessa ja
lumipyryssäkin? Eihän hänellä ollut
edes mitään omaisia sen paremmin
kuin minullakaan. Miksi hän ahersi
ja vaivasi itseään, kun hänellä kuol­lessaan
oli ndjä tuhatta dollaria, puh­dasta
rahaa? Hän oli piilottanut ra­hansa
onttoon tuolui jalkaan . . . ei
luottanut pankkeihin. Ne menevät
njrt. kauntille. Kuinka paljon "salt-porkkaa"
ja "peerlestä" olisi saanut
neljällä tuhannella dollarilla? Hän
olisi aikoja sitten voinut jättää järven
kalalokkien haltuun ja elää loppui­känsä
ihmismäisellä tavalla säästöil­lään.
Jos nyt olisikin joskus käynyt
kalassa huvikseen . . mutta rehkiä
kuin orja joka päivä . . . sitä en voi
käsittää.
Tummenelvalta järven selältä nä­kyi
kaukaisten laivojen valoja. Mai­ningit
löivät raskaasti rantakallioi­hin.
Tuuli ajeli kuivuneita lehtiä pit­kin
maantietä. Lyijynharmaalta tai­vaalta
liiteli alas lumihiutaleita. Kaik­ki
muuttolinnut olivat jo aikoja len­täneet
etelään. Tuolla lehdettömien
pensaiden takana rantatörmässä oli
Philipsin kämppä. Hän vilkasi sinne
päin, huokasi ja sanoi:
-^—Vaikka yhdentekevää kai oV
hänellekin, elipä hän tai kuoli.
mitä merkitystä on minunkaan elä­mälläni?
Ei puisen nikkelin arvoa.
Olenhan kuin eläin. Asunkin maa­kuopassa
kuten mäyrä tai murmeli.
Maailma ei tiedä minusta mitään,
enkä minä mitään maailmasta. Ku­kaan
ei kaipaa minua, enkä minä ke­tään.
Kun tätä kaikkea ajattelen,
niin tulee mieleeni, että —• — —
Lause katkesi. Hän vaikeni hetki­seksi.
Astui sitten askeleen lähem­mäksi,
nikkasi silmää, naurahti viek­kaasti
napsautti sormiaan, päästi vi-hdlyksen
jä jatkaen katkennutta lau­settaan,
huudahti:
— Elämä on elämää kuitenkin!
Samalla pyörähti hän ympäri ja
lähti marssimaan sotilaallisessa tah­dissa
kohti kämppäänsä, viheltäen
iloista säveltä.
Eikä katsonut enää taaksensa, vaan
painui pesälleen törmän taakse.
Jäin seisomaan tielle ja ihmettele­mään.
AsteUessani sitten kohti a-suntoani,
lumihiutaleiden putoillessa
piment3rvältä taivaalta, tuntui kuin
olisi valo syttyn3rt jossakin aivojen
hämärässaosstssa.
Sitnäffäihän se on- parhain vastaus
dämah' arvoitukseen : . . aini&in hiin
pitkälle kuin kukaan filosoofi kos­kaan
on igaässyt... niin pitkälle kuin
kukaan miHöinkaan pääsee.
Todistele miten perusteellisesti ta­hansa
itsellesi — kuten John Jack
Philips—- että ieläraä on aivan arvo-
KASSANHOITAJA Pääskylä oli
laskenut saavansa kahden vii­kon
etumatkan pankin tilintarkasta­jista
lähtiessään maasta mukanaan
pankilta kavaltamansa 700,000 mark­kaa.
Hän oli kuitenkin laskenut etu­matkansa
kuusi päivää pitemmäksi
-kuin se sitten tuli olemaan, ja tämä
seikka askarrutti hänen ajatuksiaan
kahdestakin syyst. Ensikisikin hän
oli ehtinyt vaihtaa rahoistaan västa^
noin puolet ulkomaan valuuttaan. Ja
toiseksi hän oleskeli vieläkin Lontoos­sa,
josta häntä varmasti ensimmäisek­si
etsittäisiin.
