Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 25, 1951

              KU
-\KAS Audrev:
Tänään oli erikoisen hiljainen päivä
konttorissa ja minä kirjoitan sinulle
muutaman rivin. Eipä silti, olisin kir­joittanut
sinulle kuitenkin, vaikka olisi
ollut kiirekin. Minun t ä j l j y saada pur­kaa
sydämelläni olevat asiat jollekin.
Minä saatan vaikka kuolla. Tiedätkö
sinä, onko olemassa muukalaislegionaa
naisia varten? Usko minua, että jos
4>lisi, niin liittyisin siihen arvelematta.
Miksi sitten olen niin alakuloinen ja
imiksi sydämeni on tuhansina paloina?
Miehen takia tietysti — minkä muun
sitten.
Sinä tiedät, kuinka minä olen pitänyt
•Pete Deventeristä heti siitä saakka, kun
meidän silmämme kohtasivat toisensa
itänen tullessaan ostamaan gasoliini-pumppua.
Kuinka minä ihan sulin kun
meidän kätemme koskettivat toisiaan
ojentaessani Mnelle pumppua. Jo l ^ i -
nelle laskunkin kirjoittaminen tekee mi^
nut ihan \'eItoksi.
Ja ajattelehan, kuusi kuukautta sit­een
minä olisin yksinkertaisesti nauranut
Ideallakin, että minä rakastuisin taval­liseen
mekanikkoon. "Vain mekanik-
Iko", minä olisin ehkä sanonut. Mutta
iämä kaikki oli BP. (Tarkoitan Ennen
3Peteä).
Oh Audrey, sinun pitäisi nähdä hä-mH.
Hän on kaunis, pitkä, tumma ja
Siyvin sievä. Ja hänen äänensä sitten!
Se tekee minut ihan rammaksi.
Kuusi pitkää kuukaxrtta minä olen
Siaaveillut hänestä mutta minä tunnun
olevan hänestä vain sivu auto-osien
hintaluettelosta.
Hän saattaa tulla ja kysyä:
'*Onko teillä lampunrengasta '39 Che-vnn?
•
Minä menen varastohuoneeseen ja
tuon sieltä hänen pjn/täniänsä esineen.
"Kiitos"; hän sanoo ja kirjoittaa ni­mensä
laskuun.
Hänen mentyään minä olen ihan her­voton
lopun päivää. Minä kirjoittelen
rukaiset. Vieressä räjähtelivät
kranaatit ja konekiväärit syytivät
luotisarjojaan. Laulu vahvistui,
kaikui y h § kovempana ja voimak­kaampana.
Hän kuuli nyt mieles­s
ä ä n tämän, taistelun ja toiveiden
laulun, liuden elämän laulun. Joku
kaatiii. Se oli Stas. Tummien
hiusten alta virtaa kasvoille kapea
verijuova. Hänen ylleen kumar­tuu
Kristiina. Kuinka selkeänä
p i i r t y y k ä ä n yea pimeyteen tytön
lempeän valoisa profiili. Anmiuk-set
putoilevat y h ä tarkemmin. Savu
leijailee ympärillä, lähellä hekeh-tii
talon katto. Liekki tulvahtelee
taivaalle. Korkealta näkymättö­mästä
ikkunasta ampuu konekivää­r
i , mutta laulu ei vaikene.
Tiedottomasti, olematta itsekään
selvillä siitä mitä tekee, nuorukai­nen
alkoi nyt puoliääneen, melkein
kuiskaten laulaa:
'Taistelun ja kunnian päivä on
tuUut . .
Vieressä joku vavahti. Joku
avasi silmänsä. Joku huokasi. Y m ­p
ä r i l l ä alettiin liikahdella, ihmiset
l i i k e h t i v ä t j a ääni kantautui etäi-simmiUe,
hiljaisimmUle ja autioim­mille
asemille saakka. Laulu kai-k
u i n heikosti, mutta hiljaisuus kan­natti
sitä ja kuljetti ympäristöön.
K a i k k i kuulivat. Sade oli sillä ai­kaa
kokonaan lakannut, sumu häl­veni,
j a sen yläpuolella hyvin kor­kealla
öiden avaruuden yllä pilkotti
pimeydestä esiin tumma, etäinen
tähdetön taivas. Mutta syvyydestä
sen alta, kuin liikkumattoman ja
näkymättömän maan sisästä, kohosi
toivon laulu.
