Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 16, 1940

              I mi Sivu 4 LAUANTAINA, MARRASKUUN 16 PÄIVÄNÄ
5 * M-
< 'A.
^ ' Vi :
e "-f - «S3..
-
•s ^ . i b *
l i ; % I
• « t v " . .
\ yi!
f "lv •*
S •••>i
' '-'0
^3
Jatkoa
II
Oli viimeinkin koittanut tuo odo­tettu
päivä. Tytöt saisivat lakkinsa
tänään. He olivat kaikki niin kovin
hennostuneitay sillä tämä tulisi ole-i
maan jonkinlainen rajarpyykki hei­dän
elämässään.
Ylilääkärit pitivät loistavia puheita
^ heidän jalosta urastaan ja heidän
edesvastuuUisesta tehtävästään. Vii­mein
sitten koitti tuo hetki, että he
saivat mennä ottamaan vastaan val­koiset
lakkinsa. Heitä oli viisi tyt­töä,
joiden vanhemmat ja ystävät oli­vat
tulleet heitä onnittelemaan. Nii­den
joukossa oli myös Edithin isä ja
äiti, jotka säteilivät onnesta nähdes­sään
tj^tärensä saapuneen päämää­räänsä.
Heidän mukanaan oli myös
Olavi. Antaen Edithille kimpun pu­naisia
ruusuja hän onnitteli ilosta sä­dehtivää
tyttöä. Dick ei ollut saapu­nut,
vaikka he olivatkin salaisesti kih­loissa.
Edith matkusti kotiin isän, äidin
ja Olavin seurassa. Hän päätti ottaa
koko kesän loman ennenkuin ryhtyisi
työhön sairaanhoitajana. Hän päät­ti,
ettei hänen kouluutuksensa saisi
mennä aivan hukkaan.
Mutta tuona kesänä, jonka hän
vietti kotona tuttavain ja etenkin
kuumaverisen Dickin seurassa, saat­toi
hänen päätöksensä usein horju­maan.
Pieni epäilyksen kipinä sai
jalansijan hänen pamppailevassa rin­nassaan.
. Joka kerta kun Dick pyysi
häD*ä jättämään uransa ja tulemaan
hänen vaimokseen, hän sai halun
tehdä niin ja antaa myöntävän vas­tauksen.
Töin tuskin hän sai itsensä
päkoitetuksi lähtemään uuteen työ­paikkaansa,
joka oli läheinen kaupun­gin
sairaala. Hän rakasti Dickkiä,
ja kesäiset automatkat olivat lisän­neet
vain tulta hänen rakkaudesta
palavaan sydämeensä.
Mutta kun hän lähti, ei Dick ol­lutkaan
häntä saattelemassa junaan.
Dick oli vieläkin nyrpeissään siitä,
ettei Edith ollut suostunut hänen vaa-timuksiinsa.
Olavi taas oli uskolli­sesti
hyvästelemässä häntä, ja se oli
ktiin voidetta hänen kirvelevään sy­dämeensä.
Olavi vieläkin toivoi että
Edith kyllästyisi tuohon oikuttele­vaan
Dickiin ennenkuin se olisi myö­häistä.
. Edith alkoi toimeensa raskain mie­lin.
Mutta ei ollut kulunut monta­kaan
päivää kun hän saavutti tasa­painonsa
ja oli iloinen, sillä hän ra­kasti
tehtäxiään. Täällä hän tunsi
olevansa kotonaan.
* * *
Aika kului nopeasti. Oli taas jou-b€
lais*n lauseen, että ttanramisc» ky­ky
se oikeastaan erottaa ihmiset e-läituistä.
Hän ci ollut mikään syvä
kam^ioppittuty mutta hänellä oli suu­ret
tiedot ja palava innostus atttiik-kiinoja
häntä on siitä syystä verratta­va
parhaimn humanisteihin, niinkuin
hän^ harvinaisella vaistollansa vanho-
^ jen käsikirjoitusten etsimisessä voit­ti
heidät kaikki. Ja hän tunsi ja ra­kasti
todellisuutta niinkuin oikea re­nessanssin
lapsi.
Hän on, motunc vikoincnsa^ kuiten­kin
etmnmän myötäiuntoa herättäviä
henkilöitä humanistien kirjavasta
joukosta; ja hänen ansiokas työnsä
kiassitlisen khrj(Jlisuuden hyväksi py­syy
varmaan iäti arvossaan.
