Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 23, 1949

              Sitten keväällä . . .
(Jatkoa ensinunäiseltä sivulta) -
paat. etten ole ennen nähnyt. Qnni on
peidän. sinun ja minun, älä ajattele men
neisjyttä. älä ajattele tulevaisuutta, näi­tä
atoja ori sinun ajateltava, nrinua, rak-
^uttarniTie. .
Einarin kasvot hehkuivat hänen muis-tellessaan
Allin sanoja. Elämässä oli
paljon sellaista, nuhin ^ärkCei j^ttynyt.
I Joskus päivällä slattoi epäilyksen Itu
Bhteä kalvamaan uskolta ptohjaa, mutta
illat pyyhkäisivät kaikki ejMiilyfeet ole­mattomiin.
Pilvi, jonka Einari oli järvellä nähnyt,
kohosi nyt mrtsän takaa ja tuulikin voi­mistui,
se kohisi puissa; helteinen hiljai­suus
muuttui levottomuudeksi. Näin
tapahtui aina myrskyn edellä. Hämä-
I räkin tiivistyi.
Odotus kävi Einarille pitkäksi. Hän
[ihmetteli, miksi A l l i ei |o tullut Kos-
I taan ei häntä ollut tarvinnut odottaa,
hän oli ollut jo joko ennen tai tullut he­ti
kuin Einarikin. Kaipaus tuli Eina­rille
ylivoimaiseksi, hän kaipasi Allin
tuoksua, pehmeätä syliä, vihertävien sil-
! mien houkutusta ja hyrailyjä. Einari
oousi seisomaat» päättäen lähteä Allia
vastaan.
Edetessään Kuoppisiiiip^^^^ yähä
väliä seisahtui kuuntelamaaa, kuuluisi-ko
polulta, tuttuja a^elia. Kun ei mi­tään
kuulunut, hän: jatkoi taas. matkaa,
kunnes havaitsi tulleensa talon lähetty­ville.
Hetken hän katseli taloa, hän tie­si,
missä A l l in ikkuna sijaitsi, sillä luke­mattomat
kerrat hän oli iiostanut Allin
siitä ikkunasta sisälle, ettei talonväki
olisi huomannut Allin myöhäistä ulkona-olemista.
Ajattelematta, mitä teki, E i ­nari
kiipesi aidan y l i , hiipi raakileita
täynnä olevien omenapuiden alitse suo­raan
.\llin ikkunan alle. Ikkuna oli au­ki,
huone valaistu ja sieltä kuului puhet­ta.
Kuin varas kurkisti Einari ikkunas-..
ta huoneeseen, hän kuuli selvästi jokai­sen
sanan ja näki, mitä siellä tapahtui.
Se sai hänet jähmettymään paikoUleen.
•Alli istui miehen sylissä, jonka Einari
arveli Allin mieheksi, kädet, jotka koko
kesän olivat syleilleet Einaria/ olivat
nyt tuon miehen kaulalla ja Einarille
niin tutulla, hyväilevällä äänellä Alli pu­hui
miehelle:
— Urho kulta, et tiedä, kuinka ikävä
minulla on ollut sinua, täällä ön ollut
niin kauhean yksinäistä, vain tyhmiä
«maalaisia . . . •
— Älähän nyt, kultaseni, mies vastasi
naurahtaen j a veti A l l in lujemmin syliin­sä..
