Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 13, 1940

              Sivu 8
L A U A X T A I X A . T A M M I K U U N 13 PÄIVÄNÄ
SATOI kuin saavista kaataen tuo­na
iltana, jolloin saavuin kau­punkiin.
Lompakossani oli viisisa­taa
markkaa, jotka aioin tuhlata en­nen
yötä jossakin ravintolassa. Sen-jälkeen
en enää tarvitsisi rahaa.
Pääkaupungin iloinen ja eloisa elä­mä
huokui vastaani heti vaunusta
laskeutuessani. Lähdin kuljeskele-,
maan. Ravintoloista ja kahviloista
kaikui musiikki ja melu. Sytytin sa­vukkeen
ja jätin sen roikkumaan huo­lettomasti
suupieleeni. "Juo, naura
ja ole iloinen, sillä ennen yötä olet
kuoleva", sanoin itsekseni ja tunnus­telin
revolveria, joka oli taskussani.
Niin, ennen yötä astuisi Pekka
Aho, varas, joka oli murtanut naisen
sydämen ja murskannut vanhan mie­hen
elämän, jonnekin yksinäiseen
soppeen, kohottaisi revolverin ohi­molleen
— ja lakkaisi olemasta.
Kaihdoin suurempia ravintoloita,
sillä niissähän olisi voinut tavata
tuttavia, ja menin viimein eräällä
s>TJäkadulla olevaan pieneen olutka-pakkaan.
Muutamia humalaisia mie­hiä
istuskeli pöytien ääressä, ja hei­dän
seurassaan oli epämääräisen nä­köisiä
naisia. Nurkassa oli gramofo­ni,
joka soi lakkaamatta.
Tummatukkainen tyttö, joka muis­tutti
minusta jotakin eksoottista kuk­kaa,
hoiti tarjoilua. Tilasin olutta,
ja ^aarPSfShi sen tyhjensin kolpakon
yhdellä siemauksella. Sen jälkeen
kolpakko seurasi .toistaan.
"Hei, tarjoan kaikille kolpakon!"
huusin äkkiä.
Tarjoukseni herätti vihastuksen
myrskyn. Muudan nainen istuutui
pöytääni ja loi minuun rohkeita kat­seita.
Pieni tarjoilijatar tuli luoksemme.
"Anna hänen olla rauhassa, Eeva',,
hän sanoi kiivaasti. "Etkö käsitä,
että hän haluaa ensin jotakin suu­hunpantavaa."
-—^ ~~ ~"
Häh vei minut erääseeii vapaaseen
pöytään. Vakuutin ,etten halunnut
ruokaa, vaan sensijaan enemmän
olutta. Kun hän tuli takaisin täysi­näinen
kolpakko kädessään, katselin
häntä tarkemmin enkä voinut olla
ihailematta hänen kauneuttaan. Hän
oli hyvin tumma, ruskeasilmäinen,
hänen ihöiigä oli silkinhieno, ja hä­nen
hymyillessään paljastuivat pu­naisten
huulien takaa heimenvalkpi-set
hampaat. Hän sanoi, että hänen
nimensä oli Irma jäHittä hänen suo­nissaan
\nrtasi pisara etelän verta.
Jo pelkällä vastakohdallaan hän
toi mieleeni Ritvan, jonka vaaleat
hiukset tekivät hänen kasvonsa bu-don
kuulakkaiksi ja jonka rauhälli-roilla
("krappanoiUa"), jotka salli-.
vat \'alon pääsyn kiven sivuille j a adi-le,
mutta pieneen kuoppaan tai me­tallin
pintaan juotettuun feehikköpn
(sarjaistutus), jonka, pohja väcite-tään
niin, että jalokivi esiintj-y eduk­seen.
Jo kiinnitystavastakin voi siis .
päätellä jalokivisormuksen arvokkuu-
^•den.- .
Pikemmin erikoisia kuin kauniita
ovat sellaiset sormukset, joihin on si­joitettu
esim. medaljongeja rakkait­ten
kuvien kantamista varten tai :
kääpiökelloja jrms. Tällaiset sor­mukset
jatkavat ta\'allaan perinteitä
niiltä ajoilta, joina sormuksia käytet­tiin
saäaisuuksieii, yksinpä> kuolemaa
j a ^uboa tuottavien mj^^yjenkin
katk^>aikkoiim.
Oikea sormus on aina vain sor­mus!
nen kauneus oli kuin virkistävä juo­ma
janoiselle miehelle. Ritva ja Lau-risetäl
Ajatellessani noita kahta,
jotka olivat pitäneet minusta, alkoi­vat
omantunnonvaivat painaa jälleen
mieltäni.
Särisevä jazzlevy loppui, mutta
uusi pantiin heti tilalle. Irma jätti
minut lähtien toimittamaan muita
tehtäviään. Istuessani siinä yksin
kertasin mielessäni kaikki ne tapauk­set,
jotka olivat saaneet minut siihen,
että istuin nyt tässä revolveri tas­kussani.
