Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 18, 1948

              Kirj. DEJJLA Kirj. . ^ X I E RUISSALO.
i
1
/ L UXE nousi kantamuksineen- katu-vältnuun.
(Hän oli onnistimut toi­mittamaan
o3tokseiisa työpäivänsä pää­tyttyä.
Mutta faelppctä se ei ollut. Ih­misiä
oli kaikkialla liian paljon, niin
kaiipoissa kun kaduilla, ja nyt täälFä
vaunussa. ^
Hän onnistui saamaan istuimen nurk­kauksesta
aivan vaunun etupäästä. Hä­nellä
oli koko vaunuyleisön kasvot kat­seltavana.
^
Uh, miten häntä väsytti! Aivan niin
että pahaa teki. Olipa hyvä että mat­ka
oli pitkä edessä ennenkuin kotia
pääsi. Sai istua ja levätä emienkuin
taas on aloitettava työ — kotiaskareet.
Sääli noita jotka joutuvat seisonman.
Mikpkä ei ole enemmän vaunuja että
työläiset saisivat kaikki istuimen ja tilai­suuden
levätä kotimatkallaan? Koto­na
kuitenkin kaikilla on jonkunlaista
työntouhua odottamassa..
Joka pysäkillä tuli lisää väkeä. Ku­kaan
ei- endsistär poistunut^ - Istuinta
välinen käytävä oli tupaten täynnä sei­sovaa
kansaa. • Eninunäkseen työstä
mustip)^c;ila -miehiä. Oli Joukossa joi­takin
pyhäpukounpukeutmieitakm^kH-.
ten tuokin, tuossa.-hänen edessä; joka.
roikkui kattoremmissä. •
Aime haukotteli makeasti, aivan kyy­neleet
tuli silmiin. Hän suoristi selkään­sä,
kataeli ympärilleen, pakoitti- itsensä
virkistymään. Mutta pian hän taas oli"
vaipunut mukavasti kasaan nurkkauk­seensa
ja raukeana hänen katseensa kul­ki
takaisiti edessään olevaan mieheen. -
Hän oli lyhyt mies. Niin lyhyt, että
hänen oli epämukavaa, pitää kiinni kät-toremmistä.
Muuten'hän di liuöri ja
hoHska. Hänen tuldcansa oli vaaleanr
ruskea eikä sitä oUut hattu peittämässä;
Hänen ihonsa oli myös vaaleanrnskea.
Hänen pukunsa oli ruskean harmaa, jos-sa
juoksi vaaleat viirut. Hänen kasvon­sa
olivat tavallisen säännöllisetc^^ Vain
hänen silmänsä herättivät^htromiota. Ne
liikkuivat yhtämittaa. Puolelta toisel­le
hän katsoi. Joskus eteensäkin. Vh-tämittaisesti
ne liikkuivat.
Hänen muutkin liikkeensä olivat yh­tämittaisia
ja teräviä, kun hän taisteli
olemassa olostaan. Ihmisiä alkoi pois­tua
vaunusta. He kulkivat hänen ohit­seen
ja hänen oli annettava heille tilaa
vaikka hänellä ei ollut tilaa itsellään­kään.
Aune haukotteli taas. Ja keskellä
haukotteluaan hänen silmiensä eteen vä­lähti
keskikesän kuivettunut heinäpelto,
jossa hyppeli miljoonia heinäsirkkoja.
Ja \ksi noista hyppivistä sirkoista oli
luo mies!
V^akavana hän suoristautui. Vakava­na
hän katsoi miestä. Oliko hän nähnyt
unta? Ei, mutta toliellakin, mies oli
kuin heinäsirkka. Miten huvittava huo­mioi
Seuraavalla pysäkillä sirkka poistin,
vaunusta ja .\une tunsi olevansa siitä
hyvillään. Häntä vaivasi huomaamansa
koomillinen yhtäläisyys.
'"Olen niin hirveän väsyksissä. Näen
näkyjä", ajatteli hän.