Kirj. L. McLaughlin
paperille hänen ninieään, Peter Deven-ter,
Mrs. Peter Deventer, Marj. Deven-ter,
Marj. Greenley Deventer. Oi, kuin­ka
minä rakastan tuota miestä!
Eilen hän tuli aikaisin, keBo 9.30.
' ' H i " , hän sanoi ja katsoi suoraan mi­nua
silmiin. Tulin tiskille hänen luok­seen
ja odotin hänen sanovan jotain
muuta ettei vain haluavan jotain auton
osaa.
"Hi'V minä vastasin.
"Onko teillä tiivistyskappaletta '49
Fordiin?"
Hain sen. Hän allekirjoitti laskun ja
ojensi sen minulle takaisin. Eikö ole
yksitoikkoista ja erikoisesti nyt, kun mi­nä
rakastan tuota isoa poikaa.
AUekirjoitettuaan laskun ei hän läh­tenytkään
heti. Hän seisoi tiskiin noja­ten
ja katseli minua.
"Pidättekö tanssimisesta?" hän ky­syi.
"Pidänkö? Minä rakastan sitä",
pääsi minulta.
'^•Minulla on liput tansseihin tänä i l ­tana",
sanoi hän.nopeasti. "Haluatteko
tulla kanssani?"
Minun ensimmäinen ajatukseni oli,
että minä näin unta. Tuskin kuulin it­sekään
kun vastasin:
"Kiitos, tulen mielelläni."
Päästyäni työstä kotiin sinä iltana,
aloin heti valmistua tansseja varten.
Kello puoli kahdeksaan mennessä olin
vaihtanut kolmasti leninkiä ja saanut
isän ja äidin melkein hermostuneisuuden
rajamaille alituisilla kysymyksilläni,
paljonko kello on. Olin itsekin aivan
hermostunut. Kun Pete sitten kello 9
aikaan ajoi autonsa rappustejiime eteen
(tiedätkö, hänellä on "mitä ihanin avo­nainen
urheiluauto), olin minä niin her-mostimut,
että tuskin osasin kävellä rap­pusia
alas. Isä ja äiti juttelivat hänen
kanssaan pesäpallopelistä aivan niinkuin
hän ei olisi ollut yhtään mikään. Ajat­tele,
he eivät aavistaneet, että Pete
oli minulle rakkain mies maailmassa.
Ja maltahan, kun kuulet tämän. Hän
toi minulle orkidean! Mikä mies!
Juuri kun me astuimme alas autosta
. mennäksemme klubille, otti Pete aninun
kädestäni ja sanoi:
"Minä olen todella iloinen, että tulit­te,
Marj. Minun on niin hirveästi teh-nyt
mieleni kysyä teitä ulos jo kauan
sitten."
Kuulitko, Audrey! Miksi hän ei sit­ten
ole kysynyt? Ikäänkuin kukaan
tyttö (minä kaikkein vähimmin) kiel­täytyisi.
En ehtinyt vastata mitään, kun ovel­le
ilmestyi erittäin ihana vaalea nainen,
joka huusi ihastuksesta:
"Pete!" Mutta nähdessään minut,
pääsi häneltä hämmästyksen huudah­dus:
"Oh!"
Minua raukkaa! Minusta tuntui kuin
olisin juuri päässyt rajumyrskyn kou­rista.
Pete näytti hämmästyneeltä,
mutta esitteli meidät. Minä en saanut
selvää naisen nimestä ja uskon, ettei
hänkään saanut minun nimestäni. Me
ename nähneet emmekä kuulleet nutään,
me vam tuijotimme toinen toistamme.
Heti^nsi näkemältä vihasimme toisiam­me.
Jotenkin me kuitenkin menimme si-
^ ä n ja ennenkuin tiesinkään, olin tans­sin
pyörteissä Peten kanssa. Hän ei -
puhimut sanaakaan kauniista vaaleasta
enkä minä tietenkään kysellyt, vaikka
minä paloin halusta saada tietää hänes­tä
kaikki.
Me tanssimme, tanssimme jä tanssim­me.