KIEJ. F—A.
luaatto kun Edith astui junaan, joka
toisi hänet kotiin kahden viikon lo­malle.
Hän oli niin onnellinen ase­tellessaan
laukkujaan ylös. Mutta is­tuessaan
alas vaunun penkille, hänen
innostuksensa laski, sillä häntä vasta­päätä
istui Bertta Keeler, myös ko­tiin
matkalla. He yrittivät keskus­tella,
mutta puhe ei tahtonut luistaa,
joten he kumpikin ottivat romaanit
esille, Edith myös laatikon pähkinöitä
joista hän piti paljon. Hän tarjosi
myöskin Bertalle, mutta tämä ravisti
päätään kieltävästi:
"En uskalla pelotta katsoakaan
pähkinöihin, ne ovat niin kovin lihoit-tavia.
Kuinka voit niitä vielä syö-däkin?
Etkö pelkää että saat pian
vähintään kaksi sataa paunaa läskiä
luittesi peitteeksi?"
"En miriä pelkää pähkinöitä. Voi­han
ihminen voimistella jos ei satu
niuuta liikuntoa olemaan — mutta
rninun alallani sitä on kylliksi. Voisin
syödä vaikka tynnyrin pähkinöitä
ja sittenkin säilyttää virtaviivaisen
vartaloni!" sanoi Edith pistäen päh­kinän
valkoisten hampaittensa väliin.
Hän tiesi että Bertta ei uskaltanut
syödä mitään "lihottavaa". Bertta
työskenteli konekirjoittajattarena ja
paljo istuminen uhkasi käydä vaaralli­seksi
hänen solakalle vartalolleen. Ja
sen sijaan, että hän olisi voimistellut
säännöllisesti, piti hän enempi loikoi-lemisesta
romaanin parissa, nälkiin­nyttäen
itseään, pysyäkseen virtavii­vaisena,
"3e on kallis hinta virta-viivoista",
ajatteli Edith hymyillen it­sekseen.
\'^iimein oltiin kotiasem2.?la. Bertta
käveli alas junasta hänen edellään
suoraan Dickin syleilyyn. Edith
huomasi, että tuo ei ollut ensimäinen
kerta, sillä Bertta näytti olevan täysin
onnellinen, suudellen Dickiä huulille.
Dick näytti olevan vähän häpeis­sään,
irroittaen Berttan kädet kau­lastaan,
i::utta Edith huomasi, että
Dickin kädet viipyivät puristaen
Berttan käsiä ja Bi^rtta hymyili hä­nelle
onnellisena.
Edith ei ollut huamaavinaankaan
tuota tapahtumaa l un hän asteli var­talo
suorana Dickin ohi 01a\nn luo,
joka seisoi vähän kauempana odot­taen.
•
He tervehtivät lämpimästi ja Edith
kys3ri, jos hän saisi mennä kotiin Olä-vin
autossa. 01a\i tarttui Edithin
laukkuihm ja he lähtivät hänen au­tollaan.
01a\d asetteli villapeitteen
Edithin ohkaisiin silkkisukkiin puetr-tujen
säärien peitteeksi. Hän oli aina
niin huomaax-ainen. Edith hymyili
kiitokseksi.
"Tuletko ensi pyhänä Karhukuk-kulalle?"
kysäsi Olavi ensi sanoikseen.
"KyUä. aiatti kirjoitti siitä jo
viime \nikolla. Olisi synti antaa sel­laisen
tilaisuuden luistaa ohi", Edith
vastasi ja heidän katseensa yhtyivät
hetkiseksi. Edith punastui somasti.
".Ar\'aan sen. Sinä nautit ulfcoil-maliikunnosta
niinkuin minäkin. On
ihanaa antaa tuulen piestä kasvoja ja
ilma\-irtain viheltää korvissa lasket­taessa
äläs Karhukukkulalta. Ja
Matti on kuulemma tehnyt hyppy­rinkin
— jos uskallat koettaa sitä
Edith.^*
"Kun nyt ensiksi näen, kuinka
hengenx-aärillinen se on", sanoi Edith
naurahtaen ja katsoen noihin sinisiin
vakaviin silmiin. Muttaf s 4 mrta hän
oli lukenut katseesta, sai hänet pu­nastumaan.
