Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 24, 1956

              j (Jatkoa) .
• "V. • X X V ; ,.
VIIKIN likat sanoivat/että tehtaa­seen
kyUä pääsee, jos osaa vain
'0%'Viillä ei patruuna mielellään ota
kayjBennäköisiä. ,
--rry-Mitä se ''oleminen" on? kysyin.
tgmJiempi tytöistä asetti heti käten­sä
lantelUe, kääntyi minuun idnottain/
k a ^ l veikeästi, nosteli olkapäitään ja
keikutteli nauraen ruumistaan.
- ^ Sinä Iiölmö! huudahti hän. Etkö
sen vertaa ymmärrä?
— En tosiaankaan, vastasin kum­meksuen.
Tuotako siellä pitää tehdä?
' Ei sinne päinkääni Työtä nie
teeniine,mutta patruunan edessä täytyy
• osata *'olla". '
— Minä en osaa.
-r- IHärjoittele, sillä siitä riippuu
pääsysi. iPiatruuna valitsee^itse ja tar-j
o k ^ t a ö n paljon.
Matkin Viikin likkojen temppuja.
• Otin Taiton aöeniioni asetin kädet lan-
' teille ja tem täsmälleen samoin kuin he.
^;lS!^r^^^&^ IJkirkui vanhempi. Si-nultahan
se käy kuin rasvattu! Sinä
• olet hemmetin hehkeen näköinen I
• Olin ällistynyt. T
— Mutta minähän vasta harjoitte­len!
— yaikka — sinussa on herrasverta,
• sen näkee! Sinä osaat liikkua kuin
olisit ikäsi salongin lattioilla marssinut!
. — Älä lörpöttele!
-T-rNo saat uskoa! Varmasti pat­ruuna
sinuun mieltyy.
— Mitä se tahtoo sanoa?
Vanhempi Viikin tyttö iski silmää,
vetiosuunsa merkitsevään hymyyn ja
sanoi; hitaasti:
— Se tahtoo sanoa sitä, että saat
ikan.
Katsoin Viikin tyttöön pitkään ja nu-reasti.
— Tarkoitatko sinä jotain erikoista?
-— En, kiirehti hän vastaamaan. En
minä mitään tarkoittanut! Paikka
kuin paikka! Sittenpähän näet,
Sisäänpääsyharjoitukset olivat harjoi­tetut,
mutta menoa ei vielä tullut, sillä
matami sairastui. Hän sai lievän hal­vauksen
ja joutui vuoteeseen.
Minun tehtäväni laajeni. Sain hoi­taa
enisiksikin omat tehtäväni, sitten
huolehtia piskistä, ruuanlaitosta ja
yleensä kaikesta mikä kuului matamille
— lukuunottamatta päivitt^stä istu-"
rnista voileipien vieressä, korttilehtien
lyömistä ja piski-paran hyväilyä. —
Viimemainittuun hän kykeni vielä itse,
sillä kädet olivat entisellään.
Minua harmitti. Nyt, kun olisin
muuten voinut vapautua tästä "jätkien
pikanelliparatiisista", en voinutkaan
lähteä, sillä olihan suorastaan epäinhi-.
millistä jättää matami yksin kuole­maan.
Jos hän olisi edes kuollut — mutta
johan nyt! Matami lihoi ja makuutti
koiraa vierellään. He näyttivät voivan
parenunin kuin minä. Parin viikon ku­luttua
päästi matami jo entisen röhö-naurimsa
ja sitten alkoi korttilehtien
paiskinta istuiltaan.
Oli minulla totta tosiaan potilaat I
iNe kysyivät, kuinka paljon minä sisäl­sin
sisunnielemistaitoa. Ja sisäisinhän
minä sitä heidän lähellään, mutta
maustekaupan neljä seinää osaisivat
kertoa toista.
Olin juuri myymässä metrikaupalla
merimiehenmakkaraa Viikin mammal­le,
kun Rosina astui sisään. Hän oli
pukeutunut entisiin vaatteisiinsa ja
py3rsi päästä matamin puheille.
Annoin luvan.
— Herra valistakoon! huudahti Vii­kin
mamma. Tunnetko sinä tuon nai­sen?
'
Alberten luova yksinäisyys voi nousta
ainoastaan tämäii elämän- ja ihmisten-käsittämisen
lämpimästä ^Ustä, rak-kaudesta
ilimiseen. — AV.
Kirjoittanut L A U H A S 6 1 N N E
i En tiennyt, mitä vastata. Tunsin ja
en tuntenuti —
— Tunnetteko te? kysyin.
