Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 2, 1956

              AINO RAAPPANA
— eU —
LAULU PYSYVÄLLE RAKKAUDELLE
set jäivät taloon vielä juhannuspäiväk.
sikin. Mikäpäs heillä kiire, olihan täsl
sä aikaa lieidän kaltaisillaan, joitten va­rassa
ei kenenkään elämä riippunut.
Yö oli hiljentynyt oudon hiljaiseksi
äskeisen vilkkaan porinan jä^een. Lap-set
vetelivät suloisia unia ja palvelusvä*
teh ympärille kaikenlaista kysellen h e i l - j^i ynnä vieraat samoin. Suuresta ko'
tä. Aution asioista etupäässä. Anna kosta oli vaan lii^uva hiiH^^^
— Niin, en tosiaankaan muistanut
:5anoa, vaikka he lähtivät kotoa ennen
kuin (minä lähdin tänne — kuinka se
noin unhoittuikaan, olisihan minun p i ­tänyt
kertoa terveisetkin vanhemmilta­ni.
Anteeksi vaan, että unohdin. Kaik­ki
he olivat kerääntyneet vastatuUeit-
( (Jatkoa)
T / ^ O K K O T U U I oli jo hetken aikaa
loimu jaan työntänyt laakean järven
yllä kohoten korkealle sinitaivasta koh­den
Onnelan rannan kallioisella niemek-
Ikeellä. Kenraalin seitsenvuotias meri-oniespukuinen
Pauli poika juoksi kil­paa
talon tyttärien kanssa ja väliin he
.heittelivät sopivan kokoisia liuskakivlä
järveen, huutaen aina: Hei suuria voi­leipiä!
Minun suurempi kuin sinun.
Joo, niin niin on — 4atso kuinka mi­nun
leipäni levenee! Hei vaani Pek­ka
oli jo pitemmän aikaa valikoinut noi.
ta heittovälineitä lapsille ja tuntenut
itsensäkin lapseksi heidän parissaan.
Hän oli nauranut riemun rämeällä äänel­lään
ilmi hyvänmielen tunteensa, ja kun
siihen lähelle viimein joutui Iida nuh­televana,
että nyt vanha mies kehtaakin
{heittäytyä aivan lapsen kaltaiseksi, niin
vielä leveämmästi Pekka vaan nauroi.
— Enkös minä ottiatuota uudestaan
• olekin lapsi? Mikä etten leikkiä saisi,
kun niin tykkään ja täytyyhän minun
vieraitten lasten kanssa, koska ei omia
ole.
— Vai vielä sinä ilkeät semmoista
asiaa jurnuttaa, jonka hy\'in tiesit alusta
alkaen, ettei niitä enään meille tule.
Olisit tullut ennenidnin korjaamaan
omasi. '
— Jo vai, hyvä nytkin. Tulehan
pullukkani istumaan tuohon vierelleni
tämä paikka on aivan kuin luotu sinua
varten — no, tule tule, eihän sinulla
nyt enään kiireitä liene, kun kaikki
ovat jo saunoneetkin. •
iHieman vastenmielisyyttä teeskennel­len
lähestyi viimein kutsuttu kiveä, jo­ka
Pekan vierellä siinä niin kutsuvana
ponkotti. Kun hän siihen istahti, siir-rahti
Pekka itseään, että kylki kylkeä
Qiipoi ja lonkkaansa hän oikein likelle
linkautti. . .
— Eipäs tämän paremmasta juhan­nuksesta
ole väliksi. Jo on mukavaa
näin likiiysten luonnonhelmuksissa kyy-röitää
ja nauttia — niinkuin kuuluvat
herraskaiset sanovan tällaisesta oloti­lasta.
— Älä ilkeä hypistellä. Näkevät
vielä nuo tuolla kokon äärellä olevat.
Ole ihmisiksi, ettei tarvitse hävetä.
— Mitä häpeämistä tässä on —
laillinen pari kun ollaan,
\'aikka Iida oli häristelevinään Pekan
kosketuksia vyötäröltään, niin samalla
Ihän hyrräsi kuin silit\-stä saava katti,
tai kuin ujo rippikoulutyttö. Se tuo
(heidän lämpimämpi suhteensa oli ta­vallisesti
osottautunut pelkäksi naljai­luksi
ja nyt kun Pekka halusi matkia
iherraskaäsia oli se Iidasta niin uutta,
ettei tiennyt miten siihen suhtautua,
hän kun niin helposti oli oppinut vainua­maan
ivaa parhaimmistakin palveluk­sista
ja ystävyyden osoituksista. .. .
Lapset, jotka olivat nyt juosseet kok­kotulille,
huusivat äkkiä kuin yhdestä
• -suusta:
— Katsokaa, katsokaa, mikä kummi­tus
järvellä lentääl
Katsottiinhan sinne ja nähtiin myös
Sieltä tulla viiletti vene aikamoista kyy­tiä
myötätuuleen, kokkoraataa kohden.
Siirtyivät siihen vanhempi väki veneen
tuloa katsomaan, joka kuin kummituk-
• sena rantaa kohden lentää. Jopa ha­vaitaan
mikä Venettä lennättää. Sen
kokkaanhan on kiinnitetty isonpuolei­nen
koivu ja koska tuuli oli sopiva
vomiakas mutta ei repivää myrskyä —
se lennätti venettä aallolta aallolle ja pe­ränpitäjällä
oli täysi työ ohjata venettä
aina vaan aaltojen mukaisesti. Hilja rou­va,
joka aavisti mitä per^hetstä tulijat
olivat, ennätti olla hetken aikaa jän­nityksessä,
olisiko hänen vanhempansa
uskaltautuneet moiseen kyytiin ja kuin­ka
tuossa lopulta kävisi. Hän kun oli
aina varuillaan järven suhteen siitä aina
muistettavasta syysmyrskystä saakka.
