Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 6, 1943

              lleen 'kiduttaa piikaa niin vähäl-ruoalla,
varsinkin kyn hän odottaa
ta." .
•Miksikä minä hänelle, päivätyÖ-jgglle
— syököön kotiin päästyään
aia ruokiaan."
\Vinifred \'ietiin vastaanottohuo-eseen
ja asetettiin sohvalle.
Levätkää vähäsen -aikaa", sanoi
äkäri, "kyllä tämä'kohtaus menee
itse. Onnettomuudeksi emme voi
ädä tänne, siis pyytäisin että pitäi-te
lapsista huolta kunnes Georgia
apuu koulusta. Menkää sitten ko-n
ja koettakaa olla helpolla, airia-n
pari kuukautta."
Levätessään tässä näin heikkona
inifred kuuli riitelemistä herras-en
keskuudessa. "Jos biisit tyttöä
nnollisesti ruokkinut, ei hän olisi
Iäisessä tilassa", kuuluivat syytök-
, ja rouva yhtä tuikeasti- vastasi,
ei hän pitäisi päivääkään enem-ä
sellaista ihmistä talossa.
Winifred siis sai mennä. Ainahan
Iäisessä pikkupaikassa löytyi per-en
äitejä tai muita, jotka eivät voi-et
mennä kauemmaksi työtä etsi-aän.
Yksinään, kauhistuen elämää
[kurjaa talvea, mikä oli edessään,^
i Winifred viettää päivänsä. Hän,
ka oli itsekin lapsi ja odotti uutta
imää tällaisessa paikassa. Illalla
n elpyi, kun Onni saapui kotiin,
an kurja ja kylmä tämä paikka oli.
ikerrasta kuului lasten poraamista
kiusaantuneen äidin kirkaisuja.
Häkään ei ollut aina rauhaa, sillä
^in alakerran perheenisä tuli kotiin
nalassa ja alkoi riidellä vaimonsa
issa. Onni ei tätä.kuullut, sillä
vän työn jälkeen-hän nukkui sy-ti,
vaan Winifred, jolla ei ollut
ään muuta tekemistä kuin istua ja
telia, ei saanut unesta kiinni.
Hnifred katui nyt jokaista senttiä
kä he olivat tuhlanneet huvituk-
. Olivathan he melkein joka lau-li-
ilta käyneet haalilla tanssimas-
Winifred tiesi, että tästä hän sai-ieläkin
enemmän vihaa vanhem-aan,
vaan eivät Suomi-kysymyk-
?ivätkä punakauhu olleet merkin-mitään
Onnille ja hänelle — he
it menneet sinne tanssimaan ja
tpä ostaneet kahvikupinkin, Wi-
'd laski sormillaan ne viidenkym-m
sentin rahat, mitkä he olivat
täneet huvitteluun,
men joulua he kyllä saivat uunin
•lian — vanhat, rikkinäiset, mel-mitättömät.
Omistaakseen nä-n
olivat he saaneet syödä hyvin
isti. Winifred laihtui ja tuli te-vsi
kasvoiltaan, vaikka muu var­sa
näyttikin paksulta. Kaiholla
nuisteli maidon ja munien pal-
1 vanhempiensa farmilla ja mel-'
tkl ajatellessaan kanoja, joita
lie ja koiralle heitettiin joka
koska väki oli niihin niin kylty-
\ aikkapa heillä olivatkin nyt
lämmitysvehkeet, ei niistä ollut
» hyötyä, sillä Onnin palkka ei
^ut riittää polttoaineihin.
:>hon farmilla oli paljon metsää,
vain hakkaisi ja sahaisi puut.
«mmin Winifred oli kääntynyt
1 appiukostaan, kun tämä tuli
vatsomaan, vaan ajatellessaan
fnetsää ja puitten paljoutta hän
tuon ukon kotiinsa ainakin
t^nellyllä kohteliaisuudella,
^lä minä ymmärrän npiksikä
nyt lellitellään", sanoi juopu-iJes.
"Paikkanne on kylmä
^^•^tta, kakarat, ja luulette et­te
minulta puita. Älkää luulko
ykää ylpeydessänne. Onni,
saat luvan väristä hienosukui-
^asi kanssa."
