Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 11, 1952

              Ah-mm
6 -^fr il
[ Jatkoa
Auton välÖt alkoivat vilkkua vaih-ttiiBn
puolivaloista kokovaloihin . . .
Sylvia vilkaisi hämniästyiieäiä sisareen­sa
huomaamatta, että tämä koko; ajan
ruiKV;^.! - »vlrrankatikaisijaa kädellään sä-roaiia
tiukastijc^tsoep,^^^^^^
oli saanut irroitetuksi^ jo katkaisijan
• t|loinunanosan.
-4 Yajoiisa on vikaa, sanoi Phyllis
L I E K I N U U S I
JÄTi5?ÖlCE R T O M U S
^ han^stuiieena. heidän .'täytyy tar­kastaa
niitä..
. 'H tiep reunal­le
ja' nousi pois. Kuu oli mennyt, pil­veen,
Jehniiisten varjossa oli sysipimeää.
ohjaajan paikalle. Tajuton tyttö kaa­tui
eteenpäin hiukset valuen ohjauspyö­rän
y l i . Onnktomuus tai itsemurhal
— f Mitä on t ^ h t u i i u t ; l * y l l i s?
Se oli Sylvian ääni, hän oli herännyt
lä olikaan ollut. Ei ainuttakaan ohiaja­vaa
autoa. Sylvian hän sai suurella
vaivalla asetetuksi etuistuimelle^ja itse
hän istuutui ohjauspyörän ääreen. Sit­ten
hän ruuvasi irroittamansa virran-katkaisijan
paikoilleen, LyHd}^ vaT^i-^ tajuttöjoiuydeätaan. Phyllis tunsi rai-
. srvat kirkkaina ympäristöä. Phyllis pe- von kiehuvan sisässään, mutta hillitsi
räännytti auton kahden lehmuksen vä- itsensä.
Uin jä ajoi samaa iietäj;akais^^^ - _ <Meii tässä, vastasi häm
Puunrungot vilahtelivat suurena äu- Missä olemme
^JoKt^onv^^^ t^n kiimmaHakin pdolen söa S3w>^
0 ^ ; ^ i i i j u n p p u jauton kojelaudan a i - . eteenpäin kuin p€to kiUuvin sihriin.; Sylviaa lökahti ikään kum^^a^
r,.^..,'^ jaan. Hirvittävästä'i^auhdistä; huoli- p ä ^^
varisi, ympäristö tuntui jolla-ki|
i tavoin, k»nmottav^ Phyllis otti
työludulaatikösta raslcaan ^ niuviavai-men.
ja meni auton etuosaan.
näe-^mitään, sinun täytyy näjrttää mi­nulle
valöä;
Voimakas tuulenpuuska taivij^ti suu- ^
riä lehmuksia' Sylvian noustessa ulos ^
autpsta. Hänen jalkaansa koski ja hä- _
lien täytyi tukea itseään lokasiiojaan..
Phyllis tunsi. pelkäävänsä, vaikka hän
olijin metsästäjä eikä saalis. Pui(|en
lehtien suhina kuulosti lukemattomilta
käuhuntä3^eisiltä kuiskauksilta. Hä­nen
asentonsa pii jännittynyt kuin hyp-pj^
h valmistuvan eläimen. Oli niin pi­meää,
ettei Sylvia voinut erottaa Phylli-sin
piirteitä. Sylvian sytyttäessä tasku­lampun
käänsi Phyllis nopeasti kasvon^
sa pois välttääkseen valoa. 'Hetkeksi
hän kuitenkin paljasti itsensä, tuijot­taessaan
sisartaan vääntynein suin ja
raivoa kiehuvin silmin. Nuo silmät
loistivat murhanhimoa, petoeläimen jän­nitystä
saaliin lähestyessä. Sylvian valr
tasi lamaannuttava kauhu.
— Tässä on lamppu, sanoi Sylvia ko­ettaen
voittaa pelkonsa. — Oletko löy­tänyt
vian?
— En oikein tiedä. Valaise!
Phyllis perääntyi muutamalla aske­leella
Sylvian taakse, raskas ruuviavain
vapisi hänen käsissään. Hän ei ollut
läheskään niin kylmä ja rauhallinen
kuin olisi halunnut. Ei niin, että hän
olisi peljännyt, mutta hän tuli ajateU
leeksi sairauttaan. Jos hän todella oli
tulossa mielisairaaksi, niinkuin Peter ja
Jerry olivat väittäneet, puhkeaisi tauti
milloin tahansa. Ehkäpä kahden mur­hatun
haamut kiirehtisivät sitä. Jossa­kin
täytyi olla korkeampi voima, hän it-
.se oH vain mitätön välikappale kohta­lon
käsissä.