Olen syntynyt ja kasvanut Oulus­sa.
Ollessani viidentoista vuoden
ikäinen kuolivat vanhempani -espau'^
punkiimme. Hän oli hyvin virnaan-menevä,
mutta-., vaikka hän kä3^ti
suunnattomia määriä alkoholia, ei
hän ollut juuri koskaan humalassa.
Hänellä oli hyviii ohuet huulet, jot­ka
näjltivät aina hymyilevän ivalli­sesti,
eikä hän koskaan katsonut ke­tään
ihmistä silmiin.
Jo ensi tapaamisestamme lähtien
huomasin, että Väisäsellä oli omitui-tervehtinyt
minua, vaan ojena.^
sijaan minullie shekin.
"Oletko sinä kirjoittanut taui^i^;
hän kysyi.
Shekki oli asetettu kymmet
hannelle markalle. Se oli os#'
omistajalle,^ j ^ alle oli vääi
Lauri-sedän nimi. Takapuoli^
joku epäselvä nimi. Kylmä hftji-hosi
ptsaileni. Eii voinut k i e l t ^|
nen, suggeroiva vaikutus minuun. ' teikö käsiala biisi ollut minup. i
Olin hyvin immarreltu siitä, eittä tuol­lainen
maailmaa nähnyt mies nuo­lellaan
seurusteli Ijanssani. Hänen
seurassaan totuin hyvin pian alkoho­lin
käyttöön, jai ravintoloissa istu­minen
alkoi tulla minulle tayaksi.
m " j " oli täsmälleen sam
kuih minun. Olin nähtävästi jö
humalassa ollessani v^rentänjrt
ri-sedäh nimen! '
Vähitellen «n ollut enää oma: itse­ni,
enyJcsinkertaisesti voinut olla i l -
man^^Q3iÄ2S>^^ oli*ppi^:€^ä^:^^ Huqss^ ph rahia^v^
Sedän silmät: säkenöivät
*^Iet: en^nupäiijföv Aho, josl^
tullut yaras", hän sanoi katkc
" J a kiitän Luoja^njlj ettiel i§äsi-jantautiin,
ja Lauri-setä otti minut p i e n | ^ ^ ( ^ § ^ i ^ i B p i ö^
hoiviinsa. Hän oli varakas vaiihä- iso piöHö.*''L katseli miiiua
poika. Hänen hiuksensa- olivat jo usein ihmetellen, ja Ritvan silmät
melkein valkoiset, ja hänellä oli te- alkoivat tulla levottomiksi. Nämä
rävät ja läpitunkevat, mutta hyvin kaksi, jotka pitivät minusta, aavistir
ystävälliset silmät. Hän kasvatti ja vat, ,,että jotakin oli hullusti, mutta
koulutti minut kuin oman poikansa, eivät kuitenkaan käsittäneet, mistä
ja tuona päivänä, jolloin sain valkoi- oli k3^ymys.
sen lakin, tarttui hän isällisesti har- Työni alkoi kärsiä, ja erään ker-tioihini
ja sanoi, että se p^ivä oli ran minut kutsuttiin johtajan puheil-
^ le erään törkeän erehdyksen takia,
jonka olin tehnyt.
ihanin hänen elämässään.
Melkein heti lakin saatuani pääsin
harjoittelijaksi erääseen kaupungin Säikähdin ja heitin pullon pois.
pankkiin, ja kun j o lyhyen ajan kur Lupasin itselleni, etten enää lankeaisi
luttua pääsin vakinaiseksi virkaili­jaksi,
ei setäni ylpeydellä tahtonut
olla rajoja. Lisätuloja saadakseni
aloin sitäpaitsi kirjoitella pienig, no­velleja,
joita lähetin eri lehtiin.
Suunnilleen samoihin aikoihin ta­pasin
Ritvan ja rakastuin häneen
heti ensi näkemältä. Hän kuului kau­pungin
kermaan, ja hän oli sekä kau­nis
että älykäs. Olin hirveän on-kiusaukseen.
Mutta oli miten öli,
en voinut vastustaa Väisäsen pilkalr
lista naurua, kun kieltäydyin lähte­mästä
hänen kanssaan. Tietysti läh­din
hänen kanssaan, ja viikkoa myö­hemmin
tein työssäni niin guuren
virheen, että minut heti erotettiin.
Minulla ei ollut rohkeutta katsoa
Lauri-setää silmiin, ja siitä syystä
vuokrasin pienen huoneen laitakaii-nellmen.
Sitäpaitsi Lauri-setä kun- pungilla ja koetin hukuttaa suruni
nioitti Ritvaa suuresti.
" H ä a on täydellinen, Pekka", hän
sanoi minulle usein. "En tiedä ke­tään,
kenen kanssa toivoisin sinun
mieluimmin menevän naimisiin."