Mutta ennen pitkää hän jälleen teki
huomion. Tällä kertaa se oTi istuva
mies. \äkeä oli jo niin paljon poistu­nut
että näki loijyn puolen istujat. Mies
oli hyvin lihava. Hänellä oli .suuret,
pehmeät ru.skcat .silmät. Hän vaikutti
hyvin levolli.seha inieheltii. kun hän pu­rukumia
purren kat.seli Ikkunasta ulos.
Hänen leukansa liikkuivat harvaan ja
säännöllisesti. Ja aivan tahtomaltaan
nuiisli .\une x^anhan Mansikin lapsuus-kotin.
sa laidunmaalla märehtivänä ma­kaavan.
Heti kun tuli t^laa muutti .\unc nur-ka.
staan paremmalle istuimelle, aivan
vaunun keskikohdalle. Enempää ei hän
tahtonut katsella kasvoja.
-Hän nojasi selkäänsä taustaan ja kat­seli
ulos. Saapa vaan nähdä että ei
satu sadekuuroa juuri kun hän laskeu­tuu
vvaunusta. Hänellä ei ollut sateen­varjoa
jä ostoksia oli useampia paperi­kääröjä.
Olisi se surkeaU. Koko päi­vän
oli ^^iin satanut oikein raskaasti,
väliin aurinko pilkistänyt. *
Matka jatkui, väki väheni. Hyvin
usein sattui että hän oli yksin vaunussa
lopun matkaa, hän ^asui niin kaukana,
meUceinpä raitiotien päässä.
Eräällä pysäkillä, hänen katsellessa
kadulle, näki han vanhan naisen seiso­van
yksin. Vanhus oli pitkässä mustas­sa
takissa ja pehmeässä mustassa ha­tussa.
Hän kohotti kasvojaan ja katsoi
vaunun ikkunoihin. Hänen kasvonsa
olivat pyöreät, monine syvine laskui­neen.
Hänen .silmänsä olivat tummat.
Mitään erikoista ei vanhuksen kasvois­sa
ollut ja siltikin, niin selvästi kuin olisi
se tuotu häneen eteensä, näki Aune koti-
- puron varrelta^ poimimansa kerään ensi
orvokin: -
"Minun t)n-varmaan koti-ikävä", ajat­teli
Aune, vaunurr. lähtiessä liikkeelle ja
vanhuksen jäädessä . pois näkjrvistä.
^^Mutta. tuo :nyt oli'sievä -huomio. En
moiti: jos huomaan ihmisten muistutta­van
kukkia . .
Hän sulki silmänsä ja antoi, itsensä
todella, lyyhistyä lepoasentoon. Ei ollut
enää kuin nelj'4matkustajaa hänen kans­saan
ja kaikki yhtä väsyneitä^kuin hän­kin.
Silmät ummessa hän haukotteli.
- "Varmaankin. Eino on ehtinyt laittaa
tulen ja keittää kahvin kun pääsen -ko­tia.
.Viivyin sen.verran ostoksillani —
toivon", ajatteli hän unisena. Pian hän.
jättäisi .päivätyön ja. alkaisi^oUa kotia
hoitamassa.- Mutta- nyt vielä hän - voi
..^ auttaa Einoa-tienaamalla jonkun verran
Apuna se. on; vaikka hänen, palkkansa
onkin pieni^ verrattuna Einon.palkkaan.^
- Koti kun saadaan maksetuksi hiin sit-.
ten—. Mutta kyllä todella-luulisi että
Eino on ehtinyt työstään kotiin, jo^ että
kahvi on valmista ja huoneet-lämpöiset
kun minä sinne pääsen . . .
Hän nukahti. 'Hän näki lapsuuden­kotinsa
ja äidin ja isän. Hän oU juok­sevinaan
pellolla ja heinäsirkka meni
k a u l u k s e s t a alas hänen paljaalle
selälleen. Hän juoksi vanhempiensa luo,
peläten kovin tuota heinäsirkkaa, .^iti
ottaisi sen pois . . .