Mutta sitä hän ei halunnut olla, hän
tahtoi itse määrätä sekä omasta että
muiden kohtalosta. Hän oli älykäs ja
toimintakykyinen: Hän vihasi Sylviaa,
joka oli vain tyhmä, kaunis hanhi hä­neen
itseensä verrattuna. Sylvian mu­kana
vaipuisi epäilys hänen omasta sai­raudestaan
hautaan. Hänen ainoa mah­dollisuutensa
. . .
— Mitä aiot tehdä?
— En mitään. Valaise hieman alem­maksi;
SyHia kumartui, Phyllis näki hänen
lapsellisen hennon kaulansa ja kohotti
ruuviavainta.^
Lyönti ei ollut erikoisen voimakas,
mutta Sylvia kaatui voihkien jäähdyttä-jää
vasten. Phyllisin tarkoitus ei ollut
surmata häntä, vain tainnuttaa, aivan
niinkuin tapahtuikin.
Hän nosti ylös tajuttoman Sylvian
ja puoleksi kantoi, puoleksi laahasi hä­net
autoon. Nyt oli vain toteutettava Kuu pilkisti pilven takaa valaistÄi sii­matta
hän-tiUisi aivonsa kiikkäiksi ja
selviksi Phyllis hymyili voitonvarina-na,
hän tiesi jo, ettei mikään voinut
häntä estää . . .
Aika oli l a to
hän ei tiennyt, kuinka kauan sitten hän
löi Sylvian tiedottöinaksi. Itse asiassa
oli siitä kuiuiiutv^in muutama miiiuut-ti.
Hänen Mviiuttaessaan Devine Hai-;
Iin nopeusmittari osoitti «Ö kilometriä.
Hän kuiili vieriessään olevan tytön
heikosti valittavan, 'hän^ntäjrtyisi ehtiä
perille ennen Sylvian heräämistä.
Hetken päästä hän olisi perillä, pai--
kallaj jota kutsuttiin Kaivosrotkoksi.
Hän tiesi, että siellä oli aikaiseminirikin
tapahtunut pari auto-onnettomuutta.
E i herättäisi suurtakaan hämmästystä,
vaikka vielä yksi auto syöksyisi siitä
alas. Kiviseinät ympäröi^rätammotta- -
vaa kuilua joka puolelta, ehkä siinä jos­kus
oli ollut kaiyos. Paikka sopi hie-;
nosti hänen tarkoituuksiinsa.
•Kapean kuilun yli johti silta, johon
juuri rakennettiin uusia kaiteita. Phyllis
toivoi, ettei työ olisi vielä valmis. Työ­paikalla
paloivat punaiset varoituslyh-dyt.
Kuinka helposti autoilija voikaan
olla huomaamatta niitä.
Onnettomuus,^ niin tultaisiin sano­maan.
'Kauhea onnettomuus. Hermo-
^ u s i äkkiä> melKehi
laudalla täirttiii hän salaa^ vaihdetan-
•Sylviä katsoi sisareensa jä ta-
. . H ä n vaistosi
seri^ näki sen Phyllisin kalpeista kas­voista;
Vihäi jota' ei enää: tairvinnut
salata; loisti P h j ^ i i ^ i i s i ^ '
4^ MinaiföiiisMma^^^
jaa. — Smiin täytyy kuolla ^ . . Nyt.
• —Miksi? •
Sylvia kiiuli: oman äänensä -hyvin
kaukaisena, hän ei kyennyt tekeniään
mitään vastarintaa.. Hänet valtasi la­maannuttava
kauhu nähdessään sisa­rensa
sielluh paljastettuna. Phyllis hy­myili
ilkeästi valkoiset hampaansa lois-taen.^
Häh painoi nopeasti vaihdetan-goh
alas.
—- E i / gi,, voihki Sylvia. — Sinä saat
rangaistuksen. Anna minun olla, anha
miniin: mennä kotiin! £h sano kenelle­kään
mitään! En edes Jerrylle.
— Et milloinkaan saa Jerryä . . .
—- Päästä^miniit pois, päästä! ; . ^
E i , ei!
Tie vietti alaspäin, auto lähti liik"
keelle^. Phyllis hypähti astinlaudalta
paiskaten väunuhoven kiinni. Se meni
lukkoon eikä Sylvia kyennyt sitä kau­huissaan
aukaisemaan. Hän näki jyr­känteen
edessään, koetti ohjata sivuun,
mutta se oli jo liian myöhäistä. Puomit
sairas Phyllis Devine öisellä kuoleman- - lyhtyineen lensivät sivuun ja auto syök-ajollaan.'
