Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 16, 1940

              Sivu 5
.^BUiiiMHiiniiitHmuniuimioitoOT^t^^ituMUU^ llUlltUtttltl »oimnmiutmuininnMc.
fo»Biui»ii»iiwmiuumnmmiMiiimiuimjimni»iiM^ :;
(Jatkoa)
VIII
Neljä vuotta oli kulunut siitä, kun
viimeksi söin päivällistä Red Cedar-sissa
— ne tuntuivat minusta kahdel-takymmeneltä.
Palautin mieleeni ne
tunteet, jotka sillä kerralla olivat liik­kuneet
minussa, mutta havaitsin
muistot vähemmän miellyttäviksi.
Katsoin EUeniin. Hänkin näytti
ajattelevan noita onnettomia aikoja,
sillä hän väitteli katsettani, ja hänen
kätensä, jotka lepäsivät pöydällä, pu­ristuivat
niin lujasti ristiin, että rystyt
vaalenivat. Tunsin jonkinlaista hal-
\>eksivaa sääliä sitä loukattua ja ^la-sentunutta
nuorta miestä Jiohtaan,
joka neljä vuotta sitten oli ollut voi­maton
näiden naisten edessä. Nyt oli
mrs Sutphenin ja EUenin vuoro tun­tea
itsensä avuttomiksi minua vas­taan,
joka", olin tullut huomattavasti
kymäverisemmäksi ja. jonka säälin­tunne
oli tullut kovaksi elämän anka­rassa
koulussa. •
Vahingonilossani muuttuneesta ti­lanteesta
tunsin miltei olevani valmis
huutamaan ääneen: "Täällä olen mi­nä
herra! Silmänräpäyksessä voin
pakottaa rakastettavan emäntämme
ja tämän näennäisesti niin ylpeän ty­tön
polvilleen eteeni!" Sitäpaitsi
tunsin epäil3^tävää iloa nähdessäni
EUenin valkeat ryst}^! ja havaitessa-ni,
että mrs Sutphen loi minuun ta­vantakaa
tuskaisia silmäyksiä.
Sillävälin kun Dot Archer puheli
ja kenraali Savarton piti mrs Sutphe^
nille seuraa juhlallisesti laverrellen,
tuijotin minä hajamielisesti pöydän
toiseen päähän. Katseeni pysähtyi
.Aleck \Vestbrookiin — hänen yakava
ilmeensä miellytti minua.
Huomasin, että hänen katseensa
\iipyi Ellenissä. Hän katseli väsy­mättä
tytön alaspainuneita kasvoja
s\%issu silmissään omituinen kiilto,
ja suun ympärillä leikki suojeleva,
hellä hymy. Minä säpsähdin, sillä
olin nähnyt tuollaisen katseen toisis­sakin
silmissä — eräässä toisessa
maassa.
"Hyvä Jumala, poikahan on rakas­tunut
häneen", mietin itsekseni. "Ne­pä
ovat kauniita hankkeita, haluai-ei
ollut näkevinään sitä. Hän tans­si
kaikkien poikien kanssa vuorotel­len.
Mutta sitten jMatti pani gramofoo-iiin:
soimaan vanhanmaan masurkkaa
Jivsyen tytöiltä, kuka heistä osaisi
sen. tanssia. Samalla Olavi jo vei
Edithiä lattialle ja he tJinssivat sen
^y\^ toisten katsellessa syrjästä.
Urdts. [Matti sanoi ettei se ollut oikein
että Olavi saisi tanssia yksin Edithin, räistä kohtaan ja haluaisin mielelläni
kan^a
•• •iiuitruuiniuimmniHmiiiuiuiiimiiuuiiiiniiumiiuiniR
sinpa tietää, kuinka pitkälle asia on
mennyt?"
Pelkäsin, että se oli mennyt liian
pitkälle — joka tapauksessa kyllin
pitkälle tuottaakseen surua ja onnet­tomuutta
ainakin toiselle heistä. Tar­kastelin
Aleckia uudelleen; tuo suu
ja nuo, silni^t eivät kuuluneet sellai­selle,
joka ottaa asiat ke\'yesti.