Einarin jähmetys laukesi, hän ei voi­nut
katsella enempää, häpeäUj vihan ja
loukatun rakkauden msnrsky kiehui hä­nessä,
hän kääntyi ikkunasta ja lähti
juoksemaan päästäkseen kauas näke­mästään
ja kuulemastaan.—- Vain tyh­miä
maalaisia! — Tyhmä, sitä hän oli
ollut, narrattava typer3^st. Einari syök­syi
suorinta tietä rantaan,, kiskaisi, ka­nootin
pensaikosta, työnsi sen veteen ja
alkoi meloa kuin henkensä edestä. Aja­tukset
olivat yhtenä sekamelskana. Al­li
oli pitänyt häntä leikkikalunaan ja
hän oli uskonut muuta. Se oli raivostut­tavan
häpeällistä^ Hän ei huomannut,
miten tuuli kiihtyi kiihtymistään, ei näh-o>
t pilveä, -joka nyt lepäsi järven ylä­puolella,
hän vain meloi kohti järven­selkää,
kunnes ikään kuin heräsi tod^i-suuteen
kanootin<keikahtaessa uhkaa­vasti
ja nielaistessa TCttä. Järvi myller­si
hänen ympärillään^ sfUoi, salamoi ja
ukkonen jyrisi., Hänen suustaan |[msi
flfckuva naurui Tänimoiiiein myrsky-oli
juuri sopiva hä^entuiiteittBen,^2^t3^
sen kanssa^ :m^^rläu^liänes^: ä a ^
säaa. Hätt ei pelännyt.
Pyyhkäisten välillä vesipisarat kas­voiltaan
Einari k^kittäytyi melomiseen.
Hän arveli jo 4vuuttaneensa järvenkcs-kikohdan
»a lähestyvänsä kotirantaa —
vielä vähän aikaa,, niin niemeke antaisi
tuulensuojaa. Silloin syöksähti sivulta
voimakas laine kaataen kanootin äkkiä
kuin lehden. Ennenkuia Einari tajusi,
mitä t)li tapahtunut, hän jo nieleskeli
vettä ja kanootti viiletti aalloilla pois
käden iriottuvilta. Hän ryhtyi uimaan
kanootin jälkeen uskoen tavoittavansa
sen pian. Hetken kuluttua hän kuiten­k
i n älyrsi jsen toivottomaksi, aallokko o l i
kova j a hänellä oli vaatteet yllä, hän ei
saavuttaisi kanoottia; ^Vieläkään hän ei
pelännyt, muistot näkemästään Kuo-poisten
talossa haHitsivat yhä hänen
tunteitaan, vaistomaisesti hän teki uin-tiliikkeitä
pysyäkseen pinnalla, paita l i i ­maantui
ihoon ja housut painoivat ja-lois^,
hänen hengityksensä muuttui vä­syneen
miehen huohotukseksi, syvjrjrs
veti häntä jo puoleensa. Oliko hänen
kuoltava ? Se oli kenties paras loppu
kaikelle. Se ajatus tuli ja meni, terve
dämänhalu voitti, hän ponnisteli itse­pintaisesti
eteenpäin ja sitten hänen
mielessään välähti, että jos hän saisi r i i ­sutuksi
housut jaloistaan, niin han jak­saisi
uida. Hän ryhtyi heli puuhaan,
sade pieksi hänen kasvojaan, viillä
huuhteli laine häneti päänsä y l i , salamat
leimahtelivat tiheään ja taivas tAi täyn-
"nä jylisevää ääntä. Toisella kädellä E i ­nari
piti it^ään pinnalla ja toisella tem­poili
olkainuaan. Useaan <}tteeseen Jiän
vajosi syvälle, mutta pääsi jälleen ylös.
Vihdoin olkaimet heltisivätv tuokio vielä,
niin hän jo potkaisi housut jaloistaan ja
tunsi heti ok>nsa kevyemmäksi. Nyt ei
enää ollut mitään hätää. Hän pysytteli
jonkin aikaa lepoasennossa. Vedessä le­pääminen
oli aina ollut hänen mieli-hommaansa.
Tällä kertaa se ei ollut
varsinaista nautintoa, jännitys vain lau­kesi
ja hän havaitsi, että tunteiden se­kamelskakin
oli häipynyt. Hän ei ollut
enää häpebsään eikä vihainen, rakkau­den
intohimokin, minkä Alli oli hänessä
saanut aikaan, oli poissa, se oli huuh­toutunut
hänestä aaltoihin.