Kesken ajeluaan hän oli saia- syi syvyyteen.
nut kohtauksen ja menettänyt autonsa
ohjauskyvyn ajaessaan Kaivosrotkon
silten yli. Hän oli syöksynyt rotkoon
kohdalla, missä kaide ei vielä ollut yal-mis.
Hullu Phyllis Devine-raukka!
Siellä hän makaisi kuolleena, ruhjoutu-.
neena. Kukaan ei epäilisi, että kuollut
olisikin Sylvia, Phyllisin sisar, ei ku­kaan!
Phyllis kuvitteli mielessään tapauk­sen
kulun, kauheat näyt hurmasivat hä­net,
hänen kasvoillaan oli julma hymy.-
Hän kertoisi Jerrylle onnettomuudesta, -
heittäytyisi itkien hänen kaulaanpa ja
sanoisi rukoilleensa Thyllisiä* tunnusta--
Phyllis seisoi paikoillaan kuunnellen
kylmänä ja tunteettomana sisarensa vii­meistä
huutoa, epätoivoista, hurjaa, lä­pitunkevaa
avunhuutoa. Suuri vaunu
heittelehti vasten kiviseinämiä, kunnes
saavutti rotkon pohjan. Kumea jysah-dys,
räminää peltiosien murskaantuessa,
sitten hiljaisuus, ääretön hiljaisuus.
Vaunussa oli ollut melkein kuuden­kymmenen
kilometrin nopeus sen syök­syessä
alas, ajatteli Phyllis voitonrie­muisena.
Tällä keirtaa ei sattumakaan
voinut mitään. Kaikki oli ohi.
Hän meni kaiteen luo ja katsoi alas.
Kuu valaisi rotkon pohjalla olevaa me-tallhröykkiötä.
Sylvia oli kuollut, ei,
Mielisairas
maan rikoksensa. Epätoivoissaan oli
sisar juossut ulos ja ajanut aptolla tie-; Phyllis Devine oli kuollut,
hensä. Joko hän oli aikonut tehdä itse- - Phyllis Devine.
murean tai sitten hän pii ajanut itsensä Hän ei ollut jättänyt mitään jälkiä,
kuoliaaksi mielenhäiriössä. - jotka voisivat paljastaa hänet. Nyt
Ehkä olisi uskottavinta soittaa Jer-, hän menisi kotiin, kotiin . . . nukku-rylle
heti kotiin päästyä ja kertoa, että - maan.
Thyllis' oli kadonnut. Hänen pitäisi Aikaisin aamulla hän sitten soittaisi
herättää kaikki palvelijat ja järjestää. JerryUe ja kertoisi sisarensa katoamises-oikein
suuri kohtaus. ta. *Phyllishän'oli voinut hiipiä ulos
Pienen punaisen varoituslyhdy^n valo kenenkään heräämättä. Tästä hetkestä
vilkkui auton edessä, ^^hyllis jarrutti.
loppuosa suunnitelmasta. Se olisi jo
paljon vaikeampaa ja uhkarohkeampaa.
Mutta Phyllis ei epäröinyt hetkeäkään.
Hänen täytyi kulkea kohtalon synkkä
tie, ja siltä ei ollut l)aluuta. Juuri nyt
hän tunsi itsensä 'vapaaksi ja rauhalli­seksi.
lan ja jyrkänteen. Hänen täytyisi p3'-
säyttää vaunu tarkastaakseen, ettei suo­jakaide
ollut valmis.
Rotkon pohjalla kimalsi musta, mu­tainen
vesi. Sylvialla .ei ollut mitään
mahdollisuutta pelastua.
•Phyllis katsoi jmpärilleen; missään
H ä a asetti, ruuviavaimen työkalulaa- €i näkynyt ainoatakaan elollista olen-itldvooii
takaisin ja taskulampun etuis- toa. Alhaalla vaani kuolema valmiina
tuim^e^ Kukaan jei aavistaisi mitään ottamaan ivastaan saaliinsa. Phyllis kii-esins^
öksestä. Millainen onni hänel- ruht^i autoon takaisin ja siirsi Sylvian
lähtien hän olisi Sylvia Devine, Devine
Hallin omistajatar. Hän oli Jerryn ra­kastettu,
enää ei ollut ketään kilpaili­jaa,
joskin tämä valloitus oli maksanut
ihmishenken. Kaikki oli nyt hänen,
ajatteli Phyllis riemuissaan, kaikki,
kaikki.
Pimeys oli jälleen, kuun mentyä pil­veen,
läpitunkematon. Devine Halliin
ei ollut pitkälti, mutta Phyllisin tä3rtyi
kulkea se jalan. Sitä hän ei ollut aja­tellut
ennemmin. Onni, ettei näkynyt yh~
tään autoa, kukaan ei saisi nähdä hän-
Lauantaina. lokakaW H paiya»^». ,1952
ta. Kuu pflkisti siUoin täUöin
lomasta saaden kaiken näytSnö^
vemaiselta. PhyUb kiirehti
. , Hän kuuli korvissaan omien
leittensa kuminan. Kiirehdi-
Devine HaU; on aivan lähdlä.