Mutta sitten ilmestyi Mikko Väi-viinaan.
Väisänen etsi minut käsiin­sä
sieltäkin, j a ne rahat, jotka mi­nulla
vielä oli jäljellä, kulutimme
yhteisissä hummauksissa. Mutta kun
rahani olivat loppuneet, heräsivät
minussa ne kunniantunnon rippeet.
sähen elämääni kuin musta varjo. En jotka minussa vielä olivat jäljellä, ja
s w t syytää VVääwisää<s:ttää , en v.ror.ii «syr,y,ft*tyäöä hk^eJ­päätin
lähtcä Lauri^sedäh ja Ritvan
tään, enempää kuin itseänikään. Ole­tan,
että luonteessani oli aina ollut
tuo heikko kohta, joka ennemmin täi
myöhemmin paljastuisi. :
Väisänen oli sanomalehtimies, en­kä
oikeastaan tiedä, mistä syystä hän
oli tullut pieneen, rauhalliseen kau-luo
— kaikesta huolimatta. Kunhan
saisin vain heidän anteeksiantonsa,
voisin kyllä vielä parantaa tapaani.
Tapasin Lauri-sedän, hänen työ­huoneessaan.
Hän oli mielestäni van*
hentunut hyvin paljon siitä, kun hä­net
viimeksi olin nähnyt. Hän ei
'veluksen, että, katoat silmistäni. F
tahdo nähdä sinua enää
kaan."
Vapisin kuin horkjtösav
- ' t i e t ä ä k ö ti^tääk^. R
"VelyoUisuutem olii kertpi^i^^h^
Hän ei halua tavata sinua:enäp...01ö
särkenyt Mneh sydämensä.'' SittgÄ
hän kääntyi kiivaasti j a poistui huo^l
neestai
Seisoin, kauan; aikaa, paikoillani; jal
katselin noita tuttuja esineitä. En
voinut kuolemäksenikiaan muistaa,
milloin olin kirjoittanut tuon kizor
tun shekin. Mutta käsialahan oli sel­västi
minun! Olin väärentäjä ja va­ras!
Ainoa, ruiUä yöisin sovittaa
hoittäyan. tekoni, oli; lopettaa kurja
elämäni. JEilcähan" se olla nim-vaikeata.
Matkustaisin:., JEJelginkifp,
joisin ensin tarpeekseni saadakseni
rohkeutta ja sitten ampuisin,, kuulan.;
otsaani. ' ' ,.;
Menin entinen hupTaejBSjeen j a otin
pieneu: revolverini. Sitt^_ poistuin
talosta u^altamatta katsella ympä­rilleni.
M«nin suoraa; päätä asemalle
ja ostin Upun H:elsinkiin. Pääkaii-punkjhan
oli siksi suuri paikka, ettei
yhden ihmisen itsemurha herättäisi
kovinkaan suurta, huomiota. Ei Lau­ri-
sedän eikä Rityan tarvitsisi enää
koskaan nähdä Pekka Ahoa, varas­t
a . , .
'Piimii; t<rikt Koinlai niin?»
•<Ni> niiksi täti sitten kirkuu?"
Sain juuri lasini tyhjäksi, kun Ir­ma
saapui jälleen luokseni.
"Nauratte ja tuhlaatte rahaa", hän
sanoi hiljaa, "mutta sydämenne ei
ole iloinen."
"Olette aivan väärässä." Ja niin
tilasin vielä kolpakon itselleni ja
muille. Puoliyö, alkoi lähestyä, ja
taskuni alkoivat olla tyhjät. Aikani
oli tullut. Tilasin ^aeIä viimeisen
vahvistusry3T53m. Tunsin, että Irma
piti minua salaa silmällä.
"Minne aiotte lähteä täältä?" iiäu
kysyi.
"Luoja tietää", mutisin. "Olette
ihyvin- herttainen, Jrma, miitta. minun'
on nyt kuitehkin lähdettävä. Hyr
•västi!" '
"Voi, älkää, sanoko hyvästi —- sa­nokaa
näkemjun, sillä tottakai tulette
huonaenna uudelleen! "
Pudistin päätäni. J
"Pelkäänpä, etten tule."
Nousin äkkiä; j a poist^iin^^k^
Lähdin kuljeskelema^ JNjunkkinie-meen
päin. Siellähän ei tähän ai-kaajtt
ollut katsojista p^elkoa; Kä-~
teni ei vapissut öllehkaah^
revolv^in esille ja ptjisdn- varmisti^
men. Kuin suihun k e s k i t ä näin Rit­van
kyjqideaset silmät jatLauriisedätt
kalpeat kasvot. ',
j f e t i n ^ Tevolverin o^mQUemv J*
samassa kuulin jonkun huutavan» 3*
joku l^estyi minua juosten. Ja^^sa-massa
kun painoin liipasinta, heittäy-m
mm m ^^^^^^ mm.