Nyt hän helpoituksen huudahtuksella
ilmaisi ilonsa:
— Voi, Jalmari ja Annako sieltä tu­leekin
ja uskalsitte purjeen laittaa, kun
noin tuulee! Iltaa, missäs isä ja äiti
ovat?
— Vastaan kysymysjärjestyksessä . . .
Tuulella vain purjeet auttavat, eikä tuo­ta
järveä kukaan hevin soutamaan läh­de,
on se siksi pitkä ja kun tänne oli
myötänen niin uskalsimme sen, mutta
ei se siellä meidän rannassa noin pal­jon
laineita nostellut. Tuosta Karhu­saaresta
alkaen se va^ta kiihtyi, vaan
hyvin tultiin. Isän ja äidin teki mieli
olla ensimmäinen juhannuksensa pit­kästä
aikaa .A.utiossa ja sitten tuli vie­lä
laillinen este lähdölle,-Nimittäin Yli­mäen
isäntä ja emäntä ajaa- köryyttivät
meille jo puolen päivän aikoihin ja lu­pasivat
jäädä yöksi, niin eihän siitä nyt
miten lähtenyt, Hilja vilkaisi Väinöön,
joka oli asettunut hänen rinnalleen. Väi­nö
vaan hymyili, mutta sanoi kuitenkin
lopulta.
vilkkaasti kertoi 'heidän juhannusvalmis-telujaan
ja kirkkaus loisti tytön silmis­tä,
kun hän puhui. Miten onnellisia he
ovat kun saivat taas kylvää kukkasensa
omiin penkkeihinsä. Ja nyt kun talossa
oli oikea lasiveranta, nim he ovat lait­taneet
hirmuisen paljon oksia juurtu­maan
niille ikkunalaudoille. Pappilasta
hän Anna oli saanut monenlaisia kukan
oksia ja äiti toi toisista taloista ja ulos
on kylvetty taas oikea kasvimaa. Oja­lassa
kun aina halla vei kaikki liian
aikaisin, niin ei viitsitty enää paljoa
yrittääkään, monivuotisia tuulihattuja,
keisarinkruunuja ja akleijoja vaan.
Mutta kesken kaiken puhetulvan, ot­ti
Helga tätiä ja enoa kädestä kiinni,
vetäen-heitä taloa kohden sanoen:
— Nyt kiiruusti illalliselle, että sit­ten
päästään teetäkin juomaan.
—Toden totta, menkääpä nyt sinne
ylös, kylläkait Selmalla on siellä jotain
hyvää järjestetty pöytään, sanoi äiti,
hoputtaen joutumaan. . .
Olihan Selmalla, sekä pöydässä, että
uunissa valmista ruokaa, sillä vieraita­han
piti tulla lisää ja hän uskollisesti
hoiti keittiötä.
Niinpä oli sitten ilta kulunut kaiken­laisissa
leikeissä ja väliin sireenimajas-sa
teetä juoden oikein hyvien herkkujen
kanssa. Vieraat voivat kylläisinä ja
tyytyväisinä poistua talosta. Poistujia
tosin olivat vaan kenraalin perhe, toi-käen
ensimmäiset kukahtelut kuuluivat
lahden takaisesta metsästä. Pekka, jo.
ka oli jo ensinmiäiset hätäunoset nukah-tanut,
havahtui kukuntaan. Hän hau-kotteli'
pitkäänj^rvellen jo kauankin
nukkuneensa, kömpi sitten Iidansa yli
lattialle j a pistäytyi ovesta ulos, siellä
hän jäi seisomaan rappukivelle, venyt­teli,
ndstialushöusujaan ylemmä —
miksikähän se Iida laittaa nuo liitin,
git aina niin väljät, etteivät tahdo py.
syä jalassa. Hän siristää, jo vähän hei­kenneitä
silmiään, tirkistelee jär\'en ta­kaa
noussutta jo hyvästi ylenevää au-rinkoa
ja^— no, siinäpäs he vielä kävele­vät.
. . Arvasinhan minä, että tämä il­ta
se toden sanoo. Sanokoon minun
puolestani. Jos heittäytyy kelvottomak­si,
isänsä kaltaiseksi, niin onpa meillä
aina tämä mökki «turvana — ja kau-vankopa
tuota enään tarvittaneenkaan
mökkiäkään, vanhoja aletaan olla. Pek­ka
painui lidafi viereen unta jatkamaan
ja lykkäsi kunkin päivän surut kohdal­leen.^
»Mitä niistä etukäteen murehti­maan.
Kaksi ihmistä sensijaan järjestelivät
elärnänsä kohtaloita parhaan taitonsa
mukaisesti. He astelivat äänettöminä
rannasta, pysähtyen verannolle. Yhteis­tuumin
siihen jäätiin sanattomina seiso­maan
ja auringon kirkasta ylösnousua
tarkkailemaan, samalla taTkkaillen
kumpi keskustelun alettaisi, sillä jotain
odotettiin. Ainakin molemmat uskoi-l^
ntT^t^^^^^ Ontarion maatalous coUegen .päättäjäisjuhlassa
^oZiL r^^^^^^^ ^/.ä/a-^a//rsc» kylmyyden tauoksi. YUä hymyilevät neitoset, irvuotias Barbara
Morufic/t, Gu^p/mta ja 22-vuotuis Shela PfafU St, Cathari nesista, palkittiin taloudenhoitotieteen diploomalla.
Sivu 3