Kulkiko joku hänen vierellään?
- ei voinut käsittää, mistä tuonainea
^i^^vs W mutta ei uskaltanut
siyuiiieeDi . . . Ehkä hänellä (dii
kauheaa seuraa? Nyt hän
parilleen Varovais^ti. Varjo ihi
jonka lävitse hän näki . . . ^
ryhdin ,käynnm.
Se oli Peter Lane.
P I Ö ^
sesU; ~ ja alkoi juosta. Ajoi^
häntä takaa? Hän juoksi, kunnes
i^uhjkojensä olevan kuin t d ^
Laiie oli hänen jäljillään, todisti
Peteir oli hänen toisen murhansa
yHan kompastdi y h tÄ
I^MKteli etteenpäin, kunnes W
saaviiiti Devine Hallin portit, fL
kaatui pensaikkoon, kokoniumisvS
tetf. Ei kukaan ajanut häntä taba,
oli vain kuvittelua. Se oli vain
tuntömättomien^ voimien k o ii
•Ei^ tuolla lähestyi joku joka tapatik:|
sessai Auto o\i pysähtynyt tielfe; Ji
jonka Phyllis hyvm tunsi, hj^tispti
Tiiö; oli jofä tapauksessa elävä (Ö
Phyllis henkäisi helpotuksesta;
lähestyi itsekseen manaillen vanhaa ur
hdluvauhuaan.
-— Koko talo on pimeänä, kuuli Plijij
lis hänen mutisevan.
Portti vuigahti, hiekka ratisi Jenp]
kiireisten askeleitten alla. Phyllis dl
uskaltahnt näyttäytyä Jerrylle tukkij
pörröisenä ja puku epäjärjestyksesä,]
hänen täytyi; hiipiä sisään takaovesta.']
Jerry oli ehtinyt ulko-ovelle ja Ä|
Phyllis otti kengät jaloistaan, hän oli
jälleen , saavuttanut räuhallisuutensil
Tyttö jiiöksi arvan äänettömästi niolii-j
kön y l i . Hän kuuli Jerryn takovan nyr­keillään
ovea. Phyllis oli aivan talraj
lähellä - kuullessaan Jerryn huuta\:an j
kauhkojensa koko voimalla:
Avatkaa!. Eikö siellä ole ketään]
kotona? AVatkaa, muuten . . .
Jerry näytti olevan raivosta^ suunnil­taan.
Hän takoi jatkuvasti ovea kunj
nes kuuli sisältä lähestyviä askeleita jii
ovi avattiin varovaisesti. Phyllis näii|
yöpukuisen Johnin.
Hyvä Jumala, tekö se olette, !ier-J
ra? huudahti palvelija. — Mikä on iia-|
tänä? . \'
— Minun täytyy heti saada ta\?taJ
Sylvia-neitiä, vastasi Jerry kiivaasti, sit-,|
ten hän koetti hieman hämillään
tää.
— Autoni meni matkalla epäkuntoon, i
muuten olisin ehtinyt tänne aikaism-J
min.. Tuo vanha kärry pitäisi rommit-1
taa ja teenkin sen huomispäivänä. j
puita saiiL sen kuitenkin käyntiin ja:|
• • •
-r;En usko Sylvia-neidin ottavan vas­taan
vieraita, enää näin myöhään, si^J
Jf^, BM on ja mennyt ,nukkQ;.|
maan..
— Mennyt nukkumaan? »
— N i i n . , JaPhyllis-neiUkin nukfaia^
. . . Niin alinakin luulen. ,
Ettekö tiedä sitä varmasU? vasr.
tatkaa heti! -
Jerry.tarttui kiivaasti pal^'«^J^^i
feapäähän työntäen hänet syrjään.
seurasi häntä hämmästyneenä koetta«fl,j
esittää. vastalauseita.
— Mutta, tohtori, nyt on jo mo^^
En tiedä, onko tämä sopivaa. • • . .
^ Roskaa! Oletteko ollut.
kotona?
—. En, minulla oli vapaata.
vasta myöhään. i-vnukfl I
- Sitten ette voi tietää, nu^u^-1
Sylvia-neiti. Minun täytyy ta%-a
n e t . . . heti. . ^-^^
Jerry juoksi höhnistyneen pai^^
ohi ylös portaita. Ehkä hapen p e^
sa oli turha, mutta ^^nen tay^^
varmuus. Syy oli hänen, jo>
XulinJ