"Isä, puut metsässä aivan mätäne­vät
— jos minä voisin sinne päästä
sunnuntaisin ja muina vapaa-aikoina
niitä sahamaan ja vetämään, eihän
kukaan siitä pahentuisi."
"Ei yhtään tikkua — jos olisitte
kunnon lapsia tulisitte vanhan mie
hen kanssa asumaan ettekä jättäisi
häntä yksin."
"Isä, VVinifred ei" voi nykyään
kestää sellaista elämää, ymmärräthän
sen.''
"Sellaista elämää — sellaista elä­mää
— se on ennen kelvannut sulle,
miksikä ei siis akallesi?'' raivosi Elias
Ruoho. .
Harva nainen sellaista kauan kes­tää
— olkoon kunnollinen taikka kel­voton",
vastasi poika. "Näyttää että
taloudenhoitaja toisensa jälkeen si­nutkin
jättää."
Kiroten vanha mies jätti heidät ja
Winifred nyyhkytti, Onnin koettaes­sa
häntä lohdutella. Yhdestä asiasta
VVinifred voi olla kiitollinen — siitä
ettei tuo kauhea Brerida käynyt heitä
katsomassa, koska oli niin kaukana
työssä. Jos Onnin sisko olisi heillä
vieraillut, olisi Winifred varmasti
tehnyt itsemurhan, niin hän ainakin ,
ajatteli. Olihan aivan tarpeeksi että
tuollaista juopporenttu isää piti sie­tää,
vaan.jos vielä sen lisäksi hänen
olisi pitänyt olla kohtelias sellaiselle
letukalle, se olisi ollut liikaa. VVini­fred
vuoroittain jähmettyi ja taasen
tunsi omituisen kuumuuden käyvän
läpi ruumiinsa muistellessa sitä. hu­hua,
mitä hän oli miehestään kuullut
kesällä, silloin kun maailma oli vielä
lämmin ja ihana.
Nyt hän seisoi ikkunan vieressä
ja katseli lumikinoksia, jotka likaan­tuivat
ohikulkivien junien savusta.
Ikkunan edessä oli hirveä veto, pa­rasta
oli seistä uunin edessä, jos siinä
oli tulen hituistakaan. Ei kukaan
enää heillä vieraillut. Kuka heitä
muisteli edes joulupyhinä. Brenda
sentään lähetti joulukortin, samaten
Elsie. Onni sai gasoliisimyymälän
omistajalta viisi dollaria, vaan sekin
meni sohvasängyn maksuihin. Aina­kin
sen he nyt omistivat.
Joku koputti ovelle.
"Kuiijka hirveät rappuset!" huu­dahti
Anelma Holm ja katsoi häm­mästyneenä
\Vinifrediä, joka värisi
villatakissaan.
"Ehkäpä voisin laittaa kahvia",
"VVinifred etsi epätoivoisena papereita
ja muutamia lastuja.
"Ei, ei tarvitse", vastasi Anelma
lempeästi. "Ulkona on niin mahdo­ton
ilma, uskon että lämpömittari on
näin keskipäivälläkin monta astetta
alle nollan. Kun miehelläni oli os­toksia
kylällä, pistäydyin sinua kat­somaan,
nähdäkseni kuinka voit.
Mutta jos olen liika kauan, niin mah­dollisesti
ei auto ala käymään, siis
h3rvästi ja parasta onnea."
\Vinifred oli suuttunut muistelles­saan
ilmettä minkä hän oli huoman­nut
Anelman silmissä. Y'ksinpä tä­mäkin
nainen, joka oli kesällä hänelle
puhunut niin innostavia sanoja ensi-lemmestä,
nyt kammoi ja häpesi hän­tä.
\Vinifred purskahti itkuun. Hän
teki parastansa Onnin palkalla, vaan
kun kaikki täytyi ostaa, niin elämä
oli kallista. Ehkäpä Anelma oli pe­lännyt
kylmyyttä ja kurjuutta näiden
huoneiden sisällä, tai ehkäpä äiti oli
tälle ystävälleen kertonut sen — hir­veän
jutun.
