Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 31, 1946

              uuonninni
SUKUPUUN
S KSESSÄ iKirj. LASTUi
Ainutlaatuisia elämyksiä olivat ne
päiöt, jolloin hovisaattueessa saim­me
seurata Ärtirouvaa morbror Axe-
Ln luo." Ellei se tapahfunoit useam­min,
niin ainakin kerran viikossa.
Lauantaisin kävimme siellä saunas­sa.
Ei missään tavallisessa saunassa,
vaan korkeiden kivimuurien sisällä
olevassa saunassa, jonfea käyttöön oli
yksinoikeus vain tirehtöörillä. Ja
tietysti, luonnollisesti myös Äitirou-valla.
•
Koska olin jo luokitellut Äitirou-van
helmeksi, oli eversti oikea päär-ly
helmen rinnalla. Sotilas j a her­rasmies
kiireestä kantapäähän, yhtä
täsmällinen liikkeissään kuin puheis­saan,
yhtä vaativainen tavoissa lä­himmäisiltään
kuin itse kohtelias ja
huomaavainen heitä koihtaan. Evers­tin
hiljaisesti lausuttu toivomus oli
ilman muuta laki niin vanikilan sisä­puolella
kuin muuallakin, missä hän
Uikkui ja eli. Heti ensi näkemältä
liesin Linnean olleen väärässä sa­noessaan,
että morbror Axel oli kars­ki.
Hän oli kaikkea muuta. Hänen
kerrottiin päin vastoin ihmeellisesti
ymmärtävän kanssaihmisiään:. Ja r i ­kollisia,
i j t k a tosiaankin liikkuivat
hänen luonaan kuin kotonaan. "Sisäl­lä
kansliassa ja ulkona puutarhatöis­sä.
Vain jonkun saattoi erol^taa pu­vustaan,
toisilla ei ollut edes vanki-puk.
ua. Kun olin katsellut itseään
morbror Axelia puolisen tuntia, olin
myös vakavasti päättänyt, että mie­heni
— jos ikänä menisin naimisiin
tulisi olla eversti. Totta puhuen,
jos hän -sentään sattuisi olemaan
vaikka -kenraali, voisin ehkä sittenkin
antaa myöntävän vastauksen — jos
hän olisi kaunis katsella ja miljonää­r
i . Suikupuun saisivat pitää Aitirou-van
perhe, Adelskalender ja Kustaa
vaikka-kuinka-mones Adolf. Minun
vaatimukseni ovat aina olleet peräti
vähäpätöiset.
Niinpä taas eräänä lauantaina kul­j
i n peräti vähäpätöisenä Äitirouvan
hovisaattueessa — ja ajattelin rouva
von Fieandtin koiraa. Se oli todella
komea otus, puhdasverinen saksalai­nen
paimenikoira, jolla tietysti niyös
oli kilometrin pituinen sukuluettelo.
Aamuisin asteli se kori hampaissa ja
hieman ylhäisenä kolme askelta e-mäntäiisä
jäljessä. Koko kaupunki
tiesi, että rouva Fieandt oli menossa
torille, ja että rouva von Fieandt oli
hirveä.n hieno ja ylhäinen. Luonnol­lisesti
koirakin sen tiesi. Eikä kallis-
Niin, Jessie, minä ymmärrän kyllä
sinua ja kunnioitan tunteitasi. Ja
vaikka tiedän, että sinä olet pohjal­tasi
hyvä tyttö, hellä nainen, n i i n en
Voi tehdä muuten kuin omien tun-leitteni
mukaan."
"Ymmärrän, Simo, olen epäillyt
sitä kaiken aikaa j a se minut tällai­seksi
on tehnytkin. En voi sille m i ­tään,
että rakastan sinua"niin — se
on aivan toista kuin koskaan olen
tuntenut. Ja mieshän sinä Simo jo
c!et."
"Jessie. minun lienee paras lähteä '
teiltä jo huomenna."
"Älä lähde. Minä rukoilen. Jos
'ähdet, niin minä lähden sinun pe­rääsi;"
"Mutta jos jään tänne, niin sinä
olet kaiken aikaa onneton, ja minä
ofen onneton."
