Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 18, 1951

              ^^lisi siitä onneita^.:
>lisi tuo yksi? \
ajattelee
^inajattelevar^j '
e Suorasukaisia.
arkoitjäne hj^i
niinkovin suuri
inä? T
kö? Eipä feer
tnvastoin. T e aJ
>-vin kuin jobll
iiuotorme tähden J
1 onnen avaniukiirj
viehättävä, raW
2 kaikki ne ominaLJ
imattonian onue: a!
>n, että te _
:taa teidät tuoB_.,
nyt meidän tä}W
ipito, sillä minun
•ni ja nyt meidän
•isillemme mitä ~eil
nitä on otettaraaj
attomana kuin oli
«a jonkun suursa
kkunsa jaottiesT
itun,-onnettomaan
tehnyt hänet m
)ilussa ja hänen/
ilkea eileniltaiiet f
va nauhalla. Haat
joikain luona ja i
ttävä tyttö sisääQE;
leen pojan kanssa,
änen polvelleen i3
ri hölmö, naisen f
ikäkin pahant&äf
siitä hatusta j a j
riennettävä töiai;
vilkaisi kelloaaa,
[lintään kymmenes
irhain neitiseci, I
)jat painoivat s?!i
kä tullut sitä ti-l
t luovutan sen ii.
sänne oman hattic
n.
Lietkinen.. Tulin 6
i hattuanne, ffiiiäj
iteeksi sitä eH^
;yy ei ollut mii2J5;
\ Kälviö keskeytti
«ani, hän oli ji'
te siellä? Käiv-i:
ysyi. |i
siellä asun äi-j'
ö i s e t pojat oIii'2tj'
eita. jotka oli ^
i-ää \iettäÄi|
:(an sen suorsaa.
1. e t t ä kerran sj
uaisin tulla ti&m
1 pitikin käydij'''
)pimattoraall31. ;
sti anteeksi.
linuUe ettekä vei.
: silmissä p}"}"^^'!)
ien teille eniltj
ole^ mitään 3:-^ ,
eillä mitään
. on kokonaan
j olin suuri t
i pilkkaa tebt3-j
^in itseni ecsl
nne. Hän
koi:-Ja^-?1|
,aras neitiä | | |
a. Te olette t - t |
ainen, joka o:||
josta säteet i j l
neeni. Te--^^1|
1 eJinenolecii«i|
, i . Haliiai^"''": *
i vstäväkseni]
tämä tapaus vie meidät ylitelseHe omien-
^ o U e niin olkaamme iIoI|iaj €ttä n i in
tapahtui, bän sanoi ja Iäl[|iii yhä tyt-
Sama tunne elähyttää minuakin,
että olen löytänyt ystävän ja enemmän
olemme löytäneet toisemme, t j ^ ö sa­noi
kyjTiel silmäkiilm^sa ja jatkoi:
^ Tässä on käsi — ystävän käsi jos
tahdotte sen vastaan ottaa.
Käinö tarttui kiinni ojennettuun kä­teen
painoi sitä hellästi sydämelleen —
katseet yhtyivät ja sydänten liitto o li
solmittu.
— Josko tahdon, neiti vielä kysyy. En
ainoastaan tahdo, vaan haluan olla tei­dän
ystävyytenne ja rakkautenne arvoi­nen.
— Mutta ettehän tunne minua sen
enempää kuin sen imitä tässä nyt olem­me
puhelleet — ette edes mmeäni, neiti
sanoi.
Rakkaus ei kysy nimiä, olkoot ne
suuria tai pieniä. Rakkaus on se kor­kein
aateli joka sydämet yhdistää ja
aateloi meidät elämämme suurimpaan
tehtävään ja on se syntynyt maailman
kaikkeudessa ennen meitä ja jää myös
jälkeemme.
— Te puhutte niin kauniisti, en kos­kaan
ole kuullut sellaista puhetta kuin
myt. Nyt alan käsittää miksi äitinikin
niin paljon pitää teistä, neiti sanoi,
pyyhkien ohimoiltaan anuutamia vallat­tomia
hiuskiehkuroita.