Olin yksinkertaisesti taivaassa.
Pete oli veikeä, mutta samalla vakava­kin,
puhuessamme kaikenlaista. Huo­masimme,
että meillä on kiinnostuspa
samoihin asioihin.
Keskiyöllä Pete vei minun klubin
pohjoiselle terassille. Sinähän tiedUt,
miten ihana näköala sieltä on. Näet
lahden y l i , kuu paistaa veteen ja sisulta
kuuluu musiikki hyvin vienona. Se cn
varmaankin romanttisin paikka maail­massa.
Me seisoimme siellä ja katselimme
lahdelle ja sen laineilla kylpevää kuu­ta.
Sitten hän kiersi käsivartensa yra-parilleni
ja — suuteli minua! Minusta
tuntui, että linnut lakkasivat laulamas­ta
ja tähdet tuikkimasta. Seisoin siinä
sanatonna ja pidin hänestä kiinni. Ppl-
"veni.tuntuivat liian heikoilta, voidakse­ni
tehdä mitään muuta.
Ja sitten minä nostin katseeni ja kat­soin
häntä silmiin. Ellei otteeni olisi
ollut niin hyvä hänen kaulassaan, oli­sin
varmaankin lysähtänyt hänen jalko­jensa
juureen. Tiedätkö, tuo iso köriläs
tuijotti sisällä olevaan vaaleanveriseen.
Sitten hän "taputti minua olkapäälle —
aivan oikein, niin hän teki. Taputti
minua ikäänkuinminä olisin ollut koira
tai jokin muu kotieläin.
"Älä poistu iäältä, rakkaani", hän sa­noi.
"Minä tulen heti takaisin." Ja
hän lähti.
Kahden minuutin kuluttua hän vei
tuon vaaleaverisen eteläiselle terassille.
Minä seurasin heitä, mutta kumpikaan
ei huomannut minua. Siellä he olivat
toisiinsa puristuneina, että ihan pahaa
teki. Minun sydämeni tuntui irtoavan
ruumiistani ja tunsin kuolevani siihen
paikkaan. Minä olen jumaloinut mies­tä
kuukausimääriä jä hän onkin tuollai­nen
don Juan! Hyi!
'Hain takkini, otin vuokra-auton ja
ajoin kotiin. Jos sinä ajattelet että kyy­timaksu
kaukaa maalaisklubilta kotimi
ilahduttaa työtätekevän tytön rahapus­sia,
niin olet hullu.
Minä olen siis nyt kotona, sydän
murskana ja kolmekymmentäyhdeksän
senttiä rahaa rahapussissani. Tilipäi­väänkin
on vielä monta päivää.
Sinun kärsivä Marj.
Jälkikirjoitus: Rakkaani, unohda
kaikki surullinen, mitä olen yllä sinulle
kirjoittanut. En lähettänyt heti tätä
kirjettä, vaan odotin jotain tapahtu­vaksi.
Pete tuli seuraavana aamuna
Ted Allan on yksi Canadan Yleisrad-on
ohjelmien kirjoittaja ja parissa, koJm.
sa vuodessa hänestä on kehittynyt hvvm
suosUtu alallaan. Radio-ohjelmien fi.
saksi hän on kirjoittanut paljon artikh.
leita aikakauslehtun, käsikirjoitukHa
Hollywoodin filmeihin, sekä yhden no.
veMn. Syyskuun 4 p:nä alkaa Ylem-diossa
hänen kirjoittamansa sarjajuttu
"Mistä aiheutuu sairautenne" joh
kuullaan joka tUstai-ilta kello s'.
liikkeemme ja halusi pakoputken au­toon.
Olin J i y v in kylmän ja Airalliseu
näköinen kirjoittaessani hänelle laskua
ja kun ojensin sen hänelle, sieppasi häu
ranteeseeni kiinni ja katsoi silmiini. Mj.
nä aloin taas sulaa.
"Miksi lähdit karkuun eilen illalla?''
hän kysyi.
"Sinulla näytti olevan niin kiire ete­läisellä
terassilla", sanoin minä ikään-kuin
välinpitämättömästi.
"Tarkoitatko Amyn kanssa?"
"Kyllä, jos tuon vaaleaverikön oiaii
on Amy."