Winifred ei kauan voinut itkeä, sil­lä
hetken perästä jostakin heille tuo­tiin
tonni kivihiiltä — vieläpä oli jo­ku
sen maksanutkin. Kiitollisuuden
tunne tävtti nuoren vaimon. Hän
Jokela, toukokuun 1 p n ä 1932,
kello 3 a.
„ Rakois Eevaf
Nyt se sitten tapahtui, punaisen li­pun
ja ylioppilaslakin päu-änäl
"Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!"
Etten vain olisi vaipunut syvemmälle
sorron jröhön? Ei sentään kannata
etukäteen surra,
Lajtya on hiukan " hermoille käyvä
mies. Ei nukiita nyt yhtään. Jos
elämä olisi romaani, vilkaisisin heti
loppuun, montako yötä saan valvoa
Latvan tähden. Mutta sitä varten
vauvoina nukumme päivät, että isoina
jaksamme valvoa öitä. Onneksi en
osaa keturoida vuoteessa unettomana,
vaan käytän yöni näin hyödyllisesti.
Sain eilen kirjeesi. Kiitos siitä.
Sanoit riemumneesi antamistani ruk­kasista
ja kehoitat olemaan edelleen­kin
voravainen hänen suhteensa. Elä
pelkää! Minä olen varovainen. Ra­kastumisesta
ei ole pelkoa.
Nyt seuraa jatko Kirsti Leivon ro­manttisiin
seikkailuihin.
Romanttinen seikkailu alkaa tässä
luvussa hiukan epäromanttisesta pai­kasta,
navetasta. Olin siellä neuvo- *
massa uudelle kotihengettärellemme
Lempille, miten lukkarin lehmiä hoi­detaan.
Navetan ovelle koputettiin. Tanu
siellä vain oli. Hän edistyy ja mie­histyy
huomattavasti. Muutamia^
vuosia sitten voi hän lentää koputta­matta
suoraan sänkykamariin, nyt
hän ei tule navettaan, ellei ensin il­maise
tuloaan.
Nuori herra oli ihka uudessa smok-kipuvussa,
abiturienttikeppi riippui
nahkahihnasta ranteessa. Verkuna
rupesi ammumaan, ja Lempiltäkin
jäi ihmetyksestä suu auki. Juhlapu-
"kuiset herrat ovat tähän asti olleet
harvinaisia vieraita lukkarin virkata­lon
no vetassa.
Nuori herra kysyi, haluaisinko läh­teä
hänen kanssaan \'appua vastaan­ottamaan
hotelliin. Lupasi toikata.
Minun olisi tietysti pitänyt nakata
niskojani ja sanoa, että mene hamuile
maan Hamustasi, mutta iloissani en
muistanut koko juttua ennen kuin
hotellin tiellä, kun Tanu itse siitä ru­pesi
kertomaan. Sanoi yrittäneensä
ottaa uuden heilan. Oli kokeillut pa­riakin
tyttöä. Mutta kummankaan
mielikuvitus ei ollut riittänyt Lap­piin
asti, vaan vaistomaisesti painu -
nut etelään, Helsinkiin. Sellaiset hei­lat
saivat kuulemma lähteä Tanuri
puolesta halivilivoohon.
Tanu oli humutuulella. Hän oli ti-
, _ I
tiesi keneltä se oli • tullut ja lahja oli
tuhat kertaa kalliimpi, koska hän tie­si
suuret menot jotka Holmeilla oli
uutta kotiaan ..valmistellessa. Kun
huoneet olivat vähän lämminneet VVi­nifred
istahti pöydän viereen ja kir- ^
joitti kirjeen.
"En tiedä mitenkä voin palkita hy­vyytenne,
sillä minulla ei ole mitään,
vaan jos lapseni on tyttö, nimitän
hänet Anelmaksi myöskin ja toivon,
että hänestä tulee yhtä suurisydämi-nen
ja jalo kuin te."
Lämmityksen huoli oli nyt toistai­seksi
poistunut. VVinifred alkoi voi­da
paremmin ja teki kävelymatkoja
ulos kauppalasta, etsien farmeja mis­tä
saisi voita, maitoa ja munia hal­vemmalla
kuin kylän keskuudessa.