— Mistä nyt sitten muusta puhuisim-mekaan
kuin rakkaudestamme, joka niin
äkkiä sai niin kauniin käänteen ja joka
katseanme säde tunkeutuu sydämiimme
yhä syvemmälle ja syvemmälle jääden
asumaan sinne ikuisesti.
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän tai­vutti
hiukan tytön päätä taaksepäin —
£uu oli hiukan auki ja hän painoi huu­lensa
hänen purppuran punaisen pyöreil­le
huulilleen ^ ^— ja he olivat nousseet
ylös taivaiden taivaisiin.
— Miksikä suutelit minua? tyttö kuin
uneliaana kysyi. Ja mitä yleensä suu­delmalla
tarkoitetaan?
— Suutelin siksi, että annoin tunnus-teen
rakkaudestani. Suudelma on si­netti,
jolla vahvistetaan se jonka me si­simmässämme
tunnemme ja sielumme
silmillä näemme. Suudelma on maail­man
alusta ollut — sanotaan enkelien
taivaassa keksineen ^uud^lman . . . Ja
heidän katseensa alkoivat yhä enemmän
puhua lemmen salaperäistä kieltä.
— Ota minut — ota kokonaan — tah­don
rakastaa ja olla ystävä, toveri — ja
r - j a .... •'• • .
. — Hellä vaimo, Valto KäMön katse
täydensi — ja heidän katseensa^painui­vat
kuin jonkin salaperäisen verhon
taakse kosteaan ihanaiseen sumuun . . .
Kuluneet toimivuödet"" olivat Valto
Kähiölle olleet antoisat. Jos hän oli
toiminut nuorison tai vanhemman väen
keskuudessa, niin ytimekkäästi hän oli
tehnyt valistustyötä ja huomaamattaan
juurtunut syvälle kansan yhteiseen yh-teisöön.
^Ensiaikoinaan nuorisoliikkeessä hän
oH kuin työmehiläinen, uurasti ahkerasti
ja teki kaiken tunnon tarkasti, mitä sit­ten
hänelle vain uskottiinkin. ! Ja niin
nan vähitellen muodostui kuin ankku-
"T^ksi, jonka ympärille koko-toimintaku-
> t u i . Toimintapiiri oli kuin pursi:
^un ankkuri laskettiin lepattivat pur­jeet
löysinä, saamatta tuulesta voimaa,
^unnes ne kokonaan "reivattiin". Ja
m ankkuri^^siostettiin, alkoi jokainen
?^<Adaltaan vaikuttaa laivan saattami-
^ksi ensiluokkaiseen purjehduskuntoon.
Kaikkialla nähtiin Kälviö ofipa kysy­myksessä
sisäinen järjestelytyö tai kau-
^n^maksi kantava juhlatilaisuus. Ulko-
^makokouksissa kuului hänen äänensä
"'n terässoitin kantauTuen kauaksi,
^ina oli jotain salaperäistä tenhoa, joka
"^«1 puoleensa magneetin tavoin —- hur­maten
kuuUjansa — jättäen heidän sy-dämiinsä
poislähtemättöman tunteen.
Hän puhui rakkaudesta ja itseuhrau-tuvaisuudesta
ihmiskunnan hxxäksi,
jossa käytettäisiin yksilöitä rakennustar­peina.
Ja ne hän halusi muurata vah­voilla
rakkauden siteillä yhteen suureen
muuriin, jossa kaikki rakastaisivat toi­siaan.
E i ihme, että koko nuorison sydämiin
oli kiteytymyt jotain salaperäistä jota he
eivät itsekään oikein ymmärtäneet. Se
oli kuin yhteisen omistamisen tunne.
Hän oli heidän yhteisesti ja kenelläkään
ei ollut, eikä saanut olla suurempia oi­keuksia
yksilöinä, eikä hänellä itsellään
yksilöihin — ainoastaan yhteisöön. Hän
omisti joukkosielun, mutta joukkosielu
omisti myöskin hänet.
Hän timsi olevansa onnellinen teh­dessään
työtä kaikkien yhteiseksi hy­väksi.