Hän ei voinut itselleen-kään
tunnustaa, että Olavi rakasti
häntä, sillä hän itse oli sokeasti ra­kastunut
tummaan Dickiin. Tuossa;
tyynessä vaaleassa miehessä oli jotain
niin turvallista ja — niin suloista.
Mutta niin eri tavalla kuin Diddssä,
joka sai hänen verensä niin kuumana
sykkimään pelkällä katseellaan.
Olavi puristi vielä kerran pientä
valkoista kättä, joka lepäsi häneii o-massaan
niin luottavasti. Hänen rak­kautensa
ei ollut niirikirin Dickin,
joka halusi murtaa kaikki vastukset
pelkällä kiihkeydellä — joka synnytti
Edithin rinnassa kapinaa ja samalla
myös halun vastata siihen yhtä kiih­keästi.
Monta kertaa Edith ei tien­nyt
itsekään kumpaa hän rakasti —
tuota vaaleaa sorjaa Olavia, vaiko
tummaa ja jäntevää Dickiä.
Olavi painoi auton käyntiin ja he
vierivät lumista tietä läpi metsien
Edithin kotipihalle.^
Siellä oli äiti ja isä vastassa syleil­len
ja pyöritellen tytärtään ilosta. Isä
otti toisen Elithin laukuista ja viittasi
Olavin ottamaan toisen — äidin vielä
syleillessä lastaan. Viimein kylmä
talvi-ilma herätti heidät ja he seurasi­vat
miehiä sisälle.
Edithin äiti pyysi Olavia jäämään
tuliaiskahville. Hän piti tuosta vaa­leasta
pajosta ja olisi ollut valmis
kuinka suureen uhraukseen tahansa,
jos vain olisi saanut sillä tyttärensä
rakkauden kääntymään Olaviin. Hän
tiesi että Olavi jumaloi Edithiä, ra­kastaen
sitä paikkaa missä tyttö sei­soikin.
Mutta hän oli voimaton teke­mään
mitään, sillä rakkautta ei niin
vain voida muuttaa.
Siinä kahvia juodessa keskusteltiin
kuulumisia sieltä ja täältä. Tuntui
taas niin hyvältä olla kotona. Edith
nauroi paljon ja Olavi hymyili tyy­tyväistä
hymyään. Hän nautti Edit­hin
seurassa, jonka Dick valloitti niin
usein.
Viimein päivän hämärtyessä iltaan,
Olavi nousi lähteäkseen kotim. Edith
nousi myös saattelemaan hänet ulko-ovelle.
"Näkemiin lauantaihin asti", sanoi
Olavi. Edith huiskutti kättään hy­västiksi.
Hän tuskin ehti sisälle kun puhelin
soi ja hän riensi vastaamaan. Se oli
Dick, joka pyysi Edithiä tulemaan
kanssaan ulos. Edithin teki mieli sa-
. noa, että mennä Berttan kanssa, mut­ta
hän hillitsi itsensä.' Hän halusi
puhuteUa Dickiä ja mahdollisesti an­taa
sormuksen takaisin, siksi hän
myönsikin tulevansa ajelulle.
Mutta kun hän taas tapasi Dickin,
antoi hän kaikki anteeksi niinkuin jo
niin monta kertaa ennen. Dickin kuu­mat
suudelmat pyyhkivät kaikki aja­tuksetkin
kihlauksen purkamisesta.
Hän rakasti tuota poikaa huolimatta
hänen heikkouksistaan. Ja kun myö­hään
iUalla Dick jätti hänet kotipor-taalleen,
oli kaikki taasen ennallaan.
Dick lupasi tulla noutamaan Edithin
ensi lauantaina iltapäivällä hiihto­retkelle
ja kaikki tulisi kääntymään '
hyväksi.
Lauantaipäivä valkeni aurinkoise­na.
Edithiä pakkasi laulattamaan,
tuntui niin suloiselta ajatella hiihto­matkaa.
Hänellä,tulisi olemaan niin
hauskaa tuolla lumisessa valtakun­nassa.