Jostakin hänen täytyisi löytää vaat­teita
lapsukaiselle. Kuinka hyvä sat­tuma
että lapsi syntyisi kesällä, jol­loin
ei tarvitsisi pelätä kylmyyttä ai­nakaan
muutamaan kuukauteen. Ja
Onni oli niin huomaavainen ja hert­tainen,
teki kaikkensa helpoittaak-seen
nuoren vaimonsa elämää, vaan
eihän kukaan mies voinut paljon täl­laisessa
tapauksessa, naisenhan täy­tyi
itse kestää suuremmat kivut^ja
vastukset.
Huhtikuun lopulla VVinifred jo
ajatteli olevansa viimeisillään, vaikka
hänellä oli vielä kaksi kuukautta odo­tusaikaa.
Kivihiilet olivat aikoja sit­ten
loppuneet ja huoneet tuntuivat
taas kylmiltä, sillä ilma ei ollut vielä
erityisesti lämminnyt. Hän kuuli
Onnin askeleet rappusilla ja oli ih-ihmeissään
miksi hän tuli kotiin näin
aikaisin.
Sisälle päästyään Onni vaipui tuo­lille.
Vaimonsa katsoi häntä ihmeis­sään.
Viimein poika sopersi:
"Tiedätkö mitä — se on niin kau­heaa
että tuskin voin siitä pnhua—
"Mitä niin?" VVinifred aikoi vapis­ta.
Ajatuksissaan vilahti että ehkä­pä
Onnin siskoa oli kohdannut onnet­tomuus
viime yönä, ollessaan ulkona
kaiken maailman miesten autoissa.
Sellaisia tarinoita hän kuuli tuon
tuosta kauppalassa Brendasta, vaik­ka
hän ei miehelleen koskaan niistä
puhunut, Jos Brenda olisi pois tiel­tä
. . . Ei, ei, vaikka mitä olisi men­neisyydessä
tapahtunut, hän ei saisi
toivoa toisen nuoren ihmisen kuole­maa.
VVinifred asetti kätensä osaa­ottavasti
miehensä hartoille ja odotti.
"Se oli isä. Hän meni metsään eh­käpä
jänikisiä ampumaan. Metsässä
on vielä lunta ja jäätikköä, eihän ne
paikat niin korkealla vuorisessa ai­kaisin
sula. Isän jalka oli nähtävästi
lipsahtanut jäisessä paikassa, eikä ih­mekään,
sillä harvoin mies oli selvä
päästään. Jotenkin pyssy oli siinä
lauennut ja kuula mennyt läpi olka­pään.
Jos hänet olisi ajoissa löydet­ty,
hän vielä eläisi, vaan koska hän
oli riidellyt viimeisen taloudenhoita­jansa
kanssa, ei kukaan häntä muis­tanut
ja veri vuoti tyhjäksi häneu
suonistaan."
"Kuka hänet viimein löysi?"
"Harjala tuli pyytämään kyytiä
kaupunkiin, Brendan piti tänään tul­la
kotiin käymään. Kun Harjala ei
löytänyt isää, hän huomasi kuinka
omituisesti koira ulvoi. Hän seurasi
koiraa metsään ja löysi sieltä isän
ruumiin."
"Onni raukka!" VV'inifred purs­kahti
nyyhkytyksiin.
"Tämä oli liikaa sinulle''. Onni ta­putteli
VVinifrediä selkään. "Minun
ei olisi pitänyt sinulle tätä kertoa,
koska hetkesi on niin lähellä. Olisin-han
sen voinut säästää ainakin aa­muun
saakka."
VVinifred ei voinut hillitä itkuaan.
Hän ei itkenyt heidän kurjaa ase­maansa,
eikä Onnin isän hirveää lop­pua.
. Hän itki sen tähden että hän
oli tällä hetkellä kuullut sen nimen,
jota hän niin kammosi ja pelkäsi.
Hetken perästä hän sentään häpesi
itseään, jos Onni' olisi arvannut
minkälaisen vaikutuksen häneen teki
Brendan nimi, niin mitä hän olisi
ajatellut. Ei, hänen piti poistaa täl­lainen
ajatus mieiesjaän. eihän täl­laisista
muistoista häiiviie ollut mi­tään
hyötyä.
Jatkuu.