" E l , minä olen onnellinen kun
näen sinua ja minä totutan itseni r a ­kastamaan
sinua niinkuin, veljeä.
Annathan minulle aikaa siihen — an­nathan?"
"No koetetaan. Ja mene nyt
^oteellcsi ja nuku rauhassa."
"Hyvää yötä, Simo!» kuislcasi Jes-surullisena,
vielä kerran rajusti
, f Puristaen, ja meni hiiviskellen
alakertaan.
.Ja hyvä oli että meni. Simo tun-
^' «tä jos kosketusta j a tuota tunne-
^"PPyä olisi vielä jatkunut, hän olisi
"rtunut ja ruvennut hyväilemään 2J *raä, joka ei ollut enää se
^^tenmielinen vanhapiika, jonka
" ^ ^ o l i ensin kohdannut.
urh"!!-^^^^ jatkettiin j a Jessie piti
^"^«^"^sestilupauksen^^ sii-naytt,
täytyvän joskus taistella.
n e ^ . , " ' ? " ' ^ * heinätyöt, oli men-
' '7^^5^kuut ja Simo oli kulke-
^ farmarien ySiteisen puimako-nuukana,
kiin Mäkisen emänmil-
^ i j j . ^ . " * ^ järkyttävä tieto, että
iut °" "^elkein yhtäkkiä kuol-ja
JO haudattukin. Ei oltu voi-
^^»nolle siitä tiedottaa kun ei tie-detty
osoitetta, kunnes sittemmin
sattumalta löytyi äidin arkipuseron
taskusta paljosta käsittelystä nuh-raantunut
kirje, jossa oli osoite. O l i
siitä kyllä ollut puhetta, missä Simo
oli, mutta eivät hekään tulleet pan­neeksi
mieleensä paikan nimeä niin
että olisivat sen muistaneet.
N y t tunsi Simo, että oli viipymät­tä
lähdettävä kotitanterille, äidin vii­meisille
poluille ja viimeiselle lepo­paikalle.
Jessiekin oli uutisesta järkyttynyt,
mutta samalla se helpotti eron het­keä.
Hän tunsi Simon tunteet ja
ymmärsi niiden velvoittavan. Hän
kiirehti Simoa matkalle ja kyyditsi
hänet kolmattakyonmentä mailia ase­malle,
jossa hänkin jäi junaa odotte­lemaan.
Ostettuaan itselleen puvun ja mat- -
kalipun, ei Simolle jäänyt montakaan
dollaria. Jessie tiesi sen, ja kun he
olivat asemalla odottamassa junaa, jo­ka
oli ijoi iniiäikiiöipiirissäp etaoin
silaukkunsa ja otti sieltä joitakin se­teleitä,
ojentaen ne Simolle,
" O t a nämä,"
" E i , Jessie, en voi ottaa niitä."
'•Olisin onnellinen jos ottaisit."
" E n sittenkään voi, tunnen sen.
Tarjouksesi on yhtä hyvä vieläpä pa­rempikin
muisto minulle."
"Lupaatkos minulle kirjoittaa, kun
johonkin asetut?"
"Lupaan, ja teen sen."
Juna tuli asemalle ja Simo ojensi
kätensä. Jessie tarttui siihen, mutta
samalla kietoi toisen kätensä Simon
kaulaan ja painoi huulensa Simon
huulille. -Sitten hroittautui nopeasti
ja kiirehti juoksuaskelin pois asemal­ta.
Kummallisen tunteen vallassa as­tui
Simo junaan j a etsi paikan, jos­sa
alkoi se muisteluiden sarja, jota
jatkui siihen asti kunnes juna pysäh­tyi
tutulle kotikaupungin asemalle.
Jatkuu.
.tanut kor\*aansakaan muille kuin
emännälleen, sillä se oli tosisivistynyt
j a ymmärsi ruotsia. Rouvan tehtyä
jonkin ostoksen astui koira niin lä­helle,
että hän saattoi helposti pudot­taa
paketin koriin.s Jonka jälkeen
se taas siirtyi" kunnioittavan väli­matkan
päähän — kolme askelta aa­telisen
emäntänsä taakse. Monesti
olin silmät pyöreinä seurannut sen
arvokasia esiintymistä ja ihmetellyt,
voisiko se koskaan niin unohtaa i t ­sensä,
että i e ryhtyisi tappelemaan
luusta. Ei, niin koiramainen se ei
saattanut olla. Tietysti se ei edes
ymmärtänyt suomalaisten rakkien
haukkumistakaan. Sehän ymmärsi
vain ruotsia.