^Viikin mariuna nyökkäsi päällään ja
vilkaisi huivin kokan alta minuun terä­villä
sihnillään.
' --.Kuka ei häntä tuntisi! Ellen pa­hasti
eröidjr f on hän apteekka fytär.
Eipä' ole enää mitään jäljellä entisestä
kaimeuid^
— Hänellä on ollut paljon suruja.
Viikin mamma hymähti tavalla; josta
sai päättää niitä hyvänsä.
Minua harmitti. Ihmiset ovat aina
niin valmiit tuomitsemaan ja parjaa­maan
lähimniäisiään. Minä pidin Ro-sinästa
ja halusin häntä puolustaa.
— Joka ei ole kiskonut virstantolp-paa
omasta silmästään, älköön kaiyako
tikkua toisen silmästä!
— Mitä! kiljahti Viikin mamma ja
pudotti pitkän makkaran maahan. Ru-peätko
sinä tässä minulle saarnaile­maan
! Vai tarkoitatko sinä, että minä­kin
olisin heittänyt isättömän lapseni
maantielle?
— En — mutta eihän hänkään ole
tehnyt sitä! huudahdin.
— Mistä tiedät!
Samassa tuli Rosina ovelle. Hän py­sähtyi
pelästyneenä ja näytti siltä kuin
hän olisi aikonut peräytyä takaisin.
Viikin mamma nosti pöydän alle pu­donneen
makkaran kuin jättiläislieron
ja pisti pakettiin. Sitten vilkaisi hän
Rosinaan ja poistui.
Rosina oU arvatenkin kuullut kaiken
ja minua hävetti.
— Älkää välittäkö liänestä, Rosina.
Hän on aina niin suulas.
- 7 Sanoiko hän tuntevansa minut?
-— Sanoi — hän valehtelee aina.
Rosina poistui ovelle, lausui hyväs-tinsä.
ja katosi. Kun tämän jälkeen pis-täysin,
matamin luona, näytti hän rau­hattomalta.
— Sinä et saa laskea tuota naista si­sään,
sanoi matami ärtyneesti.
— Mutta hänellä oli asiaa!
— Hiiteen sellaiset asiat! Kun minä
kiellän, täytyy sinun totella!
— Mutta hän tahtoo tulla siitä huo­limatta!
Matami läjähytti lihavan nyrkkinsä
pöydän kulmaan, niin että se oli kaatua
ja huusi :^
— ^ ei kuulu siihen! Tämä saa ol­la
viinieinen kerta! Ymmärrätkö!
Piski ymmärsi emäntänsä vihan ja
näytti hampaitaan, sitten se heilautti
häntäänsä januolasi matamia leukaan.
Se tahtoi lohduttaa.
M.utta; nyt tuli minun vuoroni.
^ Miksi,sitten"valehtelette! Sata-man
seuduissa ev asunut ketään Helvii-ra-
niinistä naista!
Matami säikähti. Hänen. paksut huu­lensa
jäivät auki ja silmät tulivat rau­hattomiksi.
.
— Mistä . . . sinä tiedät . . .
— Tiedänpähän vain. Parasta on
kertoa totuus. Missä Helviira asua?
Hetken aikaa viivähti pelko matamin'
kasvoilla, sitten ne vähitellen muuttui­vat
ja lopulta hän päästi tavanmukai­sen
naurunsa.
~ ..Oletko sinäkin tullut hassuksi!
Mistä hemmetin naisesta sinä puhut?
— Helviirasta tietysti, sanoin äkäi­sesti.
Hänellähän on tuo lapsi!
— Olkoon! nauroi matami^ ja otti
korttipinkan käteensä. Olkoon minun
. puol^tani vaikka kymmenen! — Pu­su
piskin kuonolle! Kas nbm, rakkaa­ni!
^
Hän antautui hyväilemään koiraan­sa
ja minun oh mentävä, sillä ostaja
seisoi kaupan puolella.
Tämän jälkeen kävi Rosina-rouva u-sein
matamin luona. Minun oli mahdo­tonta
pidättää häntä. Ja joka kerta
näytti heidän välillään sattuneen eri-mielisjY^
siä, sillä Rosina oli aina itke-
Minä en voinut auttaa häntä. En,
vaikka kuinka oÄsin koettanut, sillä
• enhän ollut edes asiasta perinjuurin
selvillä.
Eräänä päivänä oli heidän yhteenot­tonsa
niin kiivasta, että minun täytyi
mennä väliin. Matatni näytti kerras­saan
raivostuneelta ja uhkasi haetuttaa
poliisit, eilei muuten pääsisi naisesta
eroon.