Arvellessaan taas jaksavansa Einari
kääntyi ympäri ja alkoi uida eteenpäin,
kotia kohden. Kanootti oli häipynyt
näkymättömiin. Aallokko ei enää ollut
yhtä rajua, siitä hän ajatteli olevansa
lähellä kotirantaa, hän ui, ui, ranta hää-möitti
jo pimeydestä, valaistu talo alkoi
näkyä yhä selvemmin ja selvemmin. Ko­tirannassa
oli pitkälti matalaa, Einari
tiesi sen, mutta siitä huolimatta hän jat­koi
uimista, kunnes tunsi polviensa kor
lahtavan rantakiviin, silloin vasta hän
uskalsi hellittää tuntien syvää helpotus­t
a pidellessään käsin kiinni kivistä. Vih­doin
hän hoippui maalle, tunsi kuvotta-
K i r j . H A U T A L A N J.^KKI
O I I T Ä on jo kulunut vuosia kun Paul
muutti nykyiseen psukkaansa, : Se
muutto muuten ts^ahtu! hyvitf ' ^ ^ a i -
sesti. Suomesta tulonsa jälkeen ehti
hän oUa tuiskin
kun hän tuK huönaaamaan^ miten 'tqive-reitansa
loul^aäntui ylitä nuttaar,rtois-*
ten menettäessä henken^kin, kaivos­onnettomuuksissa.
Pitempifiu^ka^ tno^
net, jos olivat onnistuneet säilyttämään
henkensä, joutuivat potenoaan loppu­ikänsä
niin yleistä msunarien keuhkotau-
Silloin Paul teki päätöksensä — jät­tää
hiiteen koko rotanloUkku: Hän oli
kehittänyt omat filosofiset ajatuksensa
näistä oloista. Niinpä, kun työtove­rinsa
ihmettelivät, miten hän voi jättää
niin hyrvän työpaikkansa, fiän vastasi:
"Lotin eniäntä muuttui ehheh suola-patsaaksi,
mutta me täällä muutuntme
lyijy, ja kivipatsaiksi, jollei meillä itsel­lä
ole järkeä katsoa ajoissa eteemme.
Minua ei ole ahnaus vielä niin sokais­sut,
että uhrabin nuoren elämäni nylky-rien
hyväksi. Ei, pois täältä! Painun
vaikka korpeen, jossa saa edes hengit­tää
raitista ilmaa/»
Hallitus oli ävkniiut '^omsteetimäi-ta'^
niitähaluayiUe; tosin sivussa .ihmis­asutuksista,
miitta se ei Paulia {>e]jät-tähyt.
Hän valitsi itselleen mieluisen
paikan, (^itarvitsenaai^ työkalut ja
selliärepun täyteen syötävää ja niin pai­neli
peurain jättämiäi 'kintttipölkuja
maalleen. Nuoren innostuksen vallassa
alkoi työ. Saha sihisi,"kirves kalskui,
ja niin synt3ri p:eni asuinrakennus. S^n
jälkeen pieni aukea,.johon liän talvea
varten kylvi pienen satonsa. Näin oli
elämä alussa. Ensi vuosina'tosin tun­tui
elämä yksinäiseltä, mutta työn kim­pussa
kului aika.
Kauan ei hänen tarvinnut olla, kun al­koi
saapua uusia naapureita, joukossa
ehtisiä työtovereitaankrn. .Ajan sanoi­vat
ole\'an kovin huonon. . Työpaikkoja
suljetaan ja työttömiä marssii toimetto-ra.-
»na. jokaisessa kaupungissa... "Olen
onnen poika että ymmärsin muuttaa
vaa pahoinvointia ja antoi ylen. Sie oli
kuin kesäisen hulluuden päättäminen.