Oliko Ellen lukenut hänen mielen-liikkeensä
yhtä helposti kuin minä?
Nainen on tavallisesti taitava sellai­sissa
^sioissa. Veikö hän Aleckia par­haillaan
huipuille heittäakseen hänet
sitten alas, niinkuin hän oli heittänyt
erään toisen miehen? Sitäpaitsi ei .
ollut lainkaan epätodennäköistä, että
Aleck oli jo tunnustanut rakkauten­sa
hänelle. Pinnallisesti katso^una
asianmukainen ja luonnollinen toimi
— he olivat samanikäiset — kunnioi­tettava
tunne ilmaistuna kunnioitet­tavalle
naiselle. Hymyilin katkeraa
hymyä. Nuoren \Vestbrookin silmät
katsoivat nyt minuun ärsyttävin i l ­mein.
Hän oli sattunut näkemään
sarkastisen hymynf ja, niinkuin näyt­ti,
arvannut pilkalliset ajatukseni.
Poika oli epäilemättä kyllin nuori ja
haaveileva tunteakseen itsensä lou­katuksi
pienimmästäkin kunnioituk­sen
puutteesta hänen sydämensä nais­ta
kohtaan ,vaikka loukkaus supistui-sikin
yhteen ainoaan hymähdykseen.
Poika miellytti minua kuitenliin,
ja kääntyen kohteliaasti EUenin puo­leen
minä virkoin:
"Teillä näyttää olevan täällä eräs
ihailija."
Hän kohotti nopcisti katseensa.
"Oh, koko joukko, epäilitkö sitä?"
"Toivon kuitenkin, ettette pidä
saaliinanne kaikkea, mikä on sattunut
takertumaan v^erkkoihinne — se olisi
aivan liian julmaa."
"Tuohan kuulostaa vertaukselta —
saatte luvan itse selittää sen."
"Esimerkiksi nuori \Vestbrook tuol­la,
hiän luo minuun vihaisia katseita
— kenties sen tähden, että minulla oli
kunnia saattaa teidät pöytään."
"Kuinka naurettavaa!" Hän antoi
katseensa liukua pöytää pitkin, ja
kahdatessaan Aleckin vastasi innok­kaalla
nyökkäyksellä.
"Puhumme juuri sinusta, Aleck",
snoin minä. "Kumpi korva soi?"
"Tietysti se, joka merkitsee, että
te puhutte minusta hyvää." Hänen
epäluulonsa minua kohtaan katosivat
heti.
"Ei kukaan saata muistaa, mikä
korva soi kiitosta ja mikä moitetta",
huudahti Dot Archer. "Eikö se ole
kiusallista! Uskon todellakin ennus­tuksiin
ja tunnen tavatonta mielen­kiintoa
kaikkea mystillistä ja salape-da,
K o i ^ tuihpi se ön^ ~
v a i v a s e n ? ' \ - : > . • "
"Minun pitäisi kai
soi oikea korva", vastasi -Norah hy­myillen.
"Asiasta toiseen", virkkoi John Sa-nähnyt
täällä Amerikassa kuminalli-sen^
ia tapauksia kuin Suezin itäpuo>
,leUa.".\
"Ettekö jumaioi-^jilingiä?" huu­dahti
Dot. "Mahtaa olla äärettömän
mielmUdintoista elää maassa, jossa
x^arton, "Schuyler, luulenpa, että sinä kymmenen käskyä ovat voimassa."
olet psyykillisen tutkimuksen alalla
havainnut merkillisiä seikkoja siellä
itämailla?"
"En todellakaan muista mitään eri­koista,
useimmat itämaalaiset fakiirit
ovat pelkkää huiputusta ja luulen, et­tä
ne henkilöt, jotka puhiivat salatie­teistä
ja tutkivat niitä, havaitsisivat
yhtä paljon merkillistä j a salaperäistä
Fifth Avenuella, joslie vaivautuisivat
katsomaan. Cookin matkailutoimis-
Hänen miehensä keskeytti hänet.
"Mutta etkö vieläkään ymmärrä,
Schuyler, mistä Dot tahtoo saada se­lon:
hän kalastelee la chronique scan-daleuse'a.
