Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 14, 1947

              1947 LAUAXTAIXA KESÄKUUN 14 PÄIVÄNX
xamm
^ Sivu S
rneväalivaloja
Lastu
j o t k a vaka\ina olirat kuunnel- Frontenac hotellin ruokasalin o li
leet hänen sanojaan. Sitten hän hy- kauppamari vnokrannq* j a sisustanut
m j i l i . / O l i n aivan unohtaa, ettemme pioneerimaliiin, varustanut pitkillä
•Saanko tulla sisään?" Irma olisi
halunnut huutaa sen suomeksi, mut­ta
h i i l i i s i äänensä j a kielensä.
•Kyllä, olkaa h>^ä", vastasi tyt­tö
kohteliaasti ja katsoi kysyvänä
vieraaseen, joka yhä puhui englantia.
'Ole hyvä j a ilmoita äidillesi, että
^liss Irma Salonen haluaa tavata
hänet/' ;
•'Miss Irma Sai . . • Muttei hän on
minun sisareni!" T y t ö n ilme oli n i in
hassu, että Irma purskahti nauruun.
' N i i n olen minäkin!" sanoi hän
suomeksi, levitti käsivartensa ja sai
sxlin^^ii täyteen nuoria, lenteleviä jä-nyt
viime näkmästä."
Tämä näyttikin olevan pojalle mie­leen,
sillä hänen arkuutensa katosi
tyyten, j a hän rupesi suurella mielen­kiinnolla-
tarkastelemaan vanhinta
sisartaan, jolta perhe nyt yhteisvoi­min
riisui turkkia j a hattua ja pääl-lyskenkiä.
Hetkistä myöhemmin kaikki is­tuivat
kodikkaasti kahvipöydän ää­ressä.
Puolin ja toisin kyseltiin ja
kerrottiin kuulumisia. Naurettiin, pu­huttiin
kaikki yhteen ääneen. Ja Ir­ma
sai juurta jaksain selittää kuinka
hän oli viime kesänä säästän vt v i i -
seniä ja korvansa melkein lukkoon _ kon lomastan, saanut johtajansa suos­tumuksen
siihen, että hän ottaisi sen
vasta nyt, nähdäkseen talvikarnevaa­lit
kotikaupungissa.
'*Jopa oli aikakin, että tulit käy­mään",
sanoi isä. " E l l e i sinua olisi
kuulunut, ni^i me tässä ajattelimme
tulla kesällä katsomaan olitko j o ko­konaan
Jiävinnyt sinne suurkaupun­gin
humuun. "Olisimmehan me tul­leet
ennenmiiikin, mutta ymmärrät­hän
meriot ovat suuret, eläminen
kiljuvia nimiä.
"Äiti, isä, M a t t i ! Ilma on tullut!
Irma! Äiti, äiti, i s ä !"
\V[itä ihmettä sinä taas siellä k i l ­jut?
Ole toki h i l j e m p a a ! " kuului äi­din
ääni keittiöstä.
Yhteisestä, sanattomasta sopimuk­sesta
kävehVät sisarukset kädet tois­tensa
ympärillä keittiöön.
"No, mikä siell^L njrt o l i hätänä?"
kysyi i i i t i , joka touhusi j o t a in hellan
luona, selin heihin, mutta jäätyään
vastausta vaille^ kääntyi ympäri. Ja
siinä he seisoivat vastakkain, äiti ja
tytär, jotka eivät vuosiin olleet ta­vanneet.
Kumpikin katsoi toista kuin
tarkistaakseen jokaisen p i i r i r a k ­kaista,
tutuista kasvoista — sitten he
olivat toistensa kaulassa, saamatta
sanaakaan suustaan, vain puristaen
ia koellaen nieleskellä jotain, mikä
oH kohonnut kirkkuun. M u t t a se oli
turhaa, molempien silmistä alkoi va­lua
kyyneleitä.
•"-My nerves! Täytyykö teidän , i t -
keiikin?' kysyi nuori JHelena niin
vaivautuneen pikkuvanhalla äänellä,
että molemmat rupesivat n a u r a m a an
ia saivat puhelahjansakin takaisin.
•Missä on isä? Entä M a t t i ? " ky­syi
Irma.