"Teidän pysäkkinne!" sanoi ääni, ja
joku kosketti häntä olalle.
Hän säikähti. Hän tuijotti hymyile­viin
kasvoihin edessään. Koiran kasvot!
Selvästi naapurin koiran kasvoihin hän
tuijotti. Ne olivat }n'vät ja ystävälliset
koiran kasvot.
•Tuliko uni?" naurahti konduktööri,
sillä hänhän se tiet\'sti oli. Tuo vanha
tuttu koncfuktööri, joka oli No. 4 vau-
- niiä^j:antlt kä^än; ^auan aikaa.
"Oh!^' sanoi .-Vune ja keräsi nopeasti
" tinsa. ^^Oh!"
'"Siellä sataa", huomautti konduktöö­ri,
kun ne.olivat ovella.
Aune kääntyi ja katsoi häneen. Kos­kaan
ennen ei Mr. Fielding ollut näyt­tänyt
koiralta. Ei ko-skaan. Ja nyt hän
teki niin. Nuo riippuvat vaaleat viik-
.set, nuo tuuheat, .vaaleat kulmakarvat
- ne olivat aivan kuin naapurin Pidolla. '
-Aunen hymy oli erikoisen säteilevä,
hänen kiitok.sen.s;i erikoisen sydämelli­nen,
kun hän jätti konduktöörin. .Vstu-e5saan
alas kadulle hän ei huomannut
sadettakaan, niin hartaasti hän toivoi
ettei koskaan Mr. Fielding eikä kukaan
nuiukaan tulisi tietämään hänen ilskei-
.sesiä huomiostaan mitääh.
"Mille ihmeelle mahdan minä näyttää
toisten ihmisten silmissä?'' k>'syi hän
itseltään, ja .sama.ssa huomxsi taivaasta
putoavan vesitulvan. Vaumi.siirlyL hä­nen
edestään pois ja hän lähti juokse-
Laatokan läntisellä rannalla sijaitsee
pieni Pärnän kylä, kälastajakyjä. Lä­hin
kaupunki on Käkisalmi. '
Nämä kalastaat asuivat pienissä mö­keissään
järven rannalla. Aikoinaan
kuului- tämä alue Valamon luostarille.
Luostari omisti suuret metsä- ja~ luon-nonniittyalueet,"
ja mökkiläiset olivat
toippareina, työllään saivat suorittaa
vuokransa luostarille. Kukin voi pals­tallaan
pitää paria lehmää, joista sai sar-pimen
apua, pääelinkeinona ollen kalas­tus.
Rikkautta ei ollut, vaan tulihan
sitä toimeen — jos onni oli myötäinen
eikä perhe kovin suuri.
iMiehen apuna kalassa käydessä oli
vaimo, jos perheasiat sen sallivat,^eli
vanhin lapsista. Työ "merellä" kuten
siellä sanottiin, oli kovaa ja usein,vaa­rallista.
Jokainen vuosi meri otti saa­liikseen
kalastajia, jättäen orpoja itke-m.
a..a. n. \
- Otsikossa mainittu Maija jäi orvoksi
kolmivuotiaana, silFä isä. hukkui monen
muun mukana. Äiti oli jonkun s>yn
takia jäänyt kptiin tyttönsä luokse, ja
isällä oli joku poika apulaisenaan.. : ,
Maija iasvoi. ja oli iloinen lapsi> sillä,
elämänhuolet eivät vielä painaneet hä-,
,nen hartioitaan. Mutta äiti sitävastoin
oli surullinen, sillä yksinäisyyden tun-maan
yli kadun. Hänellä oli puolitoista
katuneliötä juostavana. Lyhyt mai­kka,
mut tapanaisessa sateessa ehtisi aivan
likomäräksi kastua, ja ostokset. . . Hän
työnsi niitä takkinsa.suojaan rinnalleen,
rnutta vain osa niistä suojaa sai. Vain
muutama, hetki ja hän tunsi veden va­luvan
hiuksistaan alas kauluksen alle.