Alutta viimeisinä x^uosina häneen
oli tullut jotain uutta kaipausta, jota
hän ei ollut löytänyt joukkotoiminnasta:
vieläkin läheisemmän ystävän ja toverin
saavuttamiseksi. ATiteistoiminnassa teh­t
i in työtä, tutkittiin teorioja ja ratkais­tiin
ongelmia, siinä kaikki . . . Kun
hän puhui tai h3'^myili olivat kaikki on­nellisia.
Jokainen toivoi saavansa kat­seen
j a hienon hymyn hivenen, se tuntui
sydämeen niin hyvälle ja sinne jäi oras­tamaan
toivo. Ja niin hän hallitsi nuor­ta
tyttöparvea vuosikausia. Hän oli ol­lut
mestari tulittaja tyttöjen sydämiin,
vaikka hän itsekään ei siitä ollut tietoi­nen.
Mutta pojat tiesivät ja näkivät
selvän tosiasian edessään. Kun heitä ei
arvosteltu samalla mittapuulla kuhi Käl-viötä
— niin he alkoivat keksiä keinoja,
miten parhaiten voitaisiin saavuttaa ta­sapaino
ja saada voitto tuosta "Rakkau­den
Jättiläisestä". Ainoa keino heidän
mielestään oli saada hänet vangituksi
yhteen naiseen — ja siksi valittiin Liisa
Petterson . . .
Äiti huomasi poikansa myös ehtineen
siihen ikään — ja hartaasti toivoi saa­vansa
miniän itselleen, helpottamaan
hänen työtaakkaansa . . . Ja hänen mie­leisensä
neito oli hänen ystävänsä tytär
Liisa Petterson, .^iti otettiin siivoojak­si
ja puhumaan tyttärensä puolesta,
mutta joka väärinkäsityksestä oli vähäl­lä
ajaa karille koko äitien salaisen puu­han.
Mutta sattuma poikien luona tuli
avuksi ja yllättäen joutuivat nuoret yh­teen.
. . -
Kun nuorten tyttöjen pariin levisi tie­to
iLiisa Pettersonin ja Valto KäKiön
kihlauksesta, se oli raskas isku. Se oli
kuin salama olisi iskenyt maahan pilvet­tömältä
tai\-aalta ja uhkaisi i^olttaa po­roksi
kaiken olevaisen. Koko se pohja
minkä päällä hän seisoi ja toimi alkoi
horjua . . .
Vuosikaiisia hän oli opettanut rak­kaudelle
ja veljej-delle perustuvaa yh­teistyötä
— ja nyt hän oli hyljännyt
heidät, kuin laivan kapteeni haaksirik­koutuneen
laivansa miehistöineen, (mat­kustajineen,
paeten raukkamaisesti . . .
Pelasti vain yhden — itsensä . . .
Valto Kälviö oli kadottanut tyttöpar-ven.
ympäriltään. Jos hän tuli tai lähti
seurojen talosta ei häneen suurtakaan
huomiota kiinnitetty. Hänestä ennen
niin pidetystä seuramiehestä oli tullut
tyttöjen hylkäämä . . .
Senjälkeen kun hän oli julkaissut kih­lauksensa
Liisa Pettersonin kanssa, oli
hän jäänyt yksin. Tytöt kyllä vastaan-tullessaan
tervehtivät kuten ennenkin,
mutta siinäkin oli jotain kylmää ja pois-työntävää.
Hän oli kuin kukistunut kuningas, jo­ka
kansansa hylkäämänä ja rauhatto­mana
kuljeskelee ympäri valtakuntaa
saamatta keneltäkään myötätuntoa
osakseen . . .
Ensimmäisenä päivänä oli olo vallan
tyrmistyttävää. Häntä kyllä runsaasti
onniteltiin, mutta siinä oli jotain katke­ruuteen
vivahtavaa. Kukaan ei suoraan
ilmaissut ajatustaan. Mutta katseilla
Iiii la H
• Ka:ukana Karjalan korpisilla kylillä
kerrottiin kerran Kalle Koposen kiertä­neen
korven kuninkaan, karhun. Karhu
kehittää kortteerikseen, kylmiä kuukau­sia
kuluttaakseen, kaikenlaisten kaatu­neiden
kuusien kantojen kolot. Kalle
kiersi karhun kotjuksen (karjalan kielel­lä)
ja karotti koko kunnaan, käveli ko­tiinsa
kertomatta kenellekään kylätöi-sille.