' .Menivät juuri autotalliin. Odota,
' niin huudan'."' Äiti pyörähti silmiään
pyyhkäisten takaovelle, rykäsi ja
kuusi sitten arkipäiväisellä äänellä:
"Isä ja M a t t i , tulkaahan tänne, on
^siaal Aivan heti p a i k a l l a !"
Askeleet narisivat lumessa. Isän
ääni kuului valittavan jotain nais­väen
ainaisista asioista. Eteisessä ko­pisteltiin
lunta jaloista, sitten ovi
aukeni. Isä katsahti alta kulmainsa
viera;iseen, ja hänen kasvoilleen le­visi
hymy kuin päivänpaiste.
"Irma! N^o, johan osasit kotiin,
t.vUÖ! Annas, kun . . , " M u t t a Irma
^k jo juossut is'änsä karhunsyleilyyn.
-"^'itä, hänen olkapäänsä y l i hän näki
veljensä, joka hieman ujostellen hy­myili
ovensuussa eikä oikein näyt­tänyt
tietävän mitä nuoren miehen
tällaisessa tapauksessa .pitäisi tehdä
^'-^i sanoa. Äiti kuitenkin tuli avuksi.
'-^fatii, muistathan sinä Irman,
^•'l^i) muistakin?" sanoi hän n i i n luot­tava
t i . että poika tunsi itsevarmuu-
^^"^a palaavan.
^^nistanhan minä", sanoi hän t u l -
i ' i ojentaen kätensä Irmalle,
"vaikka taisin olla aika kakaramai-silloin,
kun kihdit. Terve v a i n !"
Jniia olisi mielelään syleillyt hän-
' mutta ei tiennyt yniten poika
fltai^i sen vastaan, joten hän tyytyi
y»in tarttumaai» ojennettuun Jcäteen
toisella lyömään bäntä olkapäälle,
^»•ton pojilla on tapana.
Ilal Olet totisesti miehisty-nj-
t tar\'itse swentyä nijn perin A l ­kaviin
asioihin. Jaaha — kerropas,
tyttö, toitko tulijaisia! Nämä kak­soset",
hän iski silmäänsä," tietysti
haluaisivat tietää. Ainakin minä lap­sena
halusin, jos joku tuli k o t i in mat­k
a l t a ."
*'Voi, voi! Toinhan minä, mutta
olen niin iloinen saadessani taas olla
teidän keskellänne, että unohdin k a i ­ken
muun." ^
Irma haki laukkunsa. Seurasi pa­kettien
avaamista'ja huudahduksia.
'•Oh, boy — oikea rannekello!"
sanoi Matti. "Mistä an^asit, että
halusin juuri sitä?"
''Minä olen hirveän viisas", nau­roi
Irma.
'^Oh, kuinka kauniit! Hiihtolakki
j a käsineet — katsokaa, k u u l k a a !"
Nuori Helena pudisteli käsineitä, joi­hin
oli kiinnitetty pienet tiukuset. Ne
helisivät somasti. ''Smart, eikö? K i i -
toksia, S i s !"
"Ettet vain eksyisi",VselitÄ sisar.
Isä saj värikkään, skottilaisen, kau­lahuivin
ja käsineet, kiitteli niistä
parhaansa mukaan ja sanoi nyt ole­vansa
oikeassa karnevaalikunnossa.
Viimeiseksi avattiin äidin l ^ j a , ja
sen nähdessään kaksoset vihelsivät
pitkään. Se oli puner^va aamutakki,
kallista; talonmaksut, korkeat vgrot
j a noiden kaksosien koulunkäynti
k a i k k i maksavat paljon. K u n joutuu
kaiken ostamaan, niin ei näistä kai- topattu, mutta kevyt kuin untuva,
vosmiehen palkoista suuriakaan jä-lelle
jää, vaikka yleinen luulo on sel­lainen.
Hyvä, kun -toimeentulonsa
saa."
- ''Kyllä minä sen tiedän ja olen
nähnyt, mutta siellä etelä-Ontariossa
ollaan useinkin siinä uskossa, että
kaivostyöläiset ovat oikeita poha-toita.
Luultavasti se johtuu siitä,
että he matkustellessaan kuluttavat
rahaa vapaammin kuin siellä on to­tuttu
näkemään."
' • N i i n , onhan täällä totuttu liikut­telemaan
rahaa. \'arsinkin sota-aika­na,
kun sitä tulikin riisaammin. mut­ta
missä rahaa tulee, siellä sitä
myös tuhlataan, annetaan valua läpi
sormien — ja \vell, sitten ollaan" taas
'Hi.
poikki ja odotetaan seuraavaa tilipäi­vää.