Rosina makasi sohvalla pitkällään ja
itki. Mutta kuullessaan matamin uh­kauksen
hän hypähti ylös.
—:Miitta minäpä en pelkää! Minä
tahdon saada tietää, mihin te hänet
jätitte!
- Matami raivosi ja nauroi vuoroon.
Luulin häntä sekapäiseksi ja koetin tal­tuttaa.
— Miksi ette voi sanoa, tälle naiselle,
mitä hän haluaa tietää? kysyin.
— Tiehesi! ärjyi matami, niin että
hänen keltaiset hampaansa välähtivät.
Minä en kysy sinulta, mitä teen ja mi-
^ tä jätän tekemättä!.
— Mutta tehän valehtelette minulle;
huudahti Rosina. Helviira-nimistä
naista ei ole olemassa \ Olen etsinyt
kaikkialta.
— Helvetistäkinkö? tokaisi matanii
' virnistäen ilkeästi. Kukapa tietää, elää­kö
hän enää . . .
Rosina katsoi kauhuissaan mataiinia.
Hän perääntyi ja vaipui istumaan.
— Kuollutko . . . ?
Matami nyökkäsi.
— Missä onkaan siisvlapseni!
—Siitä ette voi tietää enempää kuin
kissa penikastaan. Maailma on yTen
lavea.
Matami asettautui mäkuuasenioon.
Hän ei ollut enää halukas minkääald'-
seen keskusteluun. Rosina-rouva nousi,
astui hitaasti ja vaivalloisesti huonees­ta.
Hän ei ollut päässyt puuta pitemvnal­le.
Tyhjin toimin sai palata takaisin?
Rosina-raukka! Hän oli näinä muu
tamina viikkoina, jolloin hänet olin
tuntenut, vanhentunut kymmeniä vuo­sia!
Rosina-rouvan mentyä minä jäin te­kemään
iltasiivoustani puodissa. Pe­sin,
puhdistin ja viheltelin Viikin Jal­marilta
oppimaani renkutusta.
— Stiina! kuului silloin hiljaiaen
kuiskaus matamin kamarista.
Menin sinne. Matami makasi kas­vot
punaisina ja katsoi minuun lasimai-sella
ilmeellä. * *
— Tule lähemmäksi, Stiina. Kas
noin, anna minun pitää kädestäsi. Tun­tuu
niin hyvältä, kun lähellä on joku
elävä ihminen . . . Tuo sydän . . . se
pysähtyi hetki sitten . . . luulin kuole­vani
. . . nyt salpaa henkeä . . .
Matami huohotti ja hän näytti to­siaankin
hyvin huonolta. Käväisin
kastamassa hänelle kääteen päähän.
Sen saatuaan hän näyUi vaipuvan ke-veään
uneen. Luulin Jhänen nukahta­neen
ja hiivin pois.
— Stiina! kuului silloin jälleen heik­ko
huokaus. Tuo liainen . ,*. häh ot­taa
. . •. miniit vielä. kerran hengiltä
. . . Hän kauhistuttaa minua ;
Matami yritti istumaan.
— Xyt hä» tulee taas.. .aja hauet
pois . . . älä laske . .. ei minulla ole
hänen lastaan . . . Se lienee kuollut
Matami näytti hourivan: Painon
: hänet takaisin vuoteelle, vaikkakin sain
siinä koetella voimiani.
Atma rahat . , . takaisin . . . ng
ovat ruskeassa . . . lippaassa . . ,
Sinä yönä pääsin vasta myöhällä ko.
tiin; Minun oli jäätävä hoitamaanma.
taniia siksi kunnes pahin oli voitettu.
Tämän jälkeen pysyi korttipinkka
koskemattomana kokonaista kolme
viikkoa. Se tahtoo sanoa, niätami tais-teli
elämän ja kuoleman välillä. Piski
-sai oman sänkyiisä ompelukorista, ja
minä toiniin sairaanhoitajattarena sen
verran kuin makkaran, juuston ja pika-nellin
myynti antoi myöten. Tehtaa­seen
menoa ei ollut ajatteleminenkaan.
XXVI
Hennahninkuja öli yhtenä vellijöke«
na. Koko syksyn oli luoja ahtanut
sateen langeta, ja siitä oli seurauksena,
että huonosti valmistettu katii äiitoi ai.
. heen sen käyttäjille keköiä parempia
kulkuneuvoja. Tayällisiet kengät eivät
enää rittäneet —' täytyi Valmistaa ne
puusta.