Iltapäivä oli lämmin, olisi melkehi
luullut olevan kevättä ilmassa. Dlc^n
auto tulla huristi lumisella maanUeU
lä, mutta Edith kääntyi vielä tarkas­tamaan
itseään peilin edessä!" :peiiL^
tä katsoi soma vaaleakutrinen tjttö
jolla oli suuret siniset silmät jalap!
sen kasvot. Mutta samalla hän kuuH
Dickin kutsun:
"Hei Dee-dee! Oletko nukkunut
matkamme pilalle? Toiset ovat jo
matkalla ja meidän täytyy noutaa
vielä Derrickin kaksoset matkalla."
"Ivyllä me vielä ehdimme", sanoi
Edith tyynesti, köyttäen suksensa
Dickin auton sivuun. Edith, tunsi
nautintoa ollessaan puettu kirkkaan
siniseen, hiihtopukuunsa. Se luntui
niin hyvältä kovaksi tärkättyjen vai-koisten
univormujen jälkeen. Hän
istahti Dickin vierelle ja niin oltiin
matkalla.
Pian taas Dick pysäytti auton, sillä
mutkan takaa pyrähti kaksi, seitsen-toista
vuotiasta tyttölasta.. Ne olivat
iVIarylyn ja Mae. Derrick, tai parem­min
tunnetut vain Derrickin kaksos­ten
nimellä. Näppärästi he sitoivat
suksensa auton sivuun, jossa jo kaksi
paria oli ennestään, ja hyppäsivät
notkeasti auton takaistuimelle. .Oltiin
taas matkalla.
Edith ihmetteli, kuinka nuo kak­soset
olivat niin kasvaneet. Hän
muisti heidät sellaisina kuin be olivat
kaksi vuotta sitten, ennenkuin he
lähtivät kaupungin kouluun. Silloin
tytöt olivat vain pitkäsäärisiä ja köm­pelöitä,
mutta nyt he olivat ..hyxin-muodostunieita^
neitosia.
"Niin aika kuluu. Pian sinustakin
tulee vanhapiika, jos et tule pian vai­mokseni'.'^
sanoi Dick.
^ "Ei vielä, Dick. Mehän-olemme
vielä nuoria. Olen vasta kaksik}Tn-mentäkaksi,
sehän on vielä kaukana
varihanpiian iästä. Olenhan luvannut
tulla'\'aimoksesi ensi kesänä — mikii
nyt sitten muuttaisimme ajan.'
"Niin miksi?" sanoi Dick halvek­sien
ja huonotuulisesti, puhumatta lo­pulla
matkaa mitään.
Marylyn rupatteli ahkerasti. Ja
tytöt nauraa kikattivat.
"Tiedätkö Dee-dee, että Matti on
kutsunut paksun Sanninkin tällä ker­taa?
Se on se Adamsin tiskari, jolla
on sääret kuin elefantilla ja ruumis
kuin tynnyri. Haluaisinpa nähdä
kuinka hän pyörii sen Matin hyppy­rin
alas — hi. hi, hi!" Ja Edithin
täytyi nauraa tyttöjen mielikuntuk-seUe.
Etenkin Marylyn oli saaniitiy-vän
annoksen mielikuvitusta pieneen
sievään päähänsä.
Matka kului nopeasti, sillä Dick
oU huonoUa tuulella ja ajoi kovalla
vauhdilla, huolimatta toisten huo­mautuksista.
Matin majan edfösa
seisoikin jo kaksi niuuta autoa ja pian
kuului tervehdyksiä suomen- ja eng­lanninkielellä.
Matin pieni.joulukuusi öli vielä si­sällä,
sillä hän sanoi, ettei hänen
joulunsa tullut ennenkuin tuo iloinen
sakki toi sen tuUessaan. Ja todellakin
kaikki olivat tuoneet lahjoja .MaUHe.
Suuria laatikoita suklaata ja monen­laista
tavaraa.
Edith antoi Matille kauniin tee-pannun,
joka oli täytetty kotitekoisil­la
leivoksHla. Ja Matti sanoi ylFä5-
ti, ettei hän ollut koskaan maistanut
sen maukkaampia leivoksia, kuin mitä
Kokon Lempi pani kokoon.
Ilta kului hupaisesti. Nuoret
tanssi\'at — ja eikös \aimein ^Jalti-kin
innostunut tanssittamaan paksa^
Sannia. Ja kaikilla oli hauskaa. _
Dick hakkaili Berttaa, mutu