Sellaista se on — ja useat emän­nätkin
käyvät työssä auttaakseen
perheensä hyvinvointia."
" N i i n , tuskinpa työläinen on omas­ta
työstään koskaan varakkaaksi tul­l
u t ."
" E i , tyttö, ei ole. Eläähän sillä
juuri, mutta huvimatkat j a sen sel­laiset
jäävät usein toteutumattomik­si
unelmiksi. J a paljon on Sudbury.s-sakin
aivan suoranaista kurjuutta, jos
sitä lähtee etsimään. Tosin en ole
koskaan nähnyt sitä >«uohialaisväes-tön
keskuudessa, mutta etäälle el tar­vitse
mennä, kun näkee jo todellista
slummi-elämää. N i i n , me suomalaiset
saamme olla tyytyväisiä siitä, että
meillä on sentäiin tervettä järkeä,
halua ja kykyjä pysyä pinnalla. Me
emme koskaan — harvoja yksil(")itä
lukuunottamatta — vajoa kovin alas,
vaikka elämä olisi joskus vaikeam­paakin.
Tuskinpa meillä muuta pe­rintöä
lieneekään csi-isiltämme k u in
sisu potkia aina eteenpäin maailmas­sa.
Ja se on hyvä perintö, se. Muis­takaa,
lapset, teidän ei ko.skaan tar­vitse
hävetä sitä. että olet te suoma­laisten
esivanhempien jälkiläisiä. He
olivat katajaista kansaa taipuivat
joskus, mutta eivät ko.skaan taittu­neet,
vaan nousivat aina uusin voi­min,
kuten nousevat tänäkin päivä-nä."*
Isä vilkaisi neljiin kasvoihin,
,^ "Hyvä lapsi, mitä minä nyt tällai­sella
. . ." hengähti äiti melkein ve­det
silmissä. "Se on niin hienokin —
kuin kuuluisi morsiamelle.'"
" N o , etkös sitten enää olekaan
morsiameni?" kvsvi isä niin .särkv-neesti.
että koko perhe purskahti nau-
, ruun. Takki autettiin heti äidin ylle.
ja isä pyöritti häntä ympäri lattiaa
j a moiskahutti lopuksi kuuluvasti
poskelle. "Sanopas vielä, ettet ole
morsiameni I"'
••'Älä nyt hassuttele, iso mies! En
ole ehtinyt edes kiittää lahjasta. K y l ­lä
tämä on aivan liian hieno minulle,
mutta tuhannet kiitokset, lapseni!"
"Olen iloinen, jos pidät siitä, äiti
kulta. Lämmin se ainakin on, täyte
kapokkia. Siksi se on niin kevyt.
Kuule, isä, minulta jäivät toiset ta­varat
pakaasiin. Lähdetkö karissani
niitä hakemaan? Tulin, nähkääs, kä­vellen."
••Kävellen?" hämmästyi perhe.
' ' N i i n . Katsokaas, kaupunki näyt­ti
niin kauniilta, että halusin kävel­lä."
" N o . helkkari .soikoon! Mitähän
autonajurit sanoisivat, jos kaikki vie­raat
arvelisivat samoin? alutta me- •
nen heti rukkaamaan auton käyn­t
i i n . Laittaudu v a l m i i k s i ! " Isä otti
uuden kaulahuivinsa ja käsineensä.
"Kyllpä nyt kelpaa herrastella! Olet­teko
nähneet näin komeata poikaa
koko näillä ma*in?"
"Irma. .saanko minäkin tulla?" tie­dusteli
Helena.
"Tietysti. Tulkaa k a i k i n !"
]Mutta äidillä oli e.stecnsä, p i t i teh­dä
sitä j a Iätä; ^^fatilla taas omansa,
pojat odottivat hockey-peliin.
"Masa haluaa näytellä heille kel­loaan.
Tuossa iässä pojat ovat niin
pcnikkamaisia. Show of f, tiedäthän?"
.selitti nuori Helona heidän noustes­saan
autoon.
.-\semalla käytyäiin isä ajeli hil­jakseen
rLsliin rastiin kaupunkia, et­tä
tytär näkisi sen joka puolelta. J a
Helena teki parhaansa selittääkseen
hänelle kaiken.
pöydillä j a penkeillä, kuten entisai­kojen
ravintoloissa oli o l l u t tapana.