"Mutta minun täytyi suudella häntä,
päästäkseni varmuuteen eräästä asias­ta."
Pete näytti hämmästyvän. Sitten
hänen silmänsä olivat veitikkaa ikym
kun hän sanoi:
"Halusin p ä ä s t ä varmuuteen, ettei ;e
ollut vain musiikin ja kuutamon vaiku­tusta,
mikä sai minut kuulemaan kor­vissani
tiukuja ja kulkusia suudelleisani
sinua. Tiedätkö, miehen tulee olla hy­vin
varovainen, kun hän ajattelee mennä
naimisiin,"
"Entä sitten?" kysyin heikosti.
"Siksi minä suutelin Aniya. En kuul­lut
tiukuja enkä kulkusia."
Hän hyppäsi tiskin yli ja otti minut
käsivarsilleen. Ja usko tai et, mutta
ilman musiikkia ja kuutamoa se oli ina-naa.
— Sama.
> KUN ESIVALTA JÄI KUIVJN SUIN
Kirj. Hautalan Jakki
" / Q L K A A esivallalle kuuUaisia, sillä
esivalta on jumalan asettama!"
Näinhän sitä lapsena lukea tokastiin
Katekismuksesta. Ja kylFähän se esival­ta
koettaa puolestaan pitääkin meitä
ihmispoloisia kurissa ja valtansa alla,
jollei muuten niin pakkokeinoin.
Joskus — tosin aniharvoin — sattuu
niin, että esivallankin täytyy olla kuu­liainen
ja tyytyä joukkopäätökseen.
Muistelmani juontuu aikaan, jdlöin
1WW oli vielä voimakas, tmsteleva unio.
Suurelta osaltaan voitaneen panna sen
ansioksi kahdeksantuntisen työpäivän
saavuttanainen lännen puutavaratyöläi-sille.
Siksi se dlikin vihatuin unio sen
ajan työnantajien taholta, ^ n jäseniä
raahattiin vankiloihin ja ahdistettiin
kaikin tavoin. Nyt tuo saana entisajan
mahtavuus on kuivanut pieneksi kuin
lasaretin suurus, tuskin on enää nimeä
jäljetä.
Se oli eräs kesäinen lauantaipäi\'ä, jol­loin
saavuinune Spokanen kaupunkiin
Washingtonin valtiossa.
Tapasin heti entisen tuttavani, joka
heti ensi töikseen kysyi:
"Meillä on t ä ^ ä huomenna IWW:n
union kenttäjuhla, kaipa sinäkin tulet
mukaan?"
"En kuulu siihen unioon",
mutta kaipa sitä tullaan, sillä olen aina
ollut siellä missä muutkin tyciräiset."
Lupaa oli pyydetty kaupungin isiltä
saada kokoontua johonkin kaupunglD
monista puistoista, mutta se kielle:tiin.
Kaikesta huolimatta oli päätös, että
kenttäjuhla pidetään. Olihan v-iikkoja
harjoiteltu lauluja ja muuta ohjehnaa
salaisesti siltojen alla, metsissä tai :ni--
sä hyvänsä salaisissa paikoissa.
Ikäänkuin näyttääkseen, että näi3 f-tä
"oikeat" ihmiset saattavat juWia>;
vi Pelastusarmeija jo aamupäivällä W
kaupungin paraatissa torviaan toitotmei
niin ankarasti, että varmasti JerS^?^
muurit-olisivat niiden äänestä hajon­neet.
Suunnattoman suurta, koko tro-kin
täyteistä rasvarinkelin kuvaa iss*
hustettiin perässä. SilUkään ei -^^^
pungin rauha tullut häirityksi, kos^ae
yhtäkään poliisia näkynyt y ^ ^^
Toisin olivat asiat, kun työläiset läh­tivät
liikkeelle. Aikomuksena oli cnai^
sia kaksi rinnakkain järjestet,vin
Heti ilmestyi pcÄiisilauma >T«Pa"^ !
katkaisi tien. Kulkue muka hain
kaupungin liikennetta. Oli ^^""^^-^^^
jalka^ytävälle. Jotkut rohkei^^
olivat virkavaltaa uhmaten p2--
Si\nx 6 Irauantaina, lokuun 25 päivänä, 1951