Huokasin {a varmistauduin siitä,
että itse olin varmasti kolme askelta
Äitirouvan jäljessä. Vaikka en o l ­lutkaan
puhdasrotuisten sukuluette­lossa,
halusin toki antaa kunnian sil­le,
jolle se kuului.
Kävimme kumartelemassa ja n i i -
jailemassa ja kursailemassa morbror
Axelille ynnä'everstinnalle. X i t i r o u -
valla oli sen jälkeen, tapana vyöryttää
kaikki viikolla kertyneet huolensa u l ­jaan
veljensä olkapäille. Valittaa
suomalaisten opettajien tyhmyyttä.
Tanka nu, ajatella, että he oKvat
kehdanneet — Herre Gud, kehdan­neet!
— antaa mammas lilla pialle
kokonaista kolme nelosta väKarvos-telussa.
Voivotellen hienoston ah­nehtimista
viime haaleissa. De' va*
fanligt! Kerrassaan hirveätä! Ja
niin edespäin. Loputtomiin. Jos­kus
iihmettelin miksi Äitirouvalle ei
koskaan morbror Axelin luona käy­dessämme
sattunut edes pientä pal­jonpuhuvan
hiljaisuuden hetkeä. E i ,
hän pölisi kuin papupata, puhkui
loukkaantuneena niin, että henki oli
salpautua ja puhkesi taas vuolaisiin
kyynelvirtoihin ynnä lempeisiin niis-kauksiin
ehtiessään Nils-Erikiinsä
asti huolissaan. .Ah, min unge sjö-man,
nuori meripoikani! Ken olisi
hänen veroisensa? Ingen i hela värl-den,
ei kukaan maailmassa!
Veden-paisumus oli nyt valtava.
Katselimme jo kuivia ylämaita. M i ­nusta
tuntui, että morbror .'\xelin •
hartioitten tässä pisteessä pitäisi vä­hintään
luhistua Äitirouvan huolien
painosta ja kyynelten tulvasta, mut­ta
ne olivat oikeat sotilaalliset har­tiat.
Eivätkä luhistuneet. Ja sitten
tein keksinnön, joka mullisti koko
tähänastisen maailmani. Morbror
Axel osasi sekä kohteliaasti kuunnel- >
la,' että samalla kertaa olla jossain
vallan muuall?i. Niin, suorat, soti­laallisetkin
ihartiat olisivat muuten
murtuneet ja luhistuneet.
Äitirouvan saatua — kovan työn
ja itsekieltäymyksen jälkeen — tul­vavedet
padotuiiksi, pääsiTnme-siirty­mään
retken jännittäVimpäan osaan.
Se alkoi silloin, kun ^suuren linnan-portin
vieressä avautui meHle pie­nempi
portti. Äitirouva, Linnea ja
minä — kolme askelta jäljessä, taas
ajatellen rouva von Fieandtin koiraa
— astuimme siitä sisään. Jonka jäl­keen
portti hirvittävästi kitisten su3 •
keutui perässämme. Sen viimeinen
ääni oli niin lopullinen kuin ei se
enää milloinkaan jaksaisi eikä tah­toisi
avautua. Kylmät väreet a l k o i ­vat
pitää selkänikamiani rappusina
ja juoksennella niitä ylös ja alas k u in
ilkeät kakarat.
Eikä tuo portti ollut ainoa, joka
jälkeemme sulkeutui. Valehtelisin,
jos sanoisin määrätyn luvun, sillä
sotkeuduin aina armottomasti yrit­täessäni
pitää niistä päiväkirjaa.
Koska pelkäsin niin, että hampaani-k
i n löivät loukkua. Mitäkö pelkä­sin?
Silmiä. En omiani, vaan n i i - -
tä, jotka kulkiessatnme loputtojmilta
näyttäviä käytäviä pitkin tuijotti,
vat meihin satojen sellien tirkistys-reijistä.