Ruoka t a j o i l l i in emaljilautasilta. juo­mat
tuopeista. Dorsettv kultakaupan
ikkunassa olivat näytteillä kaikki
karnevaalien yhteydessä jaettavat
komeat palkinnot pikaluistelussa, p u ­jottelu-,
syöksy- j a murtomaahiidois-sa
sekä miehille että naisille. Vapau­den
kirjakaupan ikkunassa taas kier­to-
y.m. palkintoja, joitä suomalai­set
urheilijat olivat voittaneet j a k u ­via
näistä urheilijoista kesä- j a tai-*
viasuissaan.
I l ta oli jo pitkälle kuluiiut heidän
kierrellessään ympäri, joten isä kat­soi
parhaaksi ajaa kotiin. Ja Irma '
olikin nähnyt aivan tarpeekseen täl­lä
kertaa. Häntä hieman väsyttikin
matkan jälkeen, vaikkei hän siitä
maininnut.
Äiti oli heidän poissaollessaan val­mistanut
maukkaan aterian tyttärel­leen.
Toisia ei tarvinnut edes kehoit-taa
s^-ömään, vaikka he olivat jo
nauttineet illallisensa. Ehtipä siihen
ly^stiin M a t t i k i n hockey-pelistään, ja
äiti nauroi, että he vielä söisivät hä­net
ulos talosta ja tavarasta.
"Näin kierrellessämme, että suo-nialai-
set ovat vieläkin hyvin edustet­tuina
Sudburyn liike-elämässä, eikö
niin?" huomautti Irma.
"Tottahan nyt näin suuressa suo­malaiskeskuksessa
— vielä paljon pa­remmin
kuin ennen. J a uusia liikeyri­tyksiä
nousee kuin sieniä sateella",
sanoi isä. "Meillä on nyt kaksi kau-puncjissa
hyvin tunnettua rakennus­urakoitsijaakin.
Hannes \"uori ja
Paavo K i v i n e n ."
" J a uusi veneveistämö Garsonin
tien varressa ja Pajalan uusi suksi­tehdas
Lom>; Lakelle menevän tien
varrella", lisäsi M a t t i.
•'Lehto on kai nnvnvt vaatetus-liikkeensä?
' .
" X i i n pnr mutta sen tilalla on nyt
Werner'sMen"s \Vear siinä \"apau-den
lähellä, ja tuossa Eva-kadun kul­massa
on yhä Frank"s Miner's Sup-plies".
jatkoi isä. " E i Sudburyssa tar­vitse
suomalaisen juuri millään alal­l
a toiskielisten liikkeitä kannattaa,
ellei halua. Paitsi ehkä väkijuomien
suhteen. Toitaiseksi ei ainakaan ole
.suomalaista hotellia."
'•Eikä tarvitakaan", päätteli äiti.
'•Juodaan vain maitoa!. Onhan meillä
kaksi suurta meijeriä. Osuusmeijeri
j a City -Dairy. Ruokatavarakauppo­j
a on montakin, tässä lähimpänä Tuul­ian
omistania Melvin Grocery — ja
Laine Montague-kadulla, missä si-.
jaitsee Karin apteekkikin. Leipää
taas saamme Malisen Finnish Ba-kerystä
tai Tolmusen North End
Bakerystä."
"Jos meillä olisi varaa pukeutua
hienosti, ostaisimme turkikset John­sonilta
Frontcnac-rakennukscssa ja
siitä aivan vastapäätä tilaisimme pu­kuja
suomalaisesta riiätäliliikkeestä,
Northern Tailors; Tai Kunnakselta,
Eira-kadulla. Valmiita vaatteita os­taisimme
Mrs. Salmi.':en omistamas­ta
kaupasta. Mary*s Ladie^* \Vear.
Jalokiviä, kelloja ja koruja Heiska­sen
tai Kolarin kultakaupoista. Ah,
jos meillä vain olisi paljon rahaa!"
huokasi Helena. "Sitten ajelisimme
hienosti K a r i n tai Lindbergin vuok-raautoilla
eikä isän rämällä."
" N o , kengät meillä ainakii^ on.va­raa
korjauttaa Mäellä tai L a t v a l a l l a " ,
lohdutti äiti. " J a patoja ostaa K a l l i -