Kassanhoitaja Pääskylä ei'tietysti-kään
ollut enää kassanhoitaja Pääs-kylä,
vaan Charles Connington, Eng­lannin
siirtomaajaukkojen kapteeni.
Tukka oli värjätty tummaksi ja ylä­huulensa
oli laitettu asianmukaisella
tavalla, niin että hänen piirteensä
muistuttivat enää vain hyvin vähän
kassanhoitaja Pääskylän piirteitä.
Sen väri oli ruskea, juuri sellainen
kuin tropiikin auringossa oleskelle!t-ten
upserien iho on. Lontoossa on pal­jon
valonarkoja passitoimistoja, ja
rään sellaisen välityksellä hän oli
hankkinut passin "kapteeni Charles
Conningtonille".
Ja nyt hänen päämääränään oli Pa­riisi.
Pariisissa hänen olisi paljon hel­pompi
eksyttää poliisit kintereiltään
kuin täällä, vaikka tässä nyt olikin
sellainen paha pulma, ettei osannut
ranskaa niin sujuvasti kuin englantia.
Mutta oli miten oli, Ranskan poliisi
tuskin nuuskisi kaikkia kaupunkeja
niin tarkoin kuin Scotland Yard, Si­täpaitsi
hän tiesi keinon, millä päästä
rauhaan ihmisistä. Muutama vuosi
sitten hän oli joutunut juttusille erään
maailmaa paljon kierrelleen miehen
kanssa. Tämä kertoi loukkautuneen- •
sa kerran Pariisissa ollessaan ja men­neensä,
varakas kun oli, yksityissai­raalaan
hoidettavaksi. "Siellä sai ol­la
niin rauhassa kuin .ajatella saat­taa',
hän oli sanonut. "Vietin siellä
kuusi viikkoa, ja minusta tuntui kuin
olisin ollut luostarissa. Kukaan ei
kys3myt toisen nimeä tai ammattia.
Jos olisin ollut rikollinen, niin piilou­tuisin
epäröimättä ranskalaiseen yk-sityilssairaalaan
. .
Tämän seikan kassanhoitaja Pääs­kylä
oli sitten ottanut laskuihinsa ka­vallusta
suunnitellessaan. Hän oli
kerran loukannut polvensa, ja koska
sitä ei oltu aikoinaan hoidettu kun­nolla,
vaivasi se häntä tämän tästä.
Ja ylipäänsähän tuollaiset polvivam­mat
uusiintuvat hyvin helposti. Tie­tysti
olisi ilkeää saattaa polvi uudel-ton,
niin sittenkin elämä on elämää
kuitenkin! Siinä ainoa kumoamaton
tosiasia. Elämä on ihmeellinen, kor­vaamaton,
jokaiselle elolliselle olen­nolle.
Jääkööt puutteellisiksi ikuisiksi a-joiksi
kaikki yritykset sdittää mitä e-lämä
pohjaltaan on — se ei merkitse
mitään — elämä on elämää kuitenkin,
aina!
Ajatus, joka John Jack Philipsin
sanoihia sisältyy, on kuin yhdellä lau­seella
ihnaistu uskonto, joka kelpaa
sekä idealistille että materialistille:'
Se vastaa sekä järjen että tunteen
A-aatimuksia ja työntää syrjään elä­män
arvoon kohdistu\'at epäilykset,
kuten aurinko pimeyden. — K . A. S.
leen sijoiltaan, mutta se maksaisLbi
lä vaivan. Oltuaan turvalliseksi kat^
somansa ajan sairaalassa hän binot-telisi
itsensä Välimeren rannalle, oj.
taisi pienen, mutta kaikin puolin kim-nollisen
purjeveneen ja purjehtisi
jonnekin. Silloin poliisien olisi miltei
' mahdotonta saada häntä käsiinsä.