Parasta on, että olet va­ruillasi,
sillä ennenkuin aavistatkaan,
on hän saanut sinut ripittämään kai­ken
noista kaukomaiden pikku sulot-tarista."
Kaikkien nauraessa virkkoi Norah
W^tbrook hiljaa minulle: "Mitä
ton matkailijat ovat peittäneet piiolen Willy Archer oikeastaan tarkoittaa,
maailmaa läpitunkemattomaan hun- mitä hän tahtoo saada tietää ?"
"Luulen, että hän ön lukenut joita­kin
sanomalehtijuoru ja. Mies, joka
pitkän aikaa on elänyt villien kes­kuudessa,
ei koskaan pääse panette-,.-
luista. Niinkuin tiedätte, kerrott"
tuun, mutta teidän oppineenne tietä­vät,
että ihmisluonne on kaikkialla
suunnilleen samanlainen."
"Tahdotte tietenkin silla sanoa —
alkoi Ellen viekkaasti hymyillen.
"Teistä tuntuu se, mitä olen sano- Stanleysta hänen ollessaan Afrik
nut, pöyhkeilevältä", sanoin nauraen.
"En tietenkään väitä kykeneväni
ymmärtämään intialaista viisausop-pia,
mutta jospa vain oppisin ajattele­maan
hieman primitiivisemmin, olisi
se helpompaa — ympiärrättekö, mitä
tarkoitan?"
"Tarkoitatte kai kykyä ajatella
primitiivisesti niinkuin villi-ihmi­nen?"
kysyi Norah Westbrook.
'Juuri niin. Täytyy ajatella epä-kultivoidusti
— alastomasti —^ tun­keutua
asian ytimeen saakka tullak­seen
villi-ihmisen näkökannalle."
"Se kuulostaa hiukan barbaarimai­selta",
huomautti Willy Archer, "suo­rastaan
kannibaaliselta. Kieltämättä
on villien elämä hieman — alaston­ta."
"Willy!" huudahti Dot.
"Olette epäilemättä liian vaatima-
Iton, Craig, pystytte varmasti ajatte­lemaan
— epäkultivoidusti", sanoi
mrs Sutphen lempeästi. "Voitte kyllä
olla todellinen barbaari jos se pälkäh­tää
päähänne." "Hän on tosiaankin jotakin ainoa-
Käännyin hymyillen silmälaseja laatuista ja sitäpaitsi hän on useita
kohti. "Yritän joka tapauksessa par- kertoja pelastanut henkeni. Mutta
haillaan opetella sitä. On hyvin edul- paras, mitä hän koskaan on tehnyt"
lista silloin tällöin pukeutua villi-ih­misen
hahmoon, sillä tavoin riistää
naamio ihmisten kasvoilta ja nähdä,
mitä he todellisuudessa ovat."
"Sehän kuulostaa aivan — skan­daalimaiselta",
sanoi Dot -Archer,
kaikenlaisia juttuja, ja kunniakas sa­nomalehdistömme
on myöskin suvain­nut
muistaa mr. Shuyleriä Sumatral­la
muutamiUar pikku anekdooteilla."
"Minkätähden juoruillaan toisista
miehistä, sillävälin kun toiset saavat
olla rauhassa?" Hän murensi haja­mielisesti
leipäpalaa. "Esimerkiksi
John Savartonista ei koskaan voisi
uskoa mitään juttuja." Hänen sini­set
silmänsä viipyivät minussa.
"Kenties muutamat miehet antavat
aihetta—juoruihin."
"Oliko se piikki minulle?"
"Minä näin erään mielenkiintoisen
näköisen miehen, kun me ajoimme pi­halle",
sanoi hän välttäen kysymyk­seni
. "Kuka se oli. Ellen? Hän tui­jotti
herkeämättä minuun."
"Ehkä se oli Craigin autonohjaa-ja."
"Niin, luultavasti hän oli palveli­jani,
du Bois."
"Todellakin? Minusta tuntui, kuin
olisin nähnyt -— hän ei näyttänyt —"
"niinkuin johdanto johonkin noista
ihastuttavista, vaikka hieman uskal­letuista
muistelmista, joita kaikki ih- hosi hänen poskilleen.