Puolivälissä matkaa alkoivat paperit
tavarain ympärillä hajota. Voipauna
putosi kadulle. Kun hän sai sen ylös,
putosi toinen hänen äsken ostamistaan
kengistä.
Mutta vihdoin hän oli kotir:'pulla ja
Eino tuli ovelle ja astui ka':si rappua
alas häntä vastaan.
"Eukkokulta", sanoi hän ' niiurunse-kaisella
osanotolla, "'sinähän olet kuin
uitettu kissa!" *
Kuin ammuttu pysähtyi Aune. Hän
katsoi mieheensä silmät säikähdykses­tä
pyöreinä, suu auki. Räystäältä tuu­len
mukana tuli oikea puro vettä hänen
selkäänsä.
"Tule! tule! Mitä ihmettä jäät siihen
seisomaan* kun suoja on kahden aske­leen
päässä", huudahti Eino.
Aune totteli. Hän astui ylös Ja kulki
Efnon edellä sisään. Tavarat vielä sy­lissään
hän pysähtyi peilin eteen. .Ää-netönnä
hän katsoi itseään, ja Eino ehti
ällistymään taas tätäkin hänen tekoaan.
"Mitä ihmettä sinä viivyttelet noissa
märissä vaatteissasi, "^une? Vaihda
kuivat päällesi ja peilaile sitten."
Aune ei ollut koskaan huomannut et­tä
hänen silmänsä olivat hiukan vinot.
Nousivat hiukan yläviistoon tuolta ulko­kulmista,
eivätkö? Kuten itämaalai.sen
— tai kuten — kissan . . .
Huokaisten hän kääntyi pois peilin
luota' ja laski tavarat tuolille. "Kyllä
.se oli merkillinen päivän loppu", mutisi
hän.
Hi lämä päivä vielä lopu.ssa ole. Kii-rehdihän
nyt että el .saa kylmää. Ja
kahvikin on valmista.''
.\une ei vieläkään kiirehtinyt. Hän
kat.soi Kinoon pitkään ja lulkivasti.
•'Mikä sinua vaivaa, Aune?"
"Ei mikäiin. Ki mikään, ja nyt läh-"
den noi)ea-sti. vaihtamaan vaatteitani!
\oi kuinka hauskaa että olet .saanut
tänne lämmintä ja kahvin valmiiksi.
Ja voi Eino, et tiedä miten hau.skaa on
nähdä sinut vain sinuna!"
Eino ryi^isti kulmiaan ja raaputti i)ää-lään,
mutta Aune oli jo hävinnyt toiseen
huoneeseen.
ne painoi mieltä. Meren tuima laulu,
tai sen peilityyni pinta, eivät saaneet hä­nen
mieltään keväemmäksi. Öli ikävä.
Paikkakunnalle ilmaantui kulkumies,
sanoen olevansa työtä vail^i, jota k ui
tenkaan ei ollut tarjolla. Mies tuli Mai­jan
kotiin. Pyysi yösijaa, jonka saikin.
Tuttavuus äidin kanssa kehittyi sellai­seksi,
että he päättivät mennä avioliit­toon,
ja Maija sai uuden i^än.
^lies ei kuitenkaan" ollut -sellainen
kuin äiti oli toivonut, vaan juoppo ja
raajkaluontemen. Mutta yhdessä oli
oltava ja kärsittävä.
Mies, äidin opastamana, tuli kalasta­jaksi,
äidin ollessa mukana, kunnes syn­tyi
lapsi, joka pidätti äidin kotona.
Otto, se oli miehen nimi. alkoi kalas­taa
puoliksi toisen miehen kanssa, joten
tulokset olivat useinkin laihat. Meri ei
ole aina runsaskätinen kalastajalle, teh-den^
jöskus paljon vahinkoakin ryöstä­mällä
\'erkot.
Mutta olipa joskus kalansaalis hyvä­kin.