Purjehtiminen oli aina ollut kaj.
;sarihm^ Pääskylän suurimpia into.
. -himoja. : Se oli hankkinut "hänelle
suuren ystävälauman ja niellyt pa].
jon rahaa. Ja juuri tämä rahanmeno
oli houkutellut hänet käyttämään hy­väkseen
pankin rahoja. Alussahan
oli näpistell3rt vain pikku summia,
mutta aikaa myöten summat olivat
kasvaneet peloitta van suuriksi, niin
ettei hän enää lopulta ollut keksin)l
muuta pelastusta kuin tämän, johon
oli nyt ryhtynyt.
Kassanhoitaja Pääskylä istuskeli
ensimmäisen luokan junavaunussa ja
odotteli junan lähtöä Lontoon asemal-ta.
Päärnääränä oli Pariisi. Sunä
odotellessaan hän koetti keksiä piilo­paikkaa
vielä vaihtamatta oleville
suomalaisille seteleille. Kuinkahan
tarkkoja tullimiehet olisivat? Siitä
faänelläei ollut aavistustakaan. Muun
osan. rahoista hän oli vanhana^ koke­neena
panlUsimiehenä osannut järjes­tää
varmaan turvaan.
Kassanhoitaja Pääskylä ei tullut
lainkaan äreäksi, vaikka hänen vi^
reensä istahti nuori, hiukan ujolta vd-kuttava
neitonen. Pääskylä ei kiin­nittänyt
niinkään paljon huomiota
neitosen kauneuteen, kuin viulukot^
loon, joka tällä oli sylissä. Pääsky­län
mieleen välähti heti, että tuota
tyttöä ehkä voisi käyttää seteleiden
kuljettamiseen rajan tuolle puolen.
Hän päätti ryhtyä juttusille neitosen
kanssa.
Joku toinen miees olisi helposti
saattanut menettää mielenrauhansa
tämän pienen kaunottaren tähden, ja
kassanhoitaja Pääskyläkin unohti het­keksi
huolensa kuunnellessaan neito­sen
kaunissiontuista ääntä ja katsel­lessaan
hänen viehkeitä piirteitään.
Neitonen sanoi olevansa italialainen
ja nimeltään Fiannetta Biondini. Hän
kertoi antaneensa hiljattain Lohtoos-sa
vielukonsertin, mutta saaneensa
sangen pidättyvät arvostelut. • Siitä
syystä hän oli nyt vihainen englanti­laisille
ja "sanoi, etteivät he ymmärtä­neet
vähääkään musiikkia. Kerto­mustaan
vahvistaakseen neitonen otti
käsilaukustaan sanomalehtileikkelei-tä,
joissa oli arvosteluja hänen kon­sertistaan.
Kassanhoitaja Pääskylä
luki ne ja myönsi luettuaan että t)'-
töUä oli syytä kantaa kaunaa englan­tilaista
musiikkiyleisöä kohtaan. Nei­tosen
musikaalisesta lahjakkuudes^
ei puhuttu~niinkään paljon kuin hä­nen
kauniista ulkomuodo5taaDr->l«-
siikkiarvostefijat olivat kimnittäneet
nähtävästi huomionsa hänen silmiin­sä,
koskapa niistä sanottun, että n«
kuvastivat musikaalista eläytymistä
syvällisemmin kuin hänen vi«lansa>
Kassanhoilaja^Pääskylä hymyili
taessaan leikkeleet takaisin.
--^Oikeastakn saitte mitä.padi»^-
mat arvostdut, hän sanoi ijeitoseUe-
Minä itse biisin kirjoittanut sihfn^
läime juuri tuolla tavalla. '»wtw
niin kai se on, ettemme me « P ^ ^ :
laiset oikein ymmärrä musiikkia: Ji^^
jäHisuutta me kyllä y m m ä n^