Jos olisin nähnyt edes osan
niiden omistajien kasvoista, olisivat
kakarat ehkä lakanneet ravaamasta
selässäni, mutta näin vain silmän jo­ka
reijässä. Huh, se oli kamalaa!
Olin varma, ettei maailmassa voinut
olla mitään niin hirveätä k u i n nämä
tuijottavat silmät. Joka puolella,
joka ovessa. Paksuista rautatan­goista
tc-htyjen porttien ja suurien,
raskaitten avaimien kolkko kalina ei
hituistakaan ylentänyt tunnelmaani.
Lisäksi tulin vielä siihen johtopää­tökseen,
että vanginvartijat oli var­maan
tilattu itsensä paholaisen työ­pajasta.
Ehkä kuuluivat ^änen su-kuluetteloonsakin.
Niin kamalilta
kuvatuksilta he mielestäni näyttiA-ät.
Mutta Äitirouvalle.he kumartelivat
kuin keisarinnalle. . T i e t y s t i , luon­nollisesti
— naturligtvis!
Ja niin matkasi hovisaattueemme,
johon vielä oli jatkoksi liittynyt var-tijakuvatus,
porteista sisään, käytä-
'västä ja kerroksesta toiseen, kunnes
lopulta saavuimme alas maan uume­niin.
Tuhannesti .\itirouvalle ku­marreltuaan
ja pokkuroituaan ja ir-visteltyään
poistui kuvatus saattu-eestamime.
-•\stuimme saunaan, niin ihanaan
saunaan, ettei kukaan olisi uskonut
sellaisen voivan sijaita s)-A'ällä lää­ninvankilan
uumenissa. Kakarat
jättivät heti selkänikamani rauhaan.
Sauna käsitti kolme, neljä sellinalaa,
a^Jnmeet, si^hkat, kaikki mahdolli­set
ja mahdottomat mukavuudet ja
oli y l i ympäriinsä vuorattu vitival­koisilla
raideilla. Lattiakin. Huolet­ta,
tartuntoja ja "basiliskoja" pel­käämättä
olisi siellä saattanut sipsu­tella
vaikka itse rouva von Fieandt
aatelisvarpaineen. Mutta voi, ta­san
ei käy onnen lahjat! Hänellä ei
ollut onnea olla morbror Axelin sisar,
.^itirouvalla sitä vastoin o l i . Ja hän
käytti sukulaissuhteita hyväkseen,
ottaen viisaasti irti kaiken mikä suin­kin
oli mahdollista. -
.\inakin löylyä. Mikä kuitenkin
oli luettava epäviisaudeksi, sillä hän
ahnehti sitä niin, että hän hetken
perästä hoiperteli ja hyllyi pesuhuo­neeseen.
" V a t t e n ! " äännähti hän heikosti
ja lysähti kokoon keskelle lattiaa.
.\ivan samantapaisessa . tilassa kuin
jotkut hänen ystävistään baali-iltoi-na.
Kun katsoimme, "ett' turha vaiva
hänt' oli siiftä ylös yrittää, niin sa­noimme:
'Levätkää!' " kuin Tatu
Pekkarinen -ja hätäännyimme suu-testi.
" V a t t e n ! " syttyi Linnean aivoissa
äkkiä kynttilä.
"Vettä!" kirkastuin minäkin.
Täytimme pari mainion kokoista
sankoa j a kaikki kipait j a k a i k k i pe­suvadit
jääkylmällä vedellä.
"Täytetään ammekin!" innostui
Linnea. " J a nostamme hänet sii­hen."
"Jos jaksamme . . ." epäilin.
" M u t t a voimme koettaa. Yritys hy­vä
kymmenen."
Kiersimme vesihanan^ selälleen.
Tai maihalleen. Veden koHistes-sa ja
sohistessa emme saattai»eet kuulla
•juuri mrtään.
- "Kastelkaamme hänet ensin, ettei
hän pelästy!" kiljuin minä.
" N a t u r l i g t v i s ! " karjaisi Linnea
vastaan Äitirouvan lempisanan.
Ja me kastelimme. Eimmekä ol­leet
kitsaita veden suhteen. Linnea
heitti sangollisen, minä toisen. L i n -