Otto säilöi saalisosansa toverinsa
jääkellariin, josta sitten myi kalansa
välittHjjlle, ilmoittamatta vaimolleen
tuloksistaan — ja joi rahat-^-tullen ko­tiin
kaupungista juovuksissa. Kun vai­mo
kysyi raha-asioista, käski mies tuk­kia
suun -— taikka . . . . joten vainio
.katsoi parhaaksi vaieta säilyttääkseen
kotirauhan.,
lehmistä oli etupäässä saatava clä-
• minen. Vaimo kirnusi voita ja myi
kaupunkiin, saaden ruokatarpeita, mie­hen
istuessa pöydänpaässä isäntänä.
Niin kului aika. '.'Vitikin jo kävi k a ­lassa
Oton kanssa. Maija oli jo toisel-lakymmehellä
jä sai hoitaa lapsia k o ­tona.
Kotielämä oli riitaista, mutta yh­dessä
silti pysyttiin. '
»Maija olisi halunnut lähteä maailmal­le
koettamaan onneaan, vaan äidin har­taista
pyynnöistä hän päätti olla kotona
ja hoitaa taloutta, '
Valamon luostarin miinkkejn oli ke­säisin
useita Pärnän kylässä. He olivat
heinänteossa jopa parikin kuukautta.
Asuivat metsään rakennetussa hirsipä-rakissa.
Olivat hiljaisia paitsi yksi.
Tämä yksi oli ollut aikoinaan suurmaa-ilman
mies, olentonsa ja käytöksensä to­disti
sen. Munkkiveljensä kutsuivat
häntä Jokoraksi. Jokora oli työnjoh­taja
ja kä\'i kutsumassa alustala!.-:ct
heinätöihin maksamaan veroaan.
Maija oli seitsemäntoistavuotias, k o ­mea
ja iloinen tyttö. Hänet päätettiin
lähettää työhön, sillä Jokora oli erikoi-
.sestl tyttöä ehdottanut sanoen: ' N o in
roteva tyttö voi tehdä työtä yhtä paljon
kuin mieskin." Ja niin asia sovittiin.
Maijan eväät olivat huom^ppuolei.sei
käydessään työssä. Jokora näki .>en,
sillä hän otti ^Laijan '"tähtiiimcensii" kai­kin
puolin. Toi tytölle salaa |)aksua
vehnäleipää ja'pai.stettua sibvaa. alkaen
viekotella tyttöä pauloihinsa. Hcljipoa
se olikin — ja siitä oli ymmaireltav.it
seuraukset.
Heinänteon päätyttyä lähti numkki-veljeskunla
luostariinsa, ^Maijan iiiädes-
.sä rannalln. itkemään.
• Huhtikuun lopu.s.sa .syntyi .MaijtH'^
poika, häpeäpilkku, kuten. O t t o . - u \ a i i -
si .sanoa. Aili suri tyltärensä kn]it.il".i-tämän
asue.s.sa .saun;Lssa. O t t o ci a i i i . i -
nut hänen asua tuva.s.sa. Sanoi nuini^!'!
Maijalle" saunankin ok-van liian l i N v .m
asuttavaksi, ja tiistii sai tytt<l K . t i i i . ii
Munkin Maijan nimeii. sillä i s i i p n o l i i ' ' : -
siitä huolen että nimi tuli t i n i n t i uK i -
* + «
Huhtikuun 22 pnä 1902 ta| ) a l i i u i k.)-
la.stajille suuri onncttoniuus: 22 h e i iM '
^Pärnän asukkaita hukkui myrskyn « l i ­rauksena.
Samas-sa onnet tonuiu(le-~a
mcnelli Maijakin vanhcmpan.s;i ja liaiu »
hoitoonsa jäi neljä .si-skqa, onia:lap>'
viidentenä. Pieni koti hajoitettnn
STVV 8 L-VU.^NT.UNA, JOITLUKUUN 18 P-KIVÄNÄ, 1948