Kaisalle, kotinsa kokille, kertoi
kaikki: Kirjoitan kaupunkiin, kuulutan
karhun kaatajia.
Kohta kertyi kilvalla karhun kaatajia.
Kalle kävi kauppaa kor\'en kuninkaas­ta.
Kelle kuuluu kunnia kaataa korven
kontio. Kauppa kehittyi. Käsi käteen.
Kolikot kilisivät Kallen kouraan. Kar­hun
kaatajia kertyi kolme komppaniaa
Kallen kotiin. Komeaa känkiä, kau-punkilai*;
ia, kaikilla komeat, kiväärit.
Karkastiin kurkkuja konjakilla. Kallen
kehotuksesta kanki käveli korpeen
korkeassa kunnossa, konjakin kunnosta­mana.
Kohta Kalle kiersi kartotta-maansa
kunnasta. Karhun kaatajat
kertoivat kuiskaillen.
'Kalle katkaisi kirveellä koi\msen kan­gen.
Kiväärit kohotettiin. Kaikkien
katseet kohdistuivat Kallen koHsteluun.
Kalle kaivoi kangella karhun kämpän
kattoa. Kylmästä kankistunut karhu
kurkisti. Kapusi kinokselle. Kummas­tellen
känkiä. Kiväärit kirkaisivat.
Korpi kaikui. Kuolleena kontio korah­ti.
Kängin katseet kylmenivät kun kat­seltiin
kuollutta karhua, kun koiran ko­koinen
karvakäärö- kangen kanssa ko­toaan
kuolemalle karkoitettiin. Kallea
kehoitettiin kankensa kanssa karhaa-maan
karvakäärölle kavereita. Kalle
kuunteli käskyä. Kiväärit kohotettiin,
Kalle kaivoi kinosta, kyllästyi kiroten
kodin kuningas kaiketi kinoksella kuol­leena
köllöttää. Kanki kuiskaili keske­nään.
Käännettiin karvakääröä, kehtaa­ko
keljun kaupunkiin kuljettaa.
Portlandissa heinäkuun 21—22 pnU
pidetyt kulttuurijuhlat ylittivät suuret­kin
toiveet. Yleisöä oli Portlandin haa­li
tupaten täynnä niin lauantai- kuin
sunnuntai-iltanakin. Myöskin sunnun-taifmivänä
Jantzen puistossa oli suuri­lukuisesti
A^äkeä.
Mutta olihan siellä hiottua ohjelmaa­kin,
parhainta liiitä länsirannikolta oli
saatavissa: oli vancouverilaisia, vvas-hingtonilaisia
ja kalifornialaisia taiteili­joita
ohjelmaa antamassa. Ja meidän
hy^^ät emäntänvme olivat järjestäneet
sien ra\intolapuolen niin, ettei parem­masta
apua. Suurkiitos ahkerille kokeil­le
ja muille ravintolaihmisille.
Tämä kulttuurijuhla on kytenyt joi­denkinmielessä
jo vuosia, että saataisiin
jotakin erikoisen hyvaät, ja suurta toi­meksi.
Jotkut epäilivät jo ettei siitä mi­tään
tulekaan. Mutta kun sitä ruvettiin
järjestämään niin joka puolella ilmeni
suurta innostusta. Niinpä odotimme
etukäteen menestystä. En lähde yksi­tyiskohtaisesti
ohjelmaa arvostelemaan,
sanonpa vain, että erittäin hyvää oli oh­jelmisto
—• ja h j ^ n se esitettiin. —
Mukana ollut, Seattcle, Wask.
Kumminkin karhu kiinnitettiin kot­vistaan
Kallen katkaisemaan kankeen.
Kaksi karhunkaatajaa kantoi karhua
kuin kuollutta koiraa kylään. Keskus­telu
kävi kireäksi karhunkaatajain kes­ken.
Koski kunniaan kuljettaa karva-kääröä
kaupunkiin. Kumminkin kunni­oitettiin
karhun kaatajaisia. Kasteltiin
kurkkuja konjakilla. Kaatumaan kävi
kanki. Kuului kirouksia kun kaupun­gissa
kehuttiin kuinka komea kontio ko­tia
kuljetetaan, Kalle kuiskaili Kaisal­le,
kuljettakoot kuolleen karvakäärönsä
kotiaan. Kolikot kuuluvat Kallen kas­sakaappiin.