Viluisena ja märkänä hän meni aittaan­sa,
tupaan hän ei uskaltanut mennä, et­tei
äiti olisi nähnyt, hän pukeutui kui­viin
vaatteisiin ja paneutui iämpimien
peitteiden alle. Kesti kauan, ennenkuin
hän nukkui.
.Aamulla oli maailma tyyid ja aurin­koinen.
tänne ajoissa", tuumi Paul, ja sen toiset<:
kin rnyönsivätt ; ,^
Vuixiet kuluivat, ja alueesta oU^kd^^^
tynyt hjryinvmpa uudisasutuskyia;, R a ­tisten
kinttupolkujen tilalle oli saatu
hyvät tiet j a pestikin tuotiin kylään k d :
me kertaa viikossa. '
Paul öli ahkeralla työllään kehittänyt
paikastaan sievän pikkutilani josta-ei oi­keastaan
enää piiuttunut mitään.: N i in
hän oli itsekin luullut. Mutta, omituis­ta
kyllä, häntä oli viimeaikoina alkanut
vaivata kiimma ajatti^, että: tidos^
täisi emäntäkin olla.. Siinä perunan-kaivon
ajoissa se ajatus hänet valloitti
ja hiin se mojotus kesti koko syksyn.
Mutta siinä ensi lumen sataessa, kun
hän yksikseen iltoja istui ja siinä saip^
puailmoitusten välissä kuuli radiosta
suloista naisen laulua, sai se hänet, niin
tulenkestävä vanhapoika kuin luuli ole-vansakin,
ihan hurmion valtaan.
" E i , minun on tehtävä Valintani jo
huomenna!" Se oli häqen päätöksensä
painuessaan levolle. Mutta uni ei tah­tonut
t u l k . Ajatukset pyörivät se^
an ympärillä, mistä lähtisi kosimaan.
Olihan iiiitä tyttöjä (>aijonkin, mutta
^kaik;ki eivät soyi hänelle. -
_ Laila, sotaleski, on.ltyvänlupntoinen ja
iloinen, hänen kanssa^ kyllä .tulisi t<M-meen.
Sitten tuossa naapurissä tuo
Manta. Hän. on kyllä nuorempi, ^ 7 ^
on yähän vikuri. Olen nähnjrt hänen
koirankm ajavan potkimalla ulos. Jos
kerran koiraa, miksei hän voisi mies-täänkin
potkia — ~ joo, miksi ei? Se
olisi kamala juttu! . . .
" E i , Lailan minä tuon emännäksi, se
on päätetty. Joo, Lai-Ian . .
Seuraavana aamuna Paul oli jo aikai­sin
ylhäällä, teki kiireesti askareeasa,
voiteli suksensa ja valmisti itsensä läh-tökuntopn.
Yöllä oli satanut hiukan
uutta lunta, joten keli oli mitä parhain
painuessaan tiehpäälie kauppalaa koh­ti.
.
Matka kului hyvin, mutta saapues­saan
lähemmäksi Lailan asuntoa, sydä­mensä
rupesi omituisesti pamppailemaan
ja hakkaamaan kuten ennen se vanha
könniläinen kello siellä kotona Pohjan­maalla.
Hän ei ollut sittemmin ollut
tällaisilla asioilla kuin ennen nuorena,
mutta silloin kuljettiin suurilla joukoil­la,
joten oli enempi rohkeutta. Muuten­kin
tämä oli kokonaan toisenlaista kuin
lehmäkaupat, joita hän oli tottunut te­kemään.
Eihän siinä tarvinnut muuta
kuin katsella vain lehmää edestä ja ia-kaa,
ja jos miell3rtti niin sanoa: Minä
- v i
Laahtaan (^noa jaymtävä kokemus St. Petersin sakaalassa Neip Bfunswickissa, N. äs_ketäin cU
se, kun samana pahana kaksi äUiä synnytit ki^iM-et ja ne kaikki t^^^
mäla. •' ' .. • - -: •
SIVU 7