— keskeytin itse puheeni. "Pyydän
anteeksi, tietenkään eivät jonkun au-tonohjaajan
urotyöt voi herättää tei­dän
mielenkiintoanne."
"Varmasti ne herättävät", huudah­ti
Norah innokkaasti,
"Mielenkiintoani herättää tosiaan­kin
tuo — tuo —"Tumma puna ko-miset
kirjoittivat Napoleonin tai Lud­vig
neljännentoista tai jonkun toisen
aikoina."
"Ei lainkaan", virkkoi Norah.
"Ymmärrän mitä tarkoitatte, mr.
Schuyler, tahdotte kaikissa olosuh-teis
oppia tuntemaan totuuden elä­mässä."
Katsoin häneen hyväksyvästi. "Si­tä
tahdon — teoriassa ainakin. Kun
käytäntö tulee kysymykseen, olen ha- matkustamaan eräässä junassa, joka
"Tuo tuijotus", nauroi Archer.
"Mutta tuolla miehellä on kauniit,
siniset silmät, Norah — sen olen mi­näkin
huomannut. Jatkakaa, Schuy­ler,
haluamme kaikki kuulla jutun —
jos se on jännittävä."
"Sitä se ei juuri ole."
Mutta minun oli pakko taipua
kaikkien pyyntöön.
"No niin, hän joutui sattumalta
ja sieppasi Mae Derrickin päästä jäseneksi johonkin seuraan, lukas suojelemaan kerittyä lammasta
kumppanikseen. Ensimäiset askeleet joka harrastaisi jonkinlaista tutki- myrskyltä - jonkm aikaa. Katseeni
sekaantui Maelta, mutta, pian hän sai musta. Tiedät kyHä, millaista tutki- siirtyi Ellen Sutphemm.
sopimaan nuo aina' lentävät jalkansa musta tarkoitan?"
Fiatin askeliin. Toiset eivät uskalta- "Ortopedistä", ehdotti \Villy vaka­vat
yrittääkään.
Edith katsoi raskainrsydämin mur­jottavaa
Dickiä, Taikka fcukaait ei
omannut, että tuon iloisen .verhon
alla oli huolestunut sydän. •'.
litalla myöhään sitten tytöt mars­sivat
punkkiinsa ja loput makasivat
«ttialla makuupusseissa. Samoin
Diy(« pojat toisessa majassa.
(Jatkuu)
vasti.
"Niin juuri, ortopedistä, mutta si­nähän
kielsit sen minulta. Wflly sa­noo,
että olisin vam juossut meedioi-
•den ja spiritistienfckojen ja — ja
tsherkessiprinssessojen ja muiden sel­laisten
ihmisten luona, kunnes olisin
saattanut hänet mielipudisuuden par­taalle.
Mutta eikö ole harmiUista, et-tei
muista, minkä korvan pitäisi soi-
Hän kesti katseeni järkähtämättä.
"Ettekö hieman sotkeennu vertauk-sissanne?"
Kenties."
oli täynnä -Amerikaan pyrkiviä siir­tolaisia
— tämä tapahtui Itävallassa.
Siirtolaiset olivat noita hirveitä etelä­eurooppalaisia
joukkueita,, jotka vielä
kerran saattavat perikatoon vafräan
maamme, ellemme ajoissa pidä va­raamme.
Miehet olivat puolihumal-
"Mutta mehän joudumme koko- tuneita, lapset tyytymättömiä, naiset
naan - pois
aiheesta", sanoi Augusta likaisia ja. sairaalloisia.
Ssaalvaapretroänis. tä "sEietltläe k—ö kmoiksseän uset nmyti täoälin­kaan
— Bomeollako?"
"Sumatralla. Kyllä,' mutta salai­suus
piili tavallisesti kaärmeenlumoo-jan
korissa tai loitsijan säkissä.'Olen
V^aununikkunat oHvat'luonnollisesti
suljetut, vaikka oli kuuma kesäpäivä.
Oletteko koskaan nähnyt junailijaa,
joka -omasta.aloitteestaan avabi ik­kunan?
Tällä linjalla hän ei tahto­nut
tfehdä sitä, vaikka ihmiset pyysi-