. Filippus oli siinä olkisin mestari ja
tämä sateineri syksy ja kuraiset kadut
. kokosivat välillisesti hänen kukkaroon­sa
sievoisen omaisuuden. Ei sillä olisi
tosin saanut irti edes yhtä sarvipäätä-kään,
mutta entisten pienten säästö­jen
Pianssa yhdessä kykeni Filippus
maksamaan asuntonsa, niin että hänel­lä
oli kymmenen vuoden hikisen työn
jälkeen oma katto pään päällä.
Toisin sanoen: Filippuksesta oli tul­lut
talonomistaja. Hän omisti muuta*
mia kymmeniä neliömetriä omaa pinta-alaa.
Näyttipä siltä, kiiin aurinko olisi
vihdoinkin alkanut paistaa Iitan ja Tv
lippuksen elämään ja siunaantuneeseen
lapsilaumaan. He olivat niin onnellisia,
että Filippuskin näytti mielestäni yhtä
nuorelta kuin kymmenen vuotta sitten,
jolloin hän simseteissään meni kosi­maan
Iitaa.
Nyt vietettiin tupaantulijaisia — tai
ostajaisia; Naapurit oli kutsuttu kah­ville.
Siellä oli Piia ja Höltän täti, mai-topuodin
neiti ja minä.
— No, mitä Sören on sinulle kirjoit­tanut?
kysyi Höltän täti kesken kaiken.
Vehnästippa, jonka juuri olin aikonut
pistää suuhuni, molskahti kahvikuppiin
takaisin ja roiskiitti pisaroita uudelle
hameelleni.
— iHohoo! Kas vain! sanoi maito-puodin
neiti. Sattuipa se arkaan koh­taan,
hänhän tuli punaiseksi kuin pih­lajanmarja!
Mutta se ei riittänyt vielä. Tunsin
piinastuvani yhä enemmän ja luulin
muistuttavani keitettyä punajuurta,
josta naatit on katkaistu tyystin pois.
En nostanut katsettani, ongin vain veh-nästippaa
kahvin seasta, kunnes sain
tasapainoni voitetuksi.
— Älä kiusaa sitä, mamma! nuhteli
Piia.
Ymmärsin hyvin mitä hän sillä tar­koitti.
— Onhan ^itä lupa kysyä, vastasin.
Sören on kirjoittanut voivansa erin­omaisen
hyvin!
— Koska hän on luvannut tulla ta-kaisin?
kysyi Höltän täti.
— En tiedä.~liluutama vuosi siellä
ainakin menee.
Soo — söo —-sanoi Höltän täti
tavoitellen leikkijää sävyä. Varo, v;ifO,
ettei hän jätä sinua!
Käänsin katseeni puhujaan ja vasta­sin
hymyillen:
— Siitä ei ole pelkoakaan, täti!
Höltän tädin sihnät laajenivat ja hän
nielaisi vahingossa liian suuren veh-näpalan.
. < .
Sitten vaihtoi hän puheenaihetta
Xi'
Riite
voit
Xe kaksi
llivät aikans
l]a saadusta
Ikin päässee;
[teinen lippt
iRodgersin r
blortimerin
jcaneensa si
Ile. Tämä
Ihan oli my:
f neuvoihin,
1 oikeuteen,
J ovat Gana
ikumpainenlj
Ituksi, ilmo
fasian, että -
Iten Rodgeri
Ipuhui kunn
ihmiset seu:
Nämä Si.
Isen ,että n
Ikien vaivoj<
|ta kihti. ^
pan tuntikc
i — Oma 1
matami. 3
- elämä mini
Ä piski-parkai
Ei tu
pahan johc
elättää — (
Matami <
Hän kohott
Jja ärjyi:
-Ja tue
Mini
hunningolk
Katsahdi
työnsi pum
ti häntääns
villatukkooi
niinkään p<
Kyllä
ta ihmisen
heittää pai
kuolemaan,
Matami
Jeen ja kat
— Sehän
•ta . . .
— Se on
lolemassa n
kään sääliä
!ta kuin Jui
Imaan koste
Matami
kiljahti. K
painuivat w
hiljaista va
— Sinä j
Stiina
kauheata p
Matami
tyynnyttää
jkohtaus jo
|nut. Huu
[saanut sel\
[Vain, että ]
pontuskia.
Vihdoin
yönä en mi
huoneessa
iänikuisia
tlkona
3e ikkunai
'iein maan
täiset kissj
[unsa, ei nä
^at vain si
Katselin
^oja ja od
sitä ei ku
ingon ens
a sanoi hz
— Liene
ehtelin . .
ää . . . il
alutta 1
"älähtää —
ettei ok