Kauppa kuin kauppa. —•
Kuusien kukista ja.
.^kVöVAL^TAISISSA amerikkalai-
-^^sissa julkaisuissa kirjotellaan ny­kyisin
avoimesti samasta kysymyksestä,
joka pankymmentäviisivuottä sitten oli
ankarasti lain ja rangaistuksen uhalla
kielletty. *
ja ennen niin ystävällisillä neitosilla ei
ollut muuta sanottavaa, kyin kylmä on­nittelu
. , . ''Hän oli onnen murskaaja."
Amori oli ampunut nuolensa — ja se
tapahtui äkkiä, kuten miljoonia ja taas
miljoonia kertoja ennenkin. Oliko nuo­li
sattunut oikeaan — sen tulisi elettä­vä
elämä vasta osoittamaan.
Hän oli ollut ennen koko maailman
Palomestari, ei sammuttaja vaan sytyt­täjä.
Mutta nyt rajoitettiin hänen val­taansa.
Pieni pahainen Amori-poikanen
oli ampunut A7ain pienellä jotisipyssyl-lään,
hänen umpinaiseen sydämeensä
rakkauden nuolen.
Seurojen talossa saavutettiin tasapai­no
ja kukin poika löysi orhansa j a tyttö
Palornestarinsal Ja hetken aikaa lääkit-tyään
— uudeUa lääkkeellä, alkoi tyttö­jen
sydämissä kasvaa iiusiiöras. J a rou­va
Petterson oli iloinen ja onneilinen
^adessaan Valtosta toivomansa vävypo­jan.
Ja kun Saara Kälviö kotiutui maa­seudulta
— oli emäntä naituna talossa.
Se oli ihanaa. Ja Valto poika oli saanut
Liisa-tytöstä herttaisen vaimon, joka
ratkaisevassa taistelussa oli voittanut
suuren Rakkauden Jättiläisen.
Lauantaina, elokuun 18 päivänä, 1951
LAILLISEKSI
Kysymyksessä oleva lakiyastainen
asia sai.alkunsa eräässä New Yorkim
Grand-kadun työläiskorttelissa. Nuori
trokinajurin vaimo, kolmen lapsen äiti,
tavattiin tuskissaan makaamassa kyök-kinsä
lattialla, tuskat johtuen ominta­keisen
sikiön poistamisen yrityksestä.
Naapuristossa asuva lääkäri, sairaan­hoitaja
Margaret Sangerin kanssa töin
tuskin sai naisen elämälle pelastetuksi.
Tapaus vaikutti järkyttävästi herkkä­tuntoiseen
sairaanhoitajaan, joka olisi
mielellään antanut neuvoja ky.symyk-sessä
Olevalle äidille, jos olisi tiennyt.
Lääkäri^ pyynnöistä huolimatta, ei mi­tään
neuvoja antanut, sanoi vain: "Jac­kin
pitää mennä nukkumaan katolle."
Kuutta kuukautta myöhemmin Mar­garet
Sanger sai kiireellisen kutsun ky­symyksessä
olevan naisen luokse uudel­leen,
edellisen kaltaisen asian johdosta.
Tällä kertaa naisen elämä ei ollut enää
pelastettavissa.
Naisen kuolema aiheutti päätöksen
Margaretin mielessä. Jotain on tehtä­vä,
häh tuumi, näitten onnettomien työ­väenluokan
äitien hyväksi, neuvomalla
heille "birth control" — syntyväisyys-rajoitusta.
Margaret alkoi kiihkeästi etsiä selvi­tystä,
kysellen lääkäreiltä, etsien lääke­tieteellisistä
kirjoista, mutta saamatta
ja löytämättä vastausta.
Margaret lähti etsintämatkalle Rans­kaan,
olivathan ranskalaiset naiset jo
pitkän ajan säännöstelleet perheen l i -
Sivu 7
'p; Ui
. 1 .
l i I j iV
1 u '
, < ,
iiiii t
: